Part 3

Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen, hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.

He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi painostava äänettömyys.

"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.

"Tule viereeni tänne."

"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä olet salannut minulta?"

Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"

"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen tullut petetyksi."

"Ja missä suhteessa?"

"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä. Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja -- -- --"

"Oliko sinun sitten pakko suostua?"

"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit taloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää."

"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä luule sinun vielä nälkää nähneen."

"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat, mitä sanovat tästä talosta?"

"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin juorut?"

"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja sitten antanut valita."

"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri ja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat, eikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut ovat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon heikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin kauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis välittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa."

Hän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään. Noita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut pistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn pistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet häntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän silloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta kaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.

Anna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.

"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun tahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä minäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne minut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen sammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa arvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan. Kuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne."

"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä petyit. Minä petyin."

"Missä sinä sitten?"

"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut tänne toikin."

"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut säästävää emäntää?"

"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."

"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."

"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime sanat hiljaa, mutta painavasti.

Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa? Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? -- Kuinka tuo epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!

He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä vaan mennään, niin totta mennään."

Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä, että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja tiesi, että se oli kova.

"Käydään sitten se koulu yhdessä", sanoi hän väsyneesti ja nousi. Isäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.

"Niin yhdessä, yhdessä", sanoi hän. "Ainahan sitä kerran voitolle pääsee." Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.

Emäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.

Hän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea liedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison villaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista, vettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut kotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin puiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän joudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut vierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä iloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään, silloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny pois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.

Hän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin --? Hän vavahti.

Silloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja rohkaisi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.

Laulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo hämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän astui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan, Teiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut mieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän mökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan kunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.

Mitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut, että niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen. Olivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä ja ukkovaaria?

Anna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä nousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja ojensi kätensä.

"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras -- -- -- mutta eikö liene uusi emäntämme."

"Niinhän minä olen." Anna tervehti. "Läksin kävelemään enkä huomannut, miten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella", lisäsi hän kuin selitellen.

"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä -- tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen -- -- --"

"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle." Ja samalta se hänestä tuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan hivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen kuluessa muuttunut.

"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin -- -- --"

"Ei, ei, istutaan tässä." Anna asettui penkille kätkyen viereen. "Teillä on tässä pienokainen", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen. "Onko niitä useampia?"

"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi Mikon päivänä." Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata. "Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?" "Olisin niin mielelläni keittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt ottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille tarjottaessa, mutta olisin kuitenkin -- -- --"

"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä on niin outoa."

"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan vieraasta puolesta."

"Kyllä se oli toista siellä", myönsi Anna ja rupesi kertomaan kotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista paikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui, miten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja arkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut ajatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin oli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan työntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli kuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli ajatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.

Kyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.

"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä", sanoi hän hiljaa, "mutta aina sitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan."

Anna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun puhui kuin lohduttaen?

"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun", sanoi hän päättävästi.

"Niin, se se vaikeata onkin", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan kätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. "Minä muistan, miten minullakin ensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat. Kyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin, mutta suru oli sentään suuri."

He istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: "Ette usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä tekin sen vielä näette."

Anna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa aukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti hyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja siinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen laidalle.

Silloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. "Antaa sen olla rauhassa niin kauan kuin viihtyy", ajatteli hän. "Se keventää mieltä, kun edes saa itketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi."

Paljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista oli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki pelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui tukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. -- -- --

Ja sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat heitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat kertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut pelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin lähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten olivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä heillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat puutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät paremmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein hyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se oli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.

"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä. Siksi ymmärsi hän emäntää.

Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.

Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä katsoa lasta.

"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun läheni.

"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"

"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan sen tuntee, mikä paras on."

"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä viima lapseen?"

"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä vaan tuvassa on."

"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus seurasi sanoja.

"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä." Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.

Oli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein luiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli kengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut, ajatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä ajatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan, peloittavan aukean kohden kotiaan.

3.

Anna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä mielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla, papin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa ensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä suuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi seurapiirinkin suhteen.

Kotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä. Suurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat hienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna häihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli heränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään paljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he olisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut -- nuoret varsinkaan -- viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka sanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset sitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen viitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa piirissänsä.

Pappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja kun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne vaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan sanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet, silloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri, joka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka tahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja. Kirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen vaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan houkutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota virren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut kuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa matelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän erillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois papin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta lähinnä kuului.

Hienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri, johon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka olivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille lähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät ja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta paljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun kävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo pari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut, ettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi hyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät vaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.

Anna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä. Eivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät isännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat kiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä kuluttaneet.

Ainoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki. Siellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä puhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli Rajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan välille. "Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan", sanoi Leena sinä iltana miehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut, vaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin huomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.

Oliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä, ajatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli sellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä vaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan laputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki pistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että emäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä kovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen kaiken parhaaksi kääntää?

Leenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki emännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi tasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana "rouvakaan" häneltä koskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen nimitys Annalle.

Anna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi Leenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään nöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi olivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle hetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai voimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana, kasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän siitä puhetta piti.

Se oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan, alkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina kiiluivat.

Siellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna, ympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui peräpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes sydän suli ja mieli rauhoittui.

Pikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin kunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan nähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa samalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus aikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät vanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota kiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä kodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin leivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä nähdessään saada sanoa itselleen: "Täällä meillä se on tapahtunut, meidän ansio se on." Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja siksi se kevensi mieltä.

Vielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt. Olihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran surun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin "-- Ette usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toisenlaiseksi", -- olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.

Olisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä muuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi tuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi vaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi. Oikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli vähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa syventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti. Hän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin tuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se mielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin taistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä paakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan eteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa. Hän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.

Kun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät silmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon kaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä käytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti unohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa sängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki toiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä kuin elämän ankaruutta tuntemattomat.

Sama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä suhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan ja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin moni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies maailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei silti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä puhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt -- -- jos sitä säilytettävää koskaan oli ollutkaan.

Anna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi sovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän mielessään.

Paljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään yhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon, välitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli tienaamisen tilaisuutta.

Ihmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia ja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan kertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset siitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan. Kehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet. Huusi jo pihalla, että "tulkaapa isäntää vastaanottamaan", ja nauraa hohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.

Pirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran nauraa virnistellen tuumata tytöille, että "paljonkohon isäntä nyt on ihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä". Mutta niitä sanoja hän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai lähtöpassit, vieläpä paikalla.

Mutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet. Silloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt ennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse, vei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi tervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä, kävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna pöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut. Silloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut, vaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt ei käy.