Part 21

Antti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä syvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas takaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona levynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta vihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa ja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui leivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin helmet pudota helähtelivät pilvistä päin.

Antti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä astuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli alkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut, miksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa hän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat esi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen kerran joutuvia.

Mutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten päästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa, kun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa työntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella, ei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi, kenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle rinnallensa, -- -- jos vaan saisi.

Antti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä vast'ikään oli ajatellut.

Vasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on kuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.

Niin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän, että muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen. Ei hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen monet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli ne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin tai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin tutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun rupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut, silloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa tahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja soutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa. Olihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä hän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella, joka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin; pahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt, siksi hän sitä hakemaan läksi.

Hän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa karkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen paremman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja elämää varten aiottua.

"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä", ajatteli hän painaessaan auran syvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se elämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu yksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta siellä tarjottiin kuitenkin _runsaasti_ mitä annettiin, pahaa yhtä hyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä viehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton ja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen valtaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka vihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota varten hän on luotukin.

Tätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä arvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan sen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen kiirastulessa hän kasvoi mieheksi. -- --

Näistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut kotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut tehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt tuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli kokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut, ja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.

"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan", oli Anni kerran sanonut. "Sitä minä en koskaan olisi voinut."

Silloin pudisti Antti päätään. "Sitä en uskalla ajatella vielä ainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja minä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni ajattelen minä nyt mieluimmiten."

Sitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa oli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa Amerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan niissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli häntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt olivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat turvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet koti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että Teitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja kylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.

Juuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut sellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa pellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että "on minullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa".

Kuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä, mitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo matkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi jotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi sen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille. Ja kun se oli valmis, toisti hän itselleen: "Se on minun, minun omani."

Hän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän siitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen aikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä kerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut, että kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se häneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus oli uhkaillut.

"Mutta entä jos sittenkin joutuisi", johtui Antille mieleen. -- Hän käski hevosta. -- Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka Anni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt toisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut mahdotonta.

Antti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä nyt sanoisi: "nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja ota omasi mistä tahdot". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka oli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada omakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä Viivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi ja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei keinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.

Mutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?

Anttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä voisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa olevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran rikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli korkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä tuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan koroillekin vielä korkoa kasvaisi. -- Ja olihan Heilalassakin iloinen tytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut navettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi hänkin ehkä vaaliin sopinut.

Antti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista sieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin väkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.

Antti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie säveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan. Piirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se sukelsi ummesta esiin.

Kun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne tulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun asti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.

Ruuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan rivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen näkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.

Samassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja tähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle, tunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja palasi taas aittaan.

Laulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli hän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se pisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli niin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja voimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti kävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie tukkakin ihan harmaa jo?

Hän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli ruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli sen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen kuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä oli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun jokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.

Ja mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime aikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä hivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti. Hän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara pisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä ehkäistä.

Hänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se onni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut riittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti, ainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen selkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen suuruuteen.

Antti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli nähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin suru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin karttavin, milloin katkerin sanoin. "Olenhan minäkin sinun lapsesi", teki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän poika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin Anni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi äitiä harvemmin.

Nyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet panikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa toivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut? Niin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat vihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi vaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden elämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta hän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että tunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos hän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin ja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa siltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.

Äidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin tähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla rakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä keventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin olisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?

Antti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli kai mennyt tupaan askaroimaan.

Isä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan nojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli hänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt tautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä tuntea, äiti tiettävästi eniten.

Pitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi kodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli koettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten haihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja enemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki sekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien paljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän oli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen. Mitä siitä sitten, jos isä sanoikin.

"Pian perintösi menee", sanoi isä kerran, "jos aiot tämmöistä tapaa pitää."

"Ei se raha ole kaivoon viskattu", sanoi Antti tasaisesti.

Mutta äiti nousi äkkiä. "Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä aina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni."

"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon ymmärrät."

"Ja sen kirouksen myöskin."

Mutta silloin kavahti isäntä sängyssä pystyyn. "Oletko sinä suunniltasi. Mitä se tuo on merkitsevinään. Häh?"

"Onpahan vaan. Kai sinäkin vielä lastasi muistat."

"Kai vähän paremmin kuin sinä, koska sinä luulet, että raha hänet tappoi."

"Riita rahasta ja rakkaudesta."

"Älä valehtele. Sinä olit ihan samaa mieltä, mutta niinhän se paratiisista asti on ollut, että te vaimoihmiset aina syydätte syyt miehen niskaan."

"Ei minun aikani pipliassa sillä lailla seisonut", sanoi emäntä hiljaa, mutta isäntä ei kuullut hänen sanojaan. Hän oli niin suuttunut, että silmä iski tulta ja veri oli syöksynyt kasvoihin.

"Kun ette saisi miestä koskaan kidutettavaksenne", ähki hän.

"Hyvä kai se meille." Emäntä huokasi.

Antti oli lukevinaan sanomalehtiä. Mutta vaikka hän olikin mies, olisi tämä sanakiista tuskin voinut naisen sydäntä sen pahemmin raadella kuin hänen tällä kertaa.

Äidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän tyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi häntä jollain tavoin auttaa.

Illemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta Antin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.

Nytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä köpittävän edestakaisin pihalla. "Semmoista siitä sitten taas tulee, kun minä rupean Martasta puhumaan", ajatteli hän. "Ei tahdo toinen eikä toinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille."

Antti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan. Se ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä. Sentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.

"So, so, astuhan", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että äkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli hetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja läksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.

Mutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin nähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se oli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään ja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten syksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein päässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään. Pitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. -- Mutta nyt oli kevät --: --

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän päättävästi. "Hän on ainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja ainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut kyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet."

Hän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö lie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt. Esteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein vapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.

-- Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun este vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja miten saisi tavata Marttaa.

Jos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos hän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin isäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei hän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.

Sitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän kirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he saisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä karttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.

Antin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei siis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.

Ei kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili enimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä pienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa heille.

"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin" päätti hän itsekseen kesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli kuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu. Tapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi -- --

Hän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän pysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?

Nyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa ja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta. Muutamin harppauksin hän oli luona.

Martta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin siihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa takaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. "Martta, sinä et saa!"

"Minun täytyy."

"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja väistynyt. Nyt täytyy saada puhua."

"Ilman vanhempiesi lupaako?"

"Vielä minä sen luvan hankin."

"Sinä et tunne heitä." Martta kääntyi poispäin.

"Kuules Martta", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi silmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa seisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan lehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen kulmillaan.

"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?"

Martta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja nekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. "En."

"Et millään ehdolla?"

"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä." Hän kävi vakavaksi siinä samassa.

Antti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen vastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi leikkiä ja sanoisi että "en". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et rakasta, täytyy sinun ottaa minut." Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi, että jo itsekin rupesi käymään totiseksi.

"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää. Vanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa."

"Siunaus", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta. "Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa."

"Älä puhu niin kauheita."

"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen vanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa."

"Ei tavara ole pahaksi." Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä tyynenä. "Sillä voi tehdä niin paljon hyvää."

"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?" Antin ääni oli kova.

"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo ole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia."

"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon."

"Mökin lapsen, piikatyttösen." Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän tunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana pysyä, "Sinun täytyy antaa minun mennä", sanoi hän hätäisesti, "sinä et tiedä mitä teet."

"Minä tiedän." Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. "Minä tahdon, että se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun sydämeeni." Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.

Martta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat tuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä kysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen sydämeensä soittivat.

Antti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut puhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. "Minä tunnen, että sinä voitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua asiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun voin." Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. "Nyt olet vapaa", sanoi hän ja koetti naurahtaa, "vapaa menemään luotani."

Silloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi ainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet enempää.

"Hyvästi", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.

Antti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. "Piikatyttö, mökin lapsi", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta paisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja jalosukuisia jalompi.

Siitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää Anttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat, olivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä. Martta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä, että hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt rakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä tarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja valmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.

Antti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä vanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella ja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet punoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli vanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi se, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.

Antin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan siitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja parhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama, ja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja omaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia tarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin kauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot päästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa vähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu, sanoo että "onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin. Antakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon teille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva."