Part 24

Vihkiäisiä seuraavina päivinä nähtiin vaari tavallista useammin talon puolella. Hän tulla hiipi hiljaa kenenkään huomaamatta sisään, painautui johonkin nurkkaan ja istui siinä, sopottaen itsekseen, siksi kun hänet huomattiin tai siksi kun hän näki Martan. Silloin hän heti tyyntyi, hykersi käsiään, naurahti puoliääneen ja siirtyi ovelle päin, josta sitten livahti pihalle.

Mutta kolmantena päivänä ei vaaria enää näkynyt. Tyttö, joka vei ruokaa hänelle, kertoi, että ukko oli vuoteessa eikä sanonut jaksavansa nousta, oli vain sopottaen kertonut, että pappi on hänelle kovat sanat sanonut eikä tule niitä pyörtämään, vaikka vaari pyytää ja rukoilee.

"Mitähän tuo sillä tarkoittanee?" Emäntä heitti huivin hartioilleen ja läksi katsomaan. Vaari makasi nahkasten peitossa tutisten ja ymähdellen. Hampaaton suu liikkui lakkaamatta ja rinta korahteli joka hengenvedolla.

Kim emäntä aukaisi oven, raotti vaari silmiään, mutta tunnettuaan tulijan kääntyi hän tyytymättömänä poispäin vetäen nahkaset korvilleen.

Emäntä koetti kysyä ja puhutella, mutta vaari ei ollut kuullakseen. Vasta kun emäntä mainitsi pappia, vetäisi hän nahkaset korvaltaan, maiskautti kuivaa suutaan kuin saadakseen sanat paremmin syntymään ja tapaili sanaa "pappi, pappi."

"Haetaanko teille pappi?"

Vaari huokasi taas niin, että rinta, rytisi alas painuessaan. "Se sanoi kovat sanat", sopotti hän.

"Eihän täällä ole pappia käytetty. Vaari on nyt erehdyksessä."

Mutta vaari naurahti halveksivasti. "Ettepä muista muut, mutta minä tunsin, vaikka oli harmaata sarkaa kauhtana."

Silloin heräsi Annan mielessä muisto Martti Lehdon käynnistä vaarin luona. "Haetaan nyt parempi", sanoi hän jotain sanoakseen. Sitten hän läksi toimittamaan isännälle, että vaari tahtoi pappia. Mutta isäntä ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mielipuoli ei pappia tarvinnut. Ei se siitä voi selvetä eikä sen parempaan ymmärryksen alkuun päästä. Oli hänen hevosillaan muutakin tehtävää. Ei niitä tarvinnut turhan päiten pappilassa juoksuttaa.

Martta sattui kuulemaan puheen keittiöön. Että isäntä sentään uskalsi! Paljonko oli vaarin tähden hevosia juoksutettu, ja jos nyt kerran tahtoi -- viimeisen ehkä -- ennenkuin laudoilla lepäsi, niin oma poika ei tahdo antaa. -- Hänelle tuli oikein hätä. Missä se Anttikin oli, kun ei näkynyt. Martta juoksi ulos, haki ja huusi, vaikka peloitti, että jos kuulevat, isäntä ja emäntä jo suuttuvat siitä.

"Kyllä pappi on pian täällä", sanoi Antti kohta kuultuaan asian, meni talliin, otti parhaan juoksijan ja lähti ajamaan.

Isäntä ällistyi, kun reki pyörähti pihaan ja pappi kirja kädessä astui portaille.

"Mamma hoi, keitätkös hyvät kahvit!" Isäntä vetäisi kamarin oven lukkoon ja kiiruhti vierasta vastaan saliin. Mennessään hän vielä ajatteli, että kun hyvänä pidetään ja puhutetaan, niin ehkä ei tulekaan ilmi, että vaari sairastaa. Mitä se sillä tiedolla tekeekään, pappi. Ei se kuitenkaan vaaria tunne entuudesta eikä heikkopäisen puheita ymmärrä.

Mutta pappipa tiesikin jo koko asian. Ei hän kahvistakaan huolinut, ennenkuin sai sairasta puhutella. Isäntä läksi saattamaan vaarin luo ja aikoi jäädäkin, mutta rovasti sanoi tahtovansa aina olla kahden sairaan kanssa. Ei siinä auttanut vastaansanomiset, vaikka oikein sapetti. Ja sitten oli vielä levoton mieli siitäkin, että mitä vaariukko papille höpisee.

Isännän teki mieli edes ikkunasta kurkistaa, mutta luo hiipiessään tuli hänelle mieleen, että pappi varmaan istuu vuoteen laidalla kasvot aivan ikkunaan päin. Saisi siitä vielä mitä epäilyksiä, jos näkisi, että isäntä salassa väijyy ja vakoilee.

Kauan rovasti viipyi sairaan luona. Isäntä odotti, tuskaili ja hyppäsi vuoroon ikkunasta salin ovelle ja taas ovelta keittiön puolelle.

Kunpa ne vaan osaisivat pitää sen kahvin lämpimänä! Ja kai niillä vielä oli vihkiäisvehnäsiäkin tarjota. Kumma, miten vaimoväki oli rauhassa ihan kuin pappi ei olisikaan mikään harvinainen vieras Teitossa. Ja niin hitaasti ja välinpitämättömästi se mammakin liikkui. Oikein kiusoitti!

Vihdoin näkyi rovasti astuvan pihan poikki. Isäntä kiepsahti kohteliaasti ovelle. "Paljon rovastilla nyt on ollut vaivaa, isä parka kun jo on niin pois järjiltään."

"Pääsee sitä usein järjettömänkin puheiden perille."

"Niin, kun Jumalan sanalla on oppinut henkiä koettelemaan", liukasteli isäntä. "Sellaista se on elämä. Vasta rovasti kävi meillä vihkimässä. Nyt kolkuttaa jo kuolema."

"Niin, ei sitä ihminen koskaan tulevaa päivää tunne. Valmiina pitäisi olla, ettei tilinteonpäivä yllättäisi kuin varas yöllä."

"Jaa, jaa, niin oikein rovasti puhuu. -- -- No, tyttö, etkö ymmärrä tulla lähemmäksi? Rovasti on nyt hyvä ja ottaa kahvia. Onhan tässä näitä hääleivoksiakin vielä, ihan kuin rovastin varalle säästyneitä."

Rovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä, vaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa yhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa keskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.

Isäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta kun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi liikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan hän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat levähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä korvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois johtaisi -- matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt, ensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista unta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko jäljellä olevasta taipaleesta.

"Isä", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, "isä, ettekö herää?"

Vanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa painaakseen ne taas kiinni.

"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa pois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan."

Ei mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto. Silloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin, että pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne painuivat kiinni melkein samassa.

Isäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko taisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja katse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän ne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei ainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.

Kaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi lähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja siinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä ottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut itsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän meni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun odotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.

Kun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa odoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin hän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun ei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä monet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri sattuivat olemaan saapuvilla.

Ukko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön valvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin, että täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa kahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä seisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi hänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin Martta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen huulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi, kuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat hitaasti: "Siunattu, siunattu." Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä hän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä ja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime kiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo olivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat häntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja olivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi. Mutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.

"Hän on kuollut", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna läheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi kuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin onneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta, jolloin hän Teittoon tuotiin.

Vasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei tarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin hän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen kotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.

Martta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta ja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi Anttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään oli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen houreita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.

Tämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että niin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa, kaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. -- --

Heti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan raivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa vaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut, tarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi, oli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä. Joka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet ratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin pieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta. Kun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki isäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa ja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa näyttäisi hän vaikka kenelle.

Vasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen riisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni itse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.

Senkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt! Kyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki ja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita hän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on ne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä hankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä kunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen jälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin tekemän vääryyden.

Semmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu ja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä mielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä suostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne toisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä käräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.

Ja entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn sängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin kirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne vielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin. Ja sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen ukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen ja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. -- Hurskas, tekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti taloon tultuaan!

Isäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun ei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin. Niin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli pakahtua.

Vihdoin tuli emäntä.

"Kun et sinä edes ymmärrä tulla, että saisin sydäntäni keventää."

"Mikä minulle aina korvaan huutaa, milloin sinä sydäntäsi keventää tahdot?"

"So, so, mamma, pitäähän sitä aviorakkautta olla sen verran."

"Rakkautta." Emäntä nauroi niin, että säikähti omaa ääntänsä. Rakkautta! Paljonkohan sitä hänen osakseen oli tullut elämässä?

"Älä nyt!" Isäntä rupesi taas kiivastumaan. "Ei tässä nyt loruilla rakkaudesta. Rahoista on puhe, kuuletko, rahoista!"

Ivan ilme katosi Annan kasvoilta, ja ne kävivät taas tavallisen tunteettoman kylmiksi ja kalseiksi. Hän otti sukankutimensa pöydältä, istuutui keinutuoliin ja rupesi siinä kuuntelemaan miehensä selityksiä.

"Riita-asia siitä tulee." Isäntä potkaisi sängynlaitaa.

"Vai riita-asia." Emäntä puhui kuin asia ei olisi koskenut häntä ensinkään.

"Niin mikäs muu. Enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Ainahan sinä olet oikeassa."

Isäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän tosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän vain kutoi.

"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?"

"Kudonpahan kuunnellessani."

"Jos tuota kuunteletkaan!"

"Kyllähän minä."

Emäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.

Kyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli sanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se sittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan elämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin osannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli kaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin Martalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana saanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle kuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen rakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja vihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja otsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli voittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka kenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana osana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena tietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun pöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan, tuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta työntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja taistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset olivat olleet. -- -- Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää nähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia, joka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat säästyneet.

Kaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki, miten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi Martalle: "älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi", kirkuivat ne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut. Joka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain tähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään ja kalkutti korvaan: "Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei muista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua kiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki riistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi syrjäyttivät sinut sydämistään."

Jota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät välit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti äidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin lähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta senkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras todistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.

Isäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin papille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan hän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä olisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli pysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja sen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän kauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin kun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa yksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi, ettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi, ettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.

Antti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä Marttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen sukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi. Jumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se siunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin lahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.

Tekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika hänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi suuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin hiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä enemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää emännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä palvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan liiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta eikä vaatimusta.

"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!" Hän painoi käden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun ei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin tähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy kerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo Antti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi hiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos kuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta verenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat lehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.

Hän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.

"Mitä tuo on olevinaan." Emäntä tuli tupaan.

"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia."

Emäntä ei vastannut mitään.

Samassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan vastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti arkuutensa emännän seurassa. "Meilläkin oli ennen kotona sellainen kaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti sanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja sanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti Liisakin nimeltään."

"Vai semmoisia teillä puhuttiin." Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin nykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat taas hänelle korvaan: "Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies sanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä olet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on riistetty viimeinenkin siru."

"Aioin pyörähtää isää katsomaan", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.

"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen." Emännän ääni oli tyly.

"Kyllä kai." -- Vastaus tuli vitkalleen.

"Olisihan se minua parempi." Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. "En minä uskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. -- Ja onhan jo pimeäkin."

Martan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään. Kiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat sepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä viittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta vast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut, hän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen mielensä niin kovin teki isän luo?

"Ehdinhän minä huomennakin", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita pöydältä. Mutta sydäntä kirveli.

Emäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta joutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin, mutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne, olisi se ollut väärin.

Kuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin hartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten saa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei antaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja Martan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä ja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain olisivat sanoneet: "se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa meitä niin."

Näihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti mielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.

Keittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat vielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti, valvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.

Aamu oli raitis ja kylmähkö. Hanki kantoi. Martta kulki kepeästi ja kiireisesti kotiin päin. Kun läheni, kuuli hän, että tuvan ovi narahti, ja äiti astui samassa portaille. Hän rupesi juoksemaan ja juoksi vähän matkaa, mutta pysähtyi sitten. Rupesi äkkiä peloittamaan, sillä hän näki, että äiti oli juhlallisen ja hartaan näköinen.

"Äiti", pääsi häneltä hätäisesti. "Mitenkä isä voi?"

"Se tuli niin äkkiä", vastasi äiti hiljaa. Samassa otti hän Marttaa kaulasta ja hyrähti itkuun. Silloin Martta ymmärsi, että isä oli kuollut.

18.

Siitä ajasta alkaen, jolloin Antti palasi matkoiltaan kotiin ja rupesi Teittoa asumaan, alkoi muuallakin pitäjässä edistys ja vaurastuminen, joka vuosi vuodelta pääsi yhä suurempaan vauhtiin. Kotajärvi oli syrjäisen asemansa vuoksi jäänyt monessa suhteessa takapajulle. Mutta kun uuden ajan aallot kerkesivät senkin rannoille, toivat ne tullessaan sitä nopeamman edistyksen kaikille eri aloille. Kansakouluja rakennettiin. Pitäjän vanha ja köyhänpuoleinen kirjasto uudistettiin, ja eri kulmakunnille perustettiin pieniä haaraosastoja. Postinkulku vilkastui. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä tilattiin että luettiin, ja vanhoissa taloissa, joissa ohjakset annettiin nuorten käsiin, ruvettiin uusia periaatteita noudattamaan ja uuden ajan rientoja edistämään.

Kaiken uutuuden ja edistyksen huippuna oli kuitenkin se, kun pitäjään saatiin rautatie. Kun se jyskyttäen ja jymisten vyöryi läpi metsän, höristelivät sydänmaan hevoset säikähtyneinä korviaan, ja ajajakin katsoi melkein yhtä ihmeissään tuota puhkuvaa höyryhevosta. Kaikki pitivät sitä kummana, ja monet pelkäsivät sitä. Mutta kun se aikansa oli kummana kulkenut, oppivat yhä useammat sen arvoa ymmärtämään. Liike vilkastui. Tavaroita ostettiin helpommalla, ja maatalouden tuotteet saatiin mukavammin rahaksi muuttumaan. Isäntämiehet ja kauppiaat ne tämän ensiksi oivalsivat, mutta vähitellen oppi köyhempikin kansa hyötymään uudesta kulkuneuvosta. Monella oli yksi tie ja kaksi asiaa, kun he ensi kertoja läksivät Kotajärven asemalle. Rautatie höyryhevosineen oli nähtävä, ja sitten sopi sitäkin koetella, saiko siellä tavaransa kaupaksi yhtä mukavasti kuin toiset olivat sen saaneet.