Part 6

Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."

Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.

"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin tahtoisin tytön kouluun."

"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö, joutuu kai pian hyviin naimisiin."

Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.

Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen, kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä levoketta."

Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään. Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.

"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä."

Emäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.

"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä rupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?"

"Mistä minä? Nukutaan pois jo."

"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. -- Se oli syksyllä, siihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä pitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee pakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle, minne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä läksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että vilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri ennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä, jota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa ajavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä himostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään, mikä taivas heillä on jo tunnossaan."

"Kuuletko sinä, mamma?" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. "Joko sinä nukut? Mitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä tavarasta ja sydämestä?"

"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin."

"Etkö tuota tuon vertaa viitsi", porasi isäntä. "Mutta sen nyt kuulit, että minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin jättää sen jumalattoman nylkemisen. -- Sitten, kun tuli huutokauppa, läksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli äyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa nauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut. Taisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut."

Isäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli. "Kuule", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. "Jos minä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi."

Silloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan raamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan lehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä muutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. "Nuku nyt ja anna muidenkin nukkua", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti peitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe vielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken kuluttua hänkin vaipui uneen.

* * * * *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa, jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias, osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin, kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta, jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan, niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta iloitakaan? -- --

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä? Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. -- --

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui, kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan, jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella. Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui, äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa, kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt. Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta, ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.

5.

Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta, joka voisi pimeän valaista.

Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.

Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä, korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa tarvittiin.

"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.

"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."

"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos äityisi pahaksi, tulisi tuho."

"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"

"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."

"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi ullakolla tänään iltahämärissä."

"Mitä?"

"Mitä?"

"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun yht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä."

"Mitä se siellä ullakolla?" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin, ja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.

"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä liittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana."

Juhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun muutenkin olivat niin arkoja.

"Tiedättekö?" -- Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan. Peloitti puhua ääneen -- kävisi vielä kuin Maijan -- mutta puhua piti kuitenkin. --

"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan ihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa. Poika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi vähän itsekseen -- 'musta', kuulin selvään, muuta en -- ja nosti sitten kättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen, parkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan pakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä emäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä vaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä oli sanonut? Miksi tullut! -- --"

"Mistä minä tiesin -- -- kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä 'mustasta' mitään sanonut."

Piiat pudistivat päätään. "Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä kalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä musta tukka ja sysimustat silmät."

"Kuulepa mikä se siellä kolisee!"

Tytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. "Nyt se paha tulee", sanoi Juho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli kuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi vieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi liikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.

"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin lumpeen kukka", kuiskasi toinen tytöistä.

"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. -- -- Vaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä, sanoo -- -- --"

"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa." He hypähtävät kaikki koholle rahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui kynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki tavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden ruhtinas tai hänen käskyläisensä.

"Hyvää iltaa", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista vesi virtana valui maahan. "Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään huoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on tämmöisellä ilmalla."

"Onko vieras kaukaakin", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.

"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen täällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään."

"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa", selitti Juho. "Mutta käväise Miina kysymässä isännältä."

Miina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä oli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi vaatteita.

"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa", sanoi Miina ovelta.

"Kuka se on ja mistä?" kysäisi isäntä nousematta.

"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan talonpoikaiselta näytä."

Isäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. "Kuule, mamma, sytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu olevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin ison talon isäntää."

Emäntä nousi vitkastellen. "Pitäneekö paljonkin nyt puuhata?"

"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat -- -- heitä on kaksi, pieni poika toinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän katsomaan, saavatko hevosen talliin."

Isäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi kintereillä. "Äiti, tuleeko tänne vieraita?"

"Tulee."

"Pieniä lapsiakin?"

"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan."

"Onko se pieni?"

"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina, ennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä. Pitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään."

Kopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen auki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.

"Käykää sisään", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen ovella.

"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme ne tänne, ettei huoneen lattia kastu."

Anna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo ihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa ja päätä pyörrytti.

"Käykää sisään", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se oli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.

"Kiitoksia", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.

"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä." Hän katsoi pitkään, katsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: "Luulin vieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo."

"Taitaa olla entisiä tuttuja", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä ääni vieraan ääneltä.

"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina vastaanottaa?" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi kätensä uudelleen. "Hyvää iltaa, Anna." Hän sanoi nimen erityisellä painolla.

"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.

"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin on, vaikka Vilhoksi sanotaan."

Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa kulkija.

"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja vienyt?"

"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."

"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta etsimään."

Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!

"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella tekisi paremmiksi."

"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden erehdyksien paljoutta."

"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä astui samassa huoneeseen.

"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille", puheli isäntä käsiään hykertäen. "Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä korven kylässä."

"Harvoin taitaa sattua", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi Annaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan salin kynnyksellä.

"Äiti." Anni tarttui hameeseen. "Äiti."

"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne."

Tyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt mieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta rohkeus petti.

"Tule nyt", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi lattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi sitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen, minkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin kauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin keskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa isän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.

"Sinä olet tullut kaukaa", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.

"Olen", sanoi poika.

"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?"

"Olen."

"Ja haltijoita myöskin?"

"En", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.

"Etkö ollenkaan?"

"En."

Anni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys haltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän huomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein hauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui ihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan edestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään soitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. "Nämä ovat uudet", sanoi hän kääntyen poikaan. "Isä antoi ne tänäpäivänä."

"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin." Poika avasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. "Onko sinulla kuvakirjoja?" kysyi hän sitten.

"On yksi."

"Osaatko sinä piirustaa?"

"En."

"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa."

"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat välikamariin, jossa äiti askarteli.

Siten oli ystävyys solmittu.

Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.

Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta salaisuudesta.

Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut. -- Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki, särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin. Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden, olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota. Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!

Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo vieras, ollut. -- Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut. Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!

Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.

Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä ajatteli.

Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.

Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa? -- Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet? -- --

Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!

Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa, joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.

"Jos lasten tähden -- jos kuitenkin -- --"

Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin raskas taakka olisi maahan valahtanut.

Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis, vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven, näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä olivat paraikaa lukemassa.

Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!

Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.