Part 26

Hautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne olivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat, että ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on haudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat, että ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset isot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet hautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen pantaisiin.

"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset", arvelivat jotkut nähdessään emännän.

Toiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen vanhaa.

Teiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli vaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi, näytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.

Ne päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen ääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli jaksanut ne kestää! -- Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt pala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen, lahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman kynnyksellä. -- -- Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä ei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän sitä kosketti.

Niin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti tahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä päivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua mitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä, puhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.

Martta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa, ollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä vihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni kysymään voisiko auttaa.

Emäntä nousi koholle. "Kuka? Mitä? Sinäkö? Ei, ei. Mene nukkumaan vaan."

Martta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän meni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei voinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat, nuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.

Kaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli ollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi, että olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.

Mutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan siltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.

Kuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan pihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla. Joku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?

Rovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui hän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut pyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin Martalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran oli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.

Rovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt, että vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta, tämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä. Siten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi sen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun ansana.

Molemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se oli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.

Mutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli salissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli tärkeätä puhuttavaa.

Rovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän siellä viipyikin.

Kun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja Antin kamariin.

Siellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä, mutta silmistä loisti rauha.

"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton kateudessani ja katkeruudessani." Ääni murtui, mutta kädet tapailivat Antin ja Martan käsiä.

"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa." Antti koetti rauhoittaa.

"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän ylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä rukoilen teiltäkin laupeutta."

Silloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: "Äiti", sanoi hän, "äiti", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. "Rakas äiti, kaikki on unohdettu."

Rovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä siunattua sovinnon hetkeä viettämässä.

Mutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin suuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt saisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna ja siunaus sitä odottamassa.

* * * * *

Syksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja maantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä pelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera kokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää vaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän itse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt tappion.

Keväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli puhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu vieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa kansan säveltä:

"Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan, pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan."

"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä", sanoi hän Antille.

Silloin tunsi Antti, miten suuri rakkaus ja suuri onni täyttivät hänen sydämensä. "Kuka toi sen siunauksen tänne minun kotiini?" sanoi hän. "Kuka jaksoi toivoa ja rakastaa, kun minä jo väsyin? Kuka rohkaisi ja sovitti, kuka vaihtoi kirouksen siunaukseksi?"

"Jumala sen teki", sanoi Martta hiljaa.

Silloin heräsi lapsi ja äidistä näytti kuin olisi se hymyillyt. "Mennään mummon luo", sanoi hän, "ettei mummo ole yksin. Meidän ilomme on hänenkin ilonsa."