Part 23

Ennen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan isän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis, muhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain alla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat rantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa oli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku kaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.

Mutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli enimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin ja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti pojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että isä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli äiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan, itki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten lomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa pienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään ja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat toiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin ajamaan. -- Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. -- Tiellä oli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli, paitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä saada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton nykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän kielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi. Köyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut isäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. -- Isää kasvatettiin huutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli ollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen olisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa vastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. -- --

Isää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. "Semmoiset ne ovat meidän välimme", sai hän vaivalla sanotuksi.

"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?"

"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja halveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö antaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta minä en voi." -- --

"Isä, isä!" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea tuskanhiestä.

"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat." Leenan kädet kytkeytyivät ristiin. "Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia jo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin raskaaksi."

"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia." Martta tunsi, että nyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä ja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten rumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista ihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo taistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous enää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.

"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy." Äiti huokasi syvään.

"Minä en voi, minä en voi", mutisi isä.

Silloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. "Isä, ethän sinä minulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää."

Isä ei vastannut.

"Eihän äitikään pelännyt eikä väistynyt, vaikka sinä olit köyhä."

Silloin isän käsi vavahti. "Jos se niin olla pitää -- --"

"Ja jos sinä uskallat, lapsi." Äiti kumartui Martan puoleen. Silloin Martta painoi päänsä äidin polvelle niinkuin ennen pienenä ollessaan ja sanoi hiljaa: "Uskallan, kun sinä neuvot ja rukoilet."

Antin puhe Teitossa päättyi lyhempään. Isä rupesi nauramaan ja kysyi, eikö Antti sitä tiennyt, että piikatytön varalta oli isä hänet kasvattanutkin. Äiti ei sanonut mitään, kuunteli vain ja nousi sitten poistuakseen. Mutta Antti pysäytti hänet. "Ette saa mennä, äiti. Minä olen puhunut asiani, eikä se minun puolestani muutu. Jos tahdotte miniän, otan Martan. Jos ette siihen suostu, ette ainakaan mieltäni saa muuttumaan enemmän kuin Anninkaan mieli muuttui."

Äiti kalpeni. Osasipa poika armottomasti iskeä, tähdätä juuri kipeimpään kohtaan ja niin kylmäverisesti, niin uhmaavasti kuin ei hänellä tunnetta olisi ollutkaan.

Niin oli kuin äiti oli ajatellut. Kun tulee oma tahto ja omat toiveet mieleen, silloin ei se mitään maksa, vaikka äiti olisikin sydänverensä lapsen tähden vuodattanut.

Antti nousi ja lähti huoneesta. Hän oli sanonut sanottavansa eikä enää tahtonut puhetta jatkaa. Isä ja äitikään eivät siitä sen pitemmälle puhuneet, mutta painostavaksi kävi siitä puoleen taas elämä Teitossa. Työt tehtiin, askareet toimitettiin niinkuin ennen, mutta iloista sanaa ei usein kuultu. Isäntä käydä kompuroi sauvansa nojassa, tarkasteli kaikkea, moitti ja riiteli, kun vaan aihetta sai vaikka neulan silmästä, ja asettui vasta, kun Antti ehti selittämään, miksi nyt oli tehty toisinpäin kuin isän ollessa käskijänä.

Kykenevä ja rivakka se oli tuo Antti. Välistä ihan isää harmitti, että poika aina oli oikeassa. Ei se ihme sitten, että hän oli niin itsetietoinen. Koko hänen olentonsa toisti sitä yhtä ja samaa: "Tämä on oikein, näin se on tehtävä, ja näin minä sen teen." -- Mutta toisen kerran taas, kun isäntä olisi suonut pojan osoittavan mahtiaan, oli hän kuin ei sitä olisi ollutkaan. Annas vaan, kun tupaan tuli työn hakija tahi avunkerjääjä, silloin istui nuori isäntä penkillä ja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, katsoi silmiin, kuin puhki nähdäkseen ja voidakseen päättää, mitä miehiä tuo avunpyytäjä oli, oliko tosi tarpeessa vai ei, ja miten olisi autettava. Ja sitten sitä pantiin keitot ja puurot pöydälle ja autettiin ruualla, jos ei muulla sopinut auttaa.

"Hunningolle se vie tällainen komento", vakuutteli isäntä kymmeniä kertoja, mutta Antti vain sanoi, että kun hän tekee työt ja pitää huolen kaikesta, tahtoo hän oikeuden menetelläkin niinkuin hyväksi näkee.

"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty", murisi isä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti menevän hyvin.

Syyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet puitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua piti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja hautauspäivä jo oli.

Raskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo kolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen, joko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?

Jospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut sellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo oli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan, vilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: "Tämä, katso tämä olisi nyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa."

Jos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi pitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille tai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?

"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan" oli Anni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta riittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja katkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut pyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi äidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta miten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan syrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan sydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? -- --

Ja kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden -- --?

Annin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen, jonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti tahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin suruineen ja sydäntaisteluineen.

Kun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä makasi. "Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät", sanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.

"Niinhän se taisi olla."

"Oletko sinä ajatellut Anttia?" kysyi emäntä äkkiä.

"Mitä minä tuosta?"

"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?"

"Sen piikatytön ottamiseenko?"

"Niin, Martan."

Isäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. "Siinäpä se. Milloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan, niin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks käännetään kelkka."

"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän voimat siihen on mennyt."

"No, mitä sitä sitten ajattelee?" "Täytyyhän sitä, jos se hyväksi olisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle rauhaa suonut."

"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi", sanoa tokaisi isäntä ja kääntyi kyljelleen seinään päin.

Puhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän mieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat välillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa. Kun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä tarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen, joka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä luki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin maisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun luuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli hän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi käskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. -- --

Varmasti, niinkuin toinen toistaan seuraava vesipisara vähitellen uurtautuu kallionkin halki, uurtivat nämä ajatukset jälkensä isännän mieleen. Sopisihan hänen vaikka mukautuakin. Eihän siitä tosin kunniaa talolle koitunut, mutta Antti oli jo siksi arvossapidetty ja talo siksi hyvässä kunnossa, että pysyisi sen kunnia pystyssä, vaikka miniäksi tulisi köyhä mökkiläisen tytär. Itsehän isäntä oli häntä eteenpäin auttanut ja luonaan pitänyt, niin että tyttö oli koulut käynyt ja opit oppinut rinnan Annin ja Antin kanssa. Kiitollisuudenvelassahan tyttö oli joka suhteessa. Ei hänen sopisi vaatia eikä määräillä, kun taloon tulisi. Tuntisi heti alussa, että armosta hän tänne on otettu, ja koettaisi nöyrällä palvelevaisuudellaan sovittaa köyhyyttään. Sellainen jumalisten vanhempien lapsi tässä olisikin hyvä olemassa. Ei toisi turhaa koreilemista eikä kaikkia uudenaikaisia tapoja, vaatimuksia ja hullutuksia tullessaan. Ehkäpä Antti oli huomannut senkin asian laidan ja siitäkin syystä pysyi niin lujana. Kyllä vaan se poika tiesi, mitä teki. Ei se suotta ollut isänsä poika.

"Vieläkö sinä sitä piikatyttöä ajattelet?" kysäisi isä äkkiä Antilta eräänä iltana vähää ennen joulua. Antille nousi tumma puna kasvoihin ja levisi hiusrajaan asti.

"Jos isä aiotte puhua Martasta, niin puhukaa oikein; ei pilkalla eikä ivalla."

"Enhän minä, kysyin vaan, että vieläkö ottaisit?"

"Turha on sitä kysyä. Ei minun mieleni muutu."

"Kah, pitänee se sitten ottaa tänne", sanoi isäntä ja koetti nauraa. "Aika käy niin pitkäksi, kun sinäkin vaan olla jurotat kuin mikäkin erakko."

Antti kääntyi ovelle päin. Hän oli avauksesta kuullut, että äiti oli tullut sisään. Hän kääntyi äitiin päin. "Mitä äiti sanoo?"

"Eipä minulla tässä sanomista." Ääni oli kolea. Mutta samassa se murtui ja rupesi värisemään. "Kun vain olisi sinulle onneksi", sai hän sanotuksi niin hiljaa, että Antti sen yksin kuuli.

"Kiitoksia, isä, kiitoksia, äiti! Nyt vasta hyvän teitte." Hän ponnahti pystyyn kuin ilonsa nostamana. "Uudesta vuodesta alkaen uusi elämä täällä, eikös niin?"

Isä ja poika rupesivat puhumaan ulkonaisista asioista ja niiden järjestämisestä. Äiti pujahti yksin pirttiin, heitti siellä ison huivin hartioilleen ja hiipi ulos.

Kuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki. Lumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä kuin kuolleen kasvot.

Emäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta hänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! -- --

Nyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että hän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli hänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi, että Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli kuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä kuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli säästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: "Syö, se antaa voimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä olen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt. Ota, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin."

Emäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän pysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan kuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin kulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana kulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia jo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin muisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän oli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista, niin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin näytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa. Tuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki hän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä, niinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin luullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa viimeisenkin sydämensä toiveen. -- Mutta toivo, mikä ihmeellinen elinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut kaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä sykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon ihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista, näännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen oli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli herättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti sen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä oli toivonut ja tahtonut.

Hän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt aavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän sillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli -- -- Hän värisi -- vilustako vai sieluntuskasta?

Ei hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä tahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä salassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?

Hän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta lauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden arvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän sanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta tehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt ja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla kulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee ottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin pojalle osannut paremmin valita. -- Ja sitten, kun hän on ottanut pojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien sydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.

Ja tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut, hän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu Teiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!

Vielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti astumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja miltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä oli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet saaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta sumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä, siellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän köyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen sellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.

Joku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon. Hänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun hän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta sisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui hän. Kun olisikin Antti nähnyt! -- Hän olisi varmaan tullut luo, ottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi kaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin ennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin miltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on ollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin pienen vaivaisen murusen.

Kauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti, herätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa tavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun hän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon ajattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen jälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. "Kynnys on alennettu, tie tasoitettu", sanoi hän. "Tule."

"Milloin?"

"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot."

"Tahdon." Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia ratkaistu.

Teiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla piti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa ja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin. Olisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi pitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun morsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He olivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan askareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.

Isäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan, ja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on sairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten nekin sataset.

Antin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan. Yhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei ollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei puuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin kiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän osti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja uudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti navetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti ei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja kepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan, korjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.

Rengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän vain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.

"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa", sanoi hän kerran kuin selitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.

"Monen toivo on tyhjäksi käynyt." Äiti katsoi terävästi häneen.

"Ei tämä käy", vastasi Antti tyynesti. "Minä tunnen sen!"

Sitten ei kumpikaan puhetta jatkanut, mutta Antti ajatteli, että vähät niistä pikku korjauksista, jos ei korjaudu ihmisten mielet. Tukalaksi käy silloin elämä, vaikka olisi kultaa joka kapine ja helmistä joka huone.

Tammikuun loppupuolella pidettiin häät. Kutsuttuja ei siellä ollut muita kuin herrasväki, jonka luona Martta oli palvellut ja pappilan sekä Rajalan väki. Heti kun kahvit oli juotu, valmistihe rovasti vihkimään. Silloin vasta tuli Leena miehineen saliin, renkien ja piikojen järjestyessä oven suuhun.

Kun morsian sulhasen rinnalla astui huoneeseen, katsoivat vieraat hämmästyneinä toisiinsa. Sulhasen olivat he heti tullessaan nähneet ja hän oli sama kuin ennenkin, ainoastaan tavallista vakavampi ilme kasvoillaan. Mutta morsian hänen rinnallaan oli valkoinen kuin vaate, ja ennen niin pyöreä poski oli miltei kuopalla. Hän ei katsonut ympärilleen eikä vieraisiin, ei edes äitiinsä, joka vettynein silmin nojasi ovipieleen. Vasta kun hänen oli vastattava papin kysymykseen, kiinnitti hän katseensa häneen, ja silmiin tuli silloin nöyrä, rukoileva ilme, kuin olisi hän pyytänyt anteeksi sitä, että seisoi siinä sen miehen rinnalla, jota hän rakasti.

Pappi hätkähti kesken toimitusta. Miten ihmeellisen puhuvat nuo silmät, kun ne häneen kiintyivät kimmeltäen kirkkaina läpi kyynelten!

"Minä kysyn sinulta -- -- tahdotko ottaa -- --?"

Vastaus tuli selvään ja painolla, vaikka käsi, joka piteli sormusta, vapisi tuntuvasti. Samassa kuului parahdus, jota seurasi rytinä ja lopulta särkyvän astian kilahdus. Vielä toinen parahdus.

Antti hätkähti, kun kuuli sen. Hän tunsi äänen. Mutta toiset eivät parahdusta huomanneet. Heistä oli toiset nostamassa kaatunutta kukkaa, toiset häätämässä pois kissaa, joka hypätessään ikkunalle oli aikaan saanut tämän häiriön.

"Huono enne", kuiskasi karjakko renki-Matille, ajettuaan kissan pois.

"Vaiti", vastasi Matti tyynesti.

Pappi, joka levottomuuden aikana oli keskeyttänyt lukunsa, jatkoi taas. Mutta kaikkien mieli oli käynyt rauhattomaksi. Vasta kun pappi, joka oli hyvä laulaja, alkoi messuta, virtaili sävelistä tyynnyttävä, leppoinen henkäys yli kokoontuneiden.

Vihkimisen päätyttyä kätteli vihkijä morsiusparia ja toivotti heille onnea ja siunausta Jumalalta. Sitten tulivat vanhemmat kättelemään. Mutta tuskin oli Leena, joka tuli viimeisenä, saanut puristetuksi Martan kättä, kun huoneen perältä kuului liikettä, joka sai kaikki katseet kääntymään sinnepäin. Antti leimahti punaiseksi. Hän oli jo kukan kaatuessa erottanut vaarin äänen muista. Hoippuen, harvat hiushaivenet pystyssä päälaella, astua kyykytteli vanhus lattian poikki. Silmät pyörivät päässä ja katse leimusi kuumasti. Mutta säikkyvä, pelokas ilme oli silmistä poissa. Hän kohotti laihan vapisevan kätensä suoraan Marttaa kohden ja huudahti äänellä, jonka soinnussa oli ennustajan juhlallisuutta: "Hän sen teki. Ettekö te kuulleet, kun se kaatui, se suuri, raskas vuori, joka oli kasvanut kauan!" Vaari painoi käden sydämelleen ja päästi taas haikean valituksen.

Isäntä riensi luo ja koetti vetää vaaria syrjään. "Sinä senkin -- --", hänen silmänsä kipinöivät.

"Vaari", sanoi Martta hiljaa.

Silloin kirkastuivat taas vanhuksen kasvot. Hän ojensi molemmat kätensä suoraan morsianta kohden, kohotti katseen ylöspäin ja huusi äänellä, jossa purkautui tuskasta vapautetun koko kiitollisuus: "Siunattu, siunattu sinä, joka sen teit!"

"Oudot häät", sanoivat vieraat, kun olivat päässeet vähän matkaa Teitosta.

"Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon", nyyhkytti Leena painautuen penkille Rajalassa. Mutta Antti otti Martan käden ja sanoi vakavasti, vaikka ääni pyrki vapisemaan: "Tästä puoleen kuljemme kaksin."