Part 5

Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään. Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä, iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."

Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin. Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain hyvä.

Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää. Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön, joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja lapsi hänelle.

Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset. Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta. Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!

"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset; mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin. Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa, katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.

Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus. Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi. Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä sanottiin.

Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen suuren surunsa.

Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin. "Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.

Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä. Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle. Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa. Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut kamariin kenenkään tietämättä. --. Silloin äiti luuli Annin tulevan aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi pyytänyt.

Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.

Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan sitä käskikin.

"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei ajoissa karaistu." -- --

Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua, mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä lauennut jousi. -- Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian, niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.

Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut, oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen. Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä. Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä ollut tekemistä.

"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi, muuttaisi mielensä ja -- -- ja -- -- tulisi kenties onnelliseksi. -- -- Voi, voi sentään!"

Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä astuivat.

Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila. Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet, kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!

Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. -- Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu, ensimmäinen -- ja viimeinen -- --!

Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä ääretöntä, rajatonta riemua!

Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin. Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään metsänliepeessä. -- --

Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. -- --

Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."

"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna huomauttaa.

"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"

Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden. -- Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli, ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen. Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää kuumassa, pimeähkössä pirtissä.

Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen, mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin. Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. -- --

Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.

Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen, siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän kertomuksensa.

Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.

Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa. Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt toisin.

Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia kourallisen äidin helmaan.

"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."

Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle puheli.

"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."

Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. -- --

"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.

Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja tervetuloa."

"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee iltansa ratoksi."

"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista kiirettäkään. Käykää istumaan."

Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt Jumala antanut niin ihania ilmojakin."

"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena", kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin kuulu."

"No, miksi en sitten kävisi?"

"Mitä te siitä paranette?"

"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua. Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."

"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."

"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."

Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti: "Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä." Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.

Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.

Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa, kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi. Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.

Hän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja muut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja eli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.

Eikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli Anni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja kuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi. Hän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja kolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä haudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta, joka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi kuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta saiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat ja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.

Tästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun Anni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta oli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään. Mutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija kertoi sadun saidasta.

"Ukko oli juuri päässyt makuulle", kertoi hän, "kun tunsi jalkojaan polttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei hän sitä ymmärtänyt." -- --

He olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät huomanneet tuvan oven narahtavan.

"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet", jatkoi Maija, "mutta vielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät tavaran."

Samassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä katsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski vaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman isku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija, ja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.

Vaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin asialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut pystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet notkuen, silmät säihkyen kauhusta.

"Mitä paljon tämä on?"

Anna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt vaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt hän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.

"Puhuu, puhuu", sammalsi vaari. "Puut puhuu ja ne pois. -- Tuo pois! Pois!" Hän osoitti Maijaa.

"Vaari, olkaa rauhallinen nyt." Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin värisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.

"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne."

"Tuo pois", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.

"Äiti", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. "Ei Maija muuta tehnyt, kuin kertoi siitä saidasta." -- --

Maija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat sadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.

Mutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi, ojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä käsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi luotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: "Pois täältä, vaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat, mutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?"

Mutta vaari ei liikahtanut. "Pois", intti hän itsepäisesti osoittaen Maijaa. "Pois!"

Silloin kokosi Anna viimeiset voimansa. "Maija, pane tavarasi kokoon ja lähde tänä iltana talosta", sanoi hän päättävästi.

"Nyt, vaari, menemään", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan tuvan ovesta ulos.

Sinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko piti sittenkin talonväen valveilla.

Siitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi. Hän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se, että häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän mielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset saivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne paljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton mieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata sanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja enemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi ja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se helpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja pyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.

Viikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin säikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti pihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen. Sitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut viikkokausiin.

Katkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa tähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee tarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle vuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä ja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan, tahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati raamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt taudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties tulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan hoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää tarpeeksi.

Alkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten rupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo ja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet päivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet tuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: "Otapa kirja ja mene lukemaan isälle". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän vuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään suuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset kiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä ymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat kirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden sisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään silti.

Isä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset sillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo hänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti jakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä piti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle vaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin, että vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti, pudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes läpi pääsi.

Isä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin tyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen vaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä, joita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven kirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän, että tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. "Se on kuin toista sukua", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa rinnalla. "Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut."

"Kuules mamma", sanoi isäntä eräänä iltana. "Minä olen ajatellut, että tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt tarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan täällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa."

Silloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.

"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?"

"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi emäntä ja nousi.

"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"

"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"