Part 25

Pitkin ensimmäistä vuotta siitä, kun rautatie tuli Kotajärvelle, kesti lakkaamatonta vaellusta asemalle. Katsojia ja kaupustelijoita kulki sinne kaksi sen vertaa kuin matkustavia, niin että varsinkin sunnuntaisin eivät tahtoneet päästä junasta tulevat liikkeelle kaikkien niiden ohi, jotka olivat tulleet heitä ja junaa ihmettelemään:

Vilkastunut liike ja liikkuvaisuus oli vaikuttanut paljon pitäjän henkisiinkin rientoihin. Seuroja oli perustettu, ja kokouksia oli ruvettu pitämään muunkinlaisia kuin hengellisiä. Isännät olivat perustaneet maamiesseuran, ja uuden papin rouva, joka oli hommaihmisiä, oli ryhtynyt käsityöseuraa johtamaan.

Teitonkin väki, joka ennen oli pysynyt muista erotettuna, joutui uuden ajan ja uusien pyrintöjen alkaessa lähempään yhteyteen ympäristönsä kanssa. Antti otti tehokkaasti osaa kaikkiin pitäjän yhteisiin rientoihin, ja äiti joutui papin rouvan toimesta yhdistykseen, joka työskenteli merimiesten hyväksi.

Ainoa, joka pysyi erillään näistä yhteisharrastuksista, oli Martta. Eihän häneltä halua puuttunut, mutta hän tunsi, ettei heidän kumpaisenkin sopinut niissä olla, hänen ja vanhan emännän. Toisen heistä täytyi väistyä, jotta toinen saisi sijaa, ja emännän silmä sanoi hänelle: "Anna minun olla rauhassa edes tällä alalla. Älä tässäkin tuppaudu tielleni."

Oli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten kanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa suhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota hän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin katkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen. Antin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa, eikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta -- sillä tiesihän jokainen sen, etteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä heille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.

Teiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja mahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä yhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli yrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei Antti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.

Ainoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai hän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat sen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen sijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä loitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis kirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin kaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei kohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi taas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina oli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi sen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli löytäneensä vaivojensa palkan.

Tämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.

Teittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan riidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta. Pitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa, ja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan. Tämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä valvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan, joka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava, sairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana ollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä. Ja sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän mielijohteita täyttääkseen.

Isännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli tullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen, mutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun ne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.

Se siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen. Kyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat häneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa kerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät taas tuonnemmaksi. -- --

Huonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen sairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on ihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin paneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa, kunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset arvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan tahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut todella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen kolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät ja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin voimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja luetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä kerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.

Lääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se sydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista olisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen näki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että -- teettäjää. Ei hän niinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.

Mutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. -- Loppu -- saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran oli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan, päättyisi -- kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen päivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä olisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.

Taas painoi hän käden povelleen. -- Niin syntisiä ajatuksia, että ne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia ajatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun sydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla varuillaankaan.

Hän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta lähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen suojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja rupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.

Kun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja kiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!

Emännästä tuntui, että nyt olisi _se_ helpotukseksi, mikä ennen oli rasittanut, _se_ rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt. Mutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän jotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei häneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta tai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se pois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä hinnasta mistään olisi suonut.

Martta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa sairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta eikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan pyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä vaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt hän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien kuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla, katkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin sirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi syntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. -- --

Silloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän väliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään. Hän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on pyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja Martta oli heti saapuvilla.

"Sinäkö siellä oletkin?" Isäntä näytti hämmästyvän. "No, olkoon, paremman puutteessa. Auta nyt."

Martta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen hyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli huoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä, viaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.

Oli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä kai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli ollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. -- Järkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut syytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa ollutkaan.

"Joko sinä menet?" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.

"Jos ei minua tarvita."

"Saisit edes lukea minulle vähän."

Martta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä tuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään, vuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja asettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä lukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa iskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet. Kirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä rupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. -- -- Silloin siirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan, silmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana vähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt hän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi hoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija, kuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä raskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.

"Juomista", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.

Emäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi ja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton. Silloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.

"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?"

Martta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää, mutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan vettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.

Emäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä. Silmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat itkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan sen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi kuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että kannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa, eikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin, kaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka arvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee. Mitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.

Kerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä toiselta kaikkea riistä. -- Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä ajatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että hän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä juuri ikävöikin, -- -- Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän itsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta nauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista, se lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja joka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta joka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin rikkaaksi ja onnelliseksi. -- --

Sydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma, hirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille lapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko se ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli, ettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset näkivät ainaista nälkää?

Martan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä jokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä. Mutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat pisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät sanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei hän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa, hän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa vastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen kadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut appivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö eikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista vihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän murtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.

Sen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli koolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten, kun se tuli, oli se raskas.

Emäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko apua, ja emäntä vastasi, että "kenties ne leivokset vieraille kelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut."

Sitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli vastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli juotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään. Hänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven suuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin veisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun kipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.

Martta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi, sen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko virrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai muut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin usein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita olevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi. Mutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään lähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut, mutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut, että toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa enemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan huonolla ruualla.

Ja sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!

"Äiti, äiti", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun olisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas jaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat puuttuvaisia niinkuin hän itsekin. -- --

Papin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti karjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos. Tuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan juoksi luo. "Antti", hän oli aivan hengästynyt, "tahdotko sinä auttaa minua?"

Antti katsoi häneen ja se katse sanoi: "Vielä sinä kysyt?"

"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä." Martta tuskin sai sanat suustaan, hänellä oli sellainen hätä. -- "Mutta minä en voi olla siellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä tule pahennusta?"

"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan." Hän nosti kädet silmilleen, kun Martta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.

Että sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut! Kovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen silmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: "minä olen mies, minä sanon heille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua". Mutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän mitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli eheää. "Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia päiviä suo." Niin oli hän sanonut.

Antti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään, mennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että Jumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.

Sillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla ajatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin sydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut -- eikä Antin tähden tahtonutkaan -- Teitossa itkeä. Mutta hänen perille päästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä olla heti, kun näki äidin.

Äiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.

"Äiti", kysyi hän vähän ajan perästä, "etkö sinä koskaan meidän lasten pienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen syntyneet?"

"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui." Leena teki kauniin pehmeän leppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän nopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin kääntyivät?

"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa eikä sopua." Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket hehkuivat ja silmät paloivat. "Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan olla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa. Tuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen."

"Ei niitä sitten paljon syntyisi." Äiti hymyili, vaikka se oli surunvoittoista. "Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta vuotta naimisissa."

Mutta silloin hyrähti Martta itkuun. "Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut ja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu. Minä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä."

Mutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. "Niin se on kuin virressä veisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy, niin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi." Äiti käänsi puheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.

Antti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen Martalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan läheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin toimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä iltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin mukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.

Martta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain päähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu toiseen vakaumukseen.

Oli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi. Eivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin rinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen, he kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan sitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.

"Paraiksi me tulimmekin", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri heidänkin sinne tullessaan.

Junalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli ensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.

"Niin laskee kuin orava puuhun." Martta nauroi. "Ei se ole ihme, jos vanhoja ihmisiä peloittaa."

He seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta tulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli Martalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken selittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: "Katso tuota kuinka hän meitä katselee."

Martta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan seisoivat.

Samassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä toveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta ennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä vastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.

"Ettekö te tunne minua enää? Minä epäilin ensin, mutta sitten tunsin Martan silmät. Ne muistuttavat Annia."

"Annia." Antti rupesi hämärästi aavistamaan, kenen kanssa oli puheissa.

Martta oli pikemmin tuntenut vieraan. "Pappilan entinen Alma neiti", sanoi hän iloisesti.

"Niin, ja tässä on mieheni. Ettekö tunne toisianne?"

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Väri vaihtui kummankin kasvoilla, katse kostui.

"Me tapasimme toisemme viimeksi haudalla." Antti ojensi kätensä vieraalle.

"Niin, minä en ole unohtanut teitä. Te olitte hyvä veli hänelle."

"Ja hän hyvä sisar minulle."

"Älkää luulko, että olen hänet unohtanut." Lehto otti vaimonsa käden.

"Hänen muistonsa on meille molemmille rakas, ja Anni se on, joka meidät yhteen vei." Alma ojensi kätensä Antille. "Anni ja se surun tie, jolla Jumala meidät luokseen johti."

"Vieläkö vanhempanne elävät?" kysyi Lehto.

Antti myönsi.

"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en jaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa minusta." Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli itsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai oliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka aina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi perussäveleenä.

"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa." Alma piti Martan kättä omassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä kovettunut, -- Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi tehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas kerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. "Surujen tie on raskas kulkea", sanoi hän hiljaa, "mutta se on siunattu ja hyvä tie. Kyllä se vie perille."

"Siunattu ja hyvä tie!" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan korvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie silloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen avautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.

Hän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää. Katkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy siihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon ja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten jokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas toivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja siunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut, hän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa. Niin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä samoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki kulkivat edellä häntä kehoittaen.

Hänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä käynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko taistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.

Kauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa taisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret surutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi Martankin.

Juhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara ja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli kuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei unta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä vastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen asti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista vastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta ponnistelua, nujersi sen maahan.

Sitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat vaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi -- Teiton isännän päivät olivat päättyneet.