Part 22

Äidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän oli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä eikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle olemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti. Menneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala palalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän poimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin kuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut katkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi kaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se kevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää siitä, mitä oli tapahtunut.

Ja kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden muistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli mielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin jättämiä pieniä muistoja. "Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan silloin olisin tiennyt." Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.

Suru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi hän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä poikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua lopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo jo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne, missä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin toivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta jättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja toivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ----. Hän oli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia. Siksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää yksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.

Äiti ei ollut nähnyt Anttia Martan seurassa kertaakaan Annin kuuleman jälkeen. Sekin vaikutti sen, ettei hän omaa suruaan hauteessaan tullut ajatelleeksikaan, että Antti ajatteli muuta kuin Teiton viljelyksien parantamista ja niitä sanomalehtiä, joita hän yhtenään lueskeli.

Jonkun kerran, kun Antti talven kuluessa oli ollut nuorisoseuran kokouksissa ja kutsuvieraana isommissa perhejuhlissa, oli isä kyllä hänelle pistellyt, että eikö sieltä emäntää löydy. Mutta Antti oli aina lyönyt leikiksi. Kerrankin hän rupesi ilvehtien kertomaan, että "oli niitä kymmenen vaalissa", mutta ei tiennyt kenen ottaa. Hän esitti kaikki kymmenen isälle höystäen kuvauksensa heistä sellaisilla sukkeluuksilla, että kaikkien täytyi nauraa.

"Ei Antti kotipuolesta löydä sopivaa", ajatteli äiti silloin. "Kunhan hän nyt Martan unohtaa kokonaan, hakee hän omakseen paremman ja kauempaa kuin muut."

Äidin tuli jo hyvä mieli siitä, että oli osannut niin taitavasti järjestää kaikki. Ei hän ollut Antille koskaan ollut kova. Oli vain osannut toimittaa Martan pois talosta oikeaan aikaan. Antti oli siksi hyvä, että kannatti hänen saada hyvä toverikin. Hän oli matkallaan oppinut paljon ja sitten kotiin tultuaankin lueskellut kaikki maailman kirjat, niin että keskusteli kuin mikähän lukumies sekä papin että muiden herrojen kanssa. Ja kuinka hyvä hän pitkin talveakin oli ollut, tasainen ja auttavainen, vaikka näkihän sen jokainen, ettei hänellä Teitossa mitään iloa ollut.

Oli kuin koko talon arvo olisi kohonnut sitten, kun Antti tuli kotiin ja otti asiat ohjatakseen. Vieraitakin kävi enemmän kuin koskaan ennen, isäntämiehiä, jotka tulivat juttuamaan Antin kanssa, ja emäntiä, jotka tulivat yksin tai tyttärineen kuulostamaan, miten Teitossa voitiin.

Emäntä otti heidät jäykänlaisesti vastaan. Eihän noita ennen usein oltu nähty, mikä erinomainen osanotto heitä nyt käytti talossa? Hän heitä ei ainakaan tarvinnut enemmän kuin ennenkään, mutta täytyi hänen Antin tähden heitä ottaa vastaan. -- Ja se ajatus hiveli sydäntä, että täytyipä vieraiden vaan tulla, tekeytyä ystävälliseksi ja köyristää selkäänsä, vaikka ennen niin olivat halveksineet.

Kun Antti joskus lähti kotoa pois, kysyi äiti harvoin, minne hän oli menossa. Ellei hän itsestään sitä ilmaissut, sai se jäädä. Mutta kerran elokuun alkupäivinä nähdessään, että Antti oli lähdössä jonnekin, sattui äiti kysymään minne matka. Häntä hämmästytti se, että Antti oli kuin työhön lähdössä, vaikka olikin erityisesti siistiytynyt. Hänellä oli leveä, suuri vyö päällään, vaalea kotikutoinen puku ja alla kirjava kaulukseton paita.

"Lähden tuonne Mäntyvaaran talkooseen." Antti vetäisi vyön lujemmalle ja rupesi etsimään lakkia.

"Mitä ihmettä sinä talkooseen?" Äiti katsoi pitkään.

"Leikkaamaan ruista niinkuin muutkin. Meillä kun on jo korjattu, joudan kyläntöihinkin."

"Sinä?" Äiti katsoi taas pitkään. "Sopisi sinun paremmin muuta tehdä."

"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?"

"Sinä olet siihen liiankin hyvä."

"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi minulle häpeäksi!" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin. "Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja itseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä tahtoisikaan, äiti?" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla kajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.

"Sinä olet lukenut niin paljon." Äiti vältti hänen katsettaan.

"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa."

"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä kasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut."

"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet opettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta. Se halu ei kuole maatöissä." Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja helläksi.

"Niin, niin, mene vaan." Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun Antti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä vilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen ovella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo väkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että "tuosta, tulee vielä vanhusten ilo ja turva". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni, sillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä, eikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. "Tiedänhän minä sen, kun oma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se olisikin minun surmani."

Emäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan näkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään. Silloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi kerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää --

* * * * *

Mäntyvaaran talo sijaitsi vähän matkaa kirkolta, järven toisella puolen samanne päin kuin herraskartano, jossa Martta palveli. Ajettuaan kirkolta vielä vähän matkaa, jätti Antti hevosensa läheiseen taloon, pyysi venettä lainaksi ja souti selän poikki. Rantaan laskiessaan juolahti hänelle heti mieleen tarkastaa veneitä, että voisiko niistä arvata, oliko Martta tullut talkooseen vai ei. Herraskartanon venettä ei siellä näkynyt, mutta saattoihan olla väkeä lähitienoolta, joiden kanssa Martta oli tullut.

Antti korjasi airot tuhdon alle, veti veneen maalle ja pisti nutun, jonka soutaessaan oli riisunut, taas päälleen. Sitten rupesi hän astumaan ylös pitkin pengertä suoraan pellolle, joka erotti talon rannasta.

Väkeä näkyi olevan paljon koolla. Kaikesta päättäen oli heillä määränä saada sinä iltana koko pelto leikatuksi, sillä he tekivät työtä kaikki kuin kilvan. Miehet olivat lakittomin päin ja paitahihasillaan. Naisten huivit paistoivat kirjavina kuhilaiden laella. Pellon laitaan, jo leikatulle sarakkeelle, oli nostettu pöytä ja siihen kannettu kahvit ja vehnäset, joilla leikkuuväkeä kestittiin. Talon nuoret tyttäret kulkivat paikasta toiseen tarjoellen työntekijöille voileipiä, pitkiä, paksuja leipäviipaleita, joille oli voita sivuttu ja joita sitten oli ladottu toinen toisensa päälle korit kukkuroilleen.

Kun Antti rannastapäin nousi pellolle, erotti isännän silmä hänet kohta. Ihmeissään hän katseli hetken, oliko oikeassa vai erehtyikö, mutta sitten hän läksi astua kipittämään vierasta vastaan.

Mäntyvaaran isäntä oli oikein vanhan kansan mies, hidas, harvasanainen ja yksinkertainen tavoiltaan. Hän oli kooltaan lyhyenläntä, mutta tanakkatekoinen. Tukka, joka oli keskeltä jakauksella, oli pitkänpuoleinen ja sileä kuin olisi sileäksi nuoltu. Kun hän tuli Antin kohdalle, ojensi hän kättä, kohottaen toisen pyyhkäisemään ohimoa, kun ei ollut lakkia, jota nostaa.

"Kiitoksia. Mitä isännälle kuuluu?"

"Eipä erinäistä. Ei ole vaan meillä ehditty niinkuin Teitossa. Siellä kai on jo rukiit kuhilailla?"

"Johan ne tuli. Sattui kaunis talkooilma teille. Kyllä nyt kelpaa leikata."

"Eihän nuori isäntä sentään mahda?" -- Ukko hymähti ja katsoa luimisti kulmainsa alta.

"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan. Mennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?"

"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne nuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia."

"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi heiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt."

Ukko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. "Niinhän ne mainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä."

Antti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin mukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo oli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus siitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden edesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein kaikki asiat.

Mäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun kahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.

Jo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin erottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet etäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä voisi siirtyä sinne asti.

"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni", huomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja rupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia ja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin se sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa sarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren sahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti voi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.

Martta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi ilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta paljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin tällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla oli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. -- Eihän sitä heille usein suotu.

Leikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo siitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä nouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli kuin piiska kintereillä.

"Kunhan ei vain tulisi ukonilma", arveli muuan leikkuumiehistä.

"Hikevätä onkin ollut tänään", säestivät toiset. "Mitenkä minä silloin pääsen kotiin?" kuiskasi Martta puoliääneen.

"Odotat täällä." Antti katsoi häneen veitikka suupielessä.

"Ei, sitä minä en voi. Lupasin rouvalle olla kotona kello kymmenen."

"Mikä ihmeen hätä heillä tänä iltana?"

"Herrasväki lähti itse kylään ja rouva luottaa minuun. Sanoi, että on turvallisempi, jos tietää että olen kotona."

Antti avasi huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta samassa nielaisi hän sen sanottavan ja vastasi vaan: "Kyllä minä siinä tapauksessa siitä huolen pidän."

"Ei nyt sovi lähteä", esteli isäntä, kun Antti teki lähtöä. "Nythän paraiksi ovat saaneet ruoan pöytään ja tuolta nousee aika jumalanilma. Ruoatkin olivat pöytineen päivineen pihalta korjattavat takaisin tupaan. -- Tottakai isäntä nyt ruoalle jää?"

"Kyllä minun nyt on lähteminen." Antti piteli lakkia toisessa kädessä ojentaen toisen isännälle. "Vanhukset siellä kotona ehkä ovat peloissaan tämmöisellä ilmalla, ja sitten voin auttaa tätä naapurinkin tytärtä, joka palvelee Vik'in kartanossa. Isäntäväki taitaa olla poissa, ja hän oli luvannut tulla kotiin kymmeneksi."

Isäntä katsoi veräjälle, jonka suulla Martta seisoi. Mutta Martta oli kääntynyt selin puhujiin eikä isäntä saanut katsotuksi, minkä näköinen hän oli. Eihän se niin tähdellistä ollutkaan, mutta olisi vain muuten ollut mukavaa nähdä, ketä nuori isäntä oli niin halukas saattelemaan.

"Voisihan täältä meiltäkin", ehdotteli hän silmiään vilkutellen, "panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan."

"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä", Antin ääni oli huoleton. "Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo."

"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?"

"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa." Antti astui pari syltä pois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. "Isäntä hoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida tällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä."

"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän täällä saattomiehiä kai on?"

Isäntä raapasi korvallistaan. "Mutta tuolta kun nousee oikein paha pilvi ja sitten on juuri iltasen aika -- --." Isäntä koetti puhuessaan turhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin katsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi. Hänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka menossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.

"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?" Mäntyvaaran isäntä ei tietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan. "Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo taisi luvatakin."

"Miks'en minä", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi naurattamaan. "Samassahan se menee."

"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan." Isäntä pudisti päätään.

"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan."

Ehdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä niin että isäntäkin sen vielä kuuli: "No kiireesti nyt." Sitten hän lisäsi nopeaan ja hiljemmin: "Tule jäljessä, minä astun vähän edellä. Tuo ukko kai pitää meitä silmällä."

Antti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli hiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin ja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten. Häntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti oli häntä varoittanut. -- Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten hampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut kovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti kaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto oli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa. Muuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.

Toveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla, jätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira ymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen loikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia vastaan. "Kuules sinä", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia, "mitenkähän me tässä toimeen tulemme?" Hän katsoi huolestuneena järvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.

"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?" Antti katsoi kysyvästi Marttaan, joka paraiksi rantaan ehti.

"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo."

"Mennään sitten Jumalan nimessä." Hän työnsi veneen vesille, käski Martan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa, ja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.

"Tästä tulee kova ottelu." Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen suorassa.

"Peloittaako sinua?" kysyi Antti.

"Ei."

"Eikö ensinkään?"

"Vähän vain."

Sade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi kuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla kimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli mustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat jyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.

"Hiljaa, Toveri, hiljaa!" Martta painoi koiran takaisin veneen pohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta ulvahti Toveri.

"Se on ilkeätä tuo!" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat hänen sydäntään.

"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!"

"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko."

"Silläpä se laineille nouseekin."

He eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ suoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin lähellä rantaa.

"Tässä se vielä pahin!" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli. "Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot."

Anttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. "Ainahan se satamaan laskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut." Hän tunsi, että kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään välimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene sattuisi kaatumaan.

"Nyt tulee tuulen puuska!" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui taas airoihin.

Kuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan kuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa vaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa, kun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen jättiläislaine vyöryen.

Martta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki yhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.

Antista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei huomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi jalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja niin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat kuin ratketakseen.

Tuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti kuin käden viskaamana niemen kärkeen.

Läpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä. Laineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä vasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut läkähtymäisillään.

"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi." Viimein sai hän puhuttua, ja se helpotti.

Martta tunsi, että hän vapisi. "Kiitoksia", sanoi hän hiljaa, "kiitoksia."

Kun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät he astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta iloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin piehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi harmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja ukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.

Martta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva heidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa, mutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin, jaksaisihan sitä silloin.

"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty." Antti huokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin ponnistusta.

Martta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä, ja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin uponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita avoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt heidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä sittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti -- --.

Hänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän oli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti oli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli venettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen rakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!

"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille", sanoi Antti, kun he tienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.

"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa", huomautti Martta.

"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan."

"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?"

"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla -- -- vaikka aallot ärjyisivätkin." Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.

"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät -- --"

Hän ei saanut viime sanoja sanotuksi.

Silloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he pääsisivät satamaan: "Jumala venettä viepi", sanoi hän ja tarttui Martan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli poskilta poissa.

Ja Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee hänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on rinnalleen pyytänyt. -- Mutta eikö hän sitä tahtoisi?

Hän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.

"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa", sanoi hän, ja ne sanat ne raikuivat.

17.

Kun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä vuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän oli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi vilustuttuaan työstä tullessaan.

Martta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja äiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat, olivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko työtä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?

"Vieläkö muuta kuuluu?" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän päänalusta. "Vielähän pikkuisen."

Äiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain erikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista. Kyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet hyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu ja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin, kun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua vanhemmilleenkin.

"Ei siitä mitään tule", sanoi isä yksikantaan.

"Miks'ei, isä?"

"Minä tunnen sen suvun."

"Mutta minä tunnen Antin." Martan sanoissa helähti rakkauden täysi luottamus.

"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä poika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa."

Äitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen ainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten lapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun tiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa, kävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.

"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!" Leena kuivasi silmiään esiliinan nurkkaan. "Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit jalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi."

"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita."

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja huokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn. Hän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta. Viimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi puhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.

Se ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika, toinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin, että perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.