Part 4

Vasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän mieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan, että se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina niistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon tullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta saisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti. Pappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän kuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut. Hän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua sellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi ymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä pääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten mainetta vielä pahaa pahemmaksi. "Meille se sitten on sitä tiukempi", sanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän vaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä suuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista nöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen taisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi arvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.

Huonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan. Hänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä yksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi niiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein tyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi. Silloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa ja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes kipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. "Tulisi edes se lapsi", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi sydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota ikävöi ja ajatteli.

Lapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. "Kun tulisi se lapsi", ajatteli hän, "niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa. Näkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin muidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!"

Lasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden istuttamista Teittoon.

"Anna sen asian olla", sanoi isäntä. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään."

"Miksi ei?"

"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan ennätä meille iloa tulla."

"No sepä kumma, ettei ennätä."

"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."

"Kyllä minä siitä huolen pidän."

"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.

Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa, koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden siimeksessä saisi leikitellä.

Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.

Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla, ennenkuin maata meni.

Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen. Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa kohden? -- --

Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli tuuditteli.

Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa iloitsi!

Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.

"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."

Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.

Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi kalpeaksi kuin vaate.

"Kuka tämän on tehnyt?"

Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat. Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten yöllä nousta puita kaatamaan!

Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla, minä en voi."

Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.

"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se vanhus siitä vain pahenee."

"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan asian perille!"

Emäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin vartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun viidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse. Kuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi. Tämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä siitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!

Taas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin ahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä oli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda miehetkään tuollaiseen turhaan työhön.

"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla", sanoi siihen emäntä.

"Hoho", ivaili isäntä, "vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä ajattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja lähitienoilla."

"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta." Annan ääni vapisi ja poskilla paloi helakka puna. "Jos minä niitä saan, osaan minä heidät kurissa pitää koivunvarvuittakin."

Anna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä. Kova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.

Kolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne hiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen kolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja väänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen kotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.

"Kolmas toden sanoo", vakuutti Anna. "Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki voitolle pääse?"

Mutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä viimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä. Silloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan raunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi lisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki hänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja kuiskailisivat: "ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko, heikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun ruvennut". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi, hinnalla millä hyvään päästä voitolle!

Emäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen pikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen puiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin uunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko siellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan kamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut, varustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria valvoville, -- käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei vaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina oli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli toiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja nukkua koetti.

Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä lapsen käsi poskea.

Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.

Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut katkottuina maassa.

Isännän mieli kuohahti.

"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. -- Kuuletko, eukko?"

"Kuulen."

"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."

"Ymmärrän."

Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan, oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.

Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä. Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään. Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua, ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut -- itse paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.

Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän mammonan orjuudessa.

"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa pettänyt.

"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on kaikki."

Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut oikean tuomion.

Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.

Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen ainoa turvansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan. Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista. Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan, mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi, joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.

Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon, joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla lempeä.

Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?

Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät, tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii tappion entistä katkeramman.

Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.

Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu vieras Teittoon.

Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin sydämessä.

"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on tuokin aluksi".

"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat ne nyt olla mielissään."

"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja rahan rakkautta kaiketikin."

Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta. "Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin. "Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."

* * * * *

Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin. Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".

Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen. Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka mitä vasten naamaa.

"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän. Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi", ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."

"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna? "Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."

"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."

"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."

"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja niin tekikin.

Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä. Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.

Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.

"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki kirkkoherran aikovan astua saliin.

"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.

"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat -- -- niin kallis lahja -- kirkkoherra ymmärtää -- niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan sanaa -- --"

"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua ennen."

"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma, mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen jatkoksi."

"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."

Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan. Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen, kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.

Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin olisi saanut ajatella, mutta nyt. -- Hän ajatteli tekstiä, mutta ei mieleistään saanut.

"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti. "Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.

"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".

Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.

Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.

"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."

Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli "amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat jatkoivat tarjoilua.

"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla, kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut. Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'. Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"

Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai kirouksen -- -- Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme tullut täytetyksi."

Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä, meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia vaan, kyllä asia on oikein sanottu."

"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois lasinsa.

Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona, itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti vaalii ja vartioi..."

4.

Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa. Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja lapsekkaammalta.

Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään, miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.

Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta ja kulkupuheista.

Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti. "Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."