Part 20

"Miksi isä sitten vastaan olisi?" "Etkö sinä kysymättä arvanne?" "Arvo ja varallisuusko sitten kaiken määrää?" "Niinhän se enimmäkseen on." "Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?" "Se on aina ollut vikojani, että minäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut."

"Toivonut onneamme, eikö niin?"

"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla."

"Ja kuitenkin -- --." Lause jäi Annilta kesken.

Hän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa tielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti toivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se pisti kuin puukko hänen sydämeensä.

"Jos he nyt rakastavat toisiaan", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.

"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä silloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin nyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi onnettomuus alkuansa saisi."

"Entä Leena, mitä hän sanoo?"

"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi jouda työttömänä olemaan."

"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?" "Kyllä minä hänelle hyvän paikan toimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt."

"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa pitää." Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.

"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla. Kaikkihan minä sinulle antaisin -- -- mutta voitko tunnollesi ottaa toisten onnettomuuden."

Silloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: "Äiti, minä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin heidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee -- --."

"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään"; sanoi äiti itsekseen.

15.

Syksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat punoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä, palasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä hänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja tahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän oli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät, kasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät säkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen vastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä hienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät suurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi ja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu, ja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään poikennut.

Yhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen. Annia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset vieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin tuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja vaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.

"Olisit tuonut Vilhon mukanasi", sanoi hän kerran veljelle.

"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan rinnallesi."

"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin oppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan."

He olivat molemmat ääneti. "Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota rakastamme enemmän kuin muita." Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse silmissään.

"Onko tämä olevinaan resepti?" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.

"On."

"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta."

"Eihän sinun niin pahasti liene?"

"Pahasti on", sanoi hän nauraen.

"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle sisarellesi?"

"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?"

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Anni hymyili surunvoittoisesti.

Silloin kävi Anttikin totiseksi. "Eihän tuosta paljon puhumista ole. Minä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan."

Anni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. "Ethän ole matkoillasi -- --?"

"Mitäpä niistä -- suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja kiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää paheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet sä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää kymmentä kertaa parempi."

"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat onnellisiksi yht'aikaa, sen uskon." Anni puhui nopeaan ja vaivalla.

Antti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen onnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut odottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata ajallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. -- --

"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt", jatkoi Anni, "mutta katso, ajattelin että, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti näkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten -- -- tekin -- -- Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi, mutta kun hän vaan joutuisi!"

Annia rupesi yskänkohtaus puistattamaan, niin että koko ruumis vapisi ja kylmä hiki kohosi kuumeiselle otsalle. Äiti kiiruhti sisään sairasta auttamaan, ja Antti hiipi hiljaa ulos. Hän ei jaksanut kuulla enempää. Se vihloi sydäntä.

Paitsi suurta toivomustaan pian saada nähdä Vilho oli Annilla muutamia pienempiäkin. Eräs niistä oli saada tavata Martta, eikä äiti uskaltanut tätä toivomusta vastustaa. Martalle lähetettiin sana, että Anni ikävöi häntä, ja hän lupasi käydä heti kun palveluspaikastaan saisi sen verran lomaa, että pääsisi kotona pistäytymään.

Kun Martta tuli, tapasivat hän ja Anttikin ensi kerran toisensa -- kahden he eivät hetkeäkään olleet, mutta näkeminen oli silti suuri ilo. Martta tiesi hyvin, miksi hänet oli toiseen palveluspaikkaan toimitettu, eikä hän hetkeäkään ajatellut sitä, että olisi luvatta tahtonut Anttia tavata. "Jos hänestä on tullut mies, ei hän sitä itsekään tahdo", ajatteli hän iloisena astuessaan Teittoon.

Mutta samassa tuli mieleen, että entä jos ei Antti enää muistakaan, jos ei välitä, ei muista muuksi kuin lapsuuden ystäväksi? Eihän heidän välillään koskaan ollut mitään puhetta ollut ja kuitenkin -- -- miksi tuntui aivan siltä kuin olisi Antti pettänyt, jos hänen mielensä vaan oli muuttunut. "Ei hän mitään ole luvannut eikä sanonut, ei mitään", vakuutti Martta itselleen ja koetti astua rohkeasti Teiton pihaan, vaikka sydän niin povessa pamppaili, että oikein henkeä rupesi ahdistamaan.

Emäntä tuli portailla vastaan ja saattoi suoraan Annin luo. "Kah, Antti", sanoi hän ja hätkähti ovea avatessaan, "luulin, että vielä olit metsässä."

"Kerkesin juuri metsästä kotiin ja tulin tietysti tänne suoraa päätä."

Martan täytyi moneen kertaan silmiään rävähyttää. Niitä samensi ja häikäisi niin kummasti. -- Miten Antti oli pitkä ja päivettynyt ja pulska!

Martta tervehti ja asettui sitten Annin sängyn laidalle puhelemaan. Antti istui äidin rinnalla katsellen näitä molempia, joita hän ajatuksissaan oli toisiinsa verrannut ja jotka nyt istuivat tuossa vastatusten. Sitten tuli äidille jotain asiata ulos, ja silloin käytti Antti tilaisuutta hyväkseen.

"Muistatko, Martta, että lupasin tulla miehenä kotiin?" kysyi hän.

"Muistan." Hän ponnisti voimiaan, ettei vaan ääni värisisi.

"Olenkohan tullut?"

"Olet." Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi ensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!

"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi, vaikkei minusta siihen olisi", sanoi Anni hymyillen heikosti.

"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt." Antti nousi, nyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.

Jumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!

Emäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi. Eipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin huolet turhaa mielikuvitusta vain -- -- Olkoot tytöt nyt kahden kesken. Eihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei Antti semmoisia ajattele.

Emäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin oli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä joskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli vakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.

"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät", sanoi emäntä, kun Martta tuli tupaan hyvästille.

"Täytyy lähteä", sanoi Martta ja hyvästeli.

Emäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta kukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut kukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu kuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.

"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin", ajatteli äiti. "Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat elävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka se Anninkin vielä pelastaisi." Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä hiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli murheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen vuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan kerran. -- Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat suuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt oli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt paremmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä ymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja -- -- ja -- -- kun nyt Vilho vain joutuisi!

Oli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään iloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat haihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa odottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta aurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn vienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä -- -- --

Eräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta odotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni ahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho tulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja toinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti sen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle kirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut perille yhtä pian kuin kirje Annille.

"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa", sanoi Leena ja hänen silmänsä vettyivät.

"Kuolemaako?" Anni vavahti. "En minä sitä enää pelkää."

"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta."

"Kyllä minä olen sitä ajatellut." Annin ääni aleni kuiskaukseksi. "Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut hyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää minua lapsenaan."

"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta lapselle ovat kodin portit avoinna." Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan.

"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa." Anni hymyili onnellisena. "Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo tiedosta, että hän on matkalla."

Leena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa jaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. -- --

Emäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista mielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja nöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille parhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut monta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle elämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten surutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä edestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden ajoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan. Sen täytyi joko sortua -- antautua taistelutta ja sortua -- tai pitää kiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa, muuten oli mennyttä kaikki.

Mistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi, mutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen aihetta ja syytä, niin eikö nyt?

Leenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän tunsi voimiensa vähenevän -- vai olikohan varokeino ainoastaan -- mutta seuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille pienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. "Säästä se Vilholle, jos sinä hänet tapaisit ennen minua", pyysi hän. Muuta ei sanonut.

"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?" kysyi samassa äiti leikillisesti, astuen huoneeseen.

Anni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta kun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän ajatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti kertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta sitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä Annille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen ja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä tallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.

Heti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä hän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.

Miten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut katsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla olisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän harson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa virttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.

"Ennen lauloi lintuni raikkaammin", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.

"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut", lohdutteli äiti. "Jos lie lintusikin vähän väsähtänyt."

Anni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että vaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi sittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.

"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen riippui", sanoi Anni seuraavana päivänä.

"Voinhan sen viedä sinne", sanoi äiti, "mutta mitenkä sinä sitä sitten näet?"

"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?"

Äiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se siis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä takaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin ottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille tuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen omaista!

"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. "Me teimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi ja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone." "Kyllä hän vaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?" "En, en, jahka nyt ennätämme." Äiti aikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi huoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti tuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi, ja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.

"Kyllähän minäkin", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään katsomaan.

"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!" Anni sanoi sen melkein ylpeillen.

Kun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle paikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli tuotava lähemmä, aivan Annin viereen.

"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja", sanoi hän, salaa pyyhkäisten kyyneleen silmästään. "Miksi ei Vilho tule?"

Äiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut vastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui ja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin huulillaan.

"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin", lisäsi Anni itse. "Ja se tulee varmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu."

"Se tulee, kun Jumala sen suo", sanoi Antti tarttuen sisarensa kuihtuneeseen käteen.

Anni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen epätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen kirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: "kun Jumala sen suo". Sitten lisäsi hän hiljaa: "kiitoksia". Silmät painuivat sitten umpeen, ja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui hiljaiseen huokaukseen.

* * * * *

Päivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo enimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä täällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat mäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.

Kutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin harvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei ollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön muotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.

Mustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen koskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä Antin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.

Kaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin hautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä Annin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa sekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.

Kaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui salin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut keinutuoliin, "pappien tavalliseen paikkaan", kuten isäntä istumaan käskiessään huomautti.

Rovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut, ja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili monisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut, miten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. "Se oli kuin toista rotua", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen nenäliinaan, "aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka meidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut."

Isäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja kuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen, tutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen valvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi hautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se hänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo särjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties säästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä melkein näytti.

Rovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki kuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti hän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta, värisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.

Kun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi, ja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä kun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta tullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten viinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran levottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi kelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka Teitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi kysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten rovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi hän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta palaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian vainajan muistoksi.

Väki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille ruumisarkun viereen.

"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa", alkoi lukkari, ja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa syysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina kaukaiseen äänettömään metsään asti.

Kun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen jälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa ja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin esille.

Maa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden jono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä tulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen talon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.

Vasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan Antin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden joukosta.

Hitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin myötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo painumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät hevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten voimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.

Juuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos lujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten joukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut vierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut uteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa ensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja Anttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.

Ei kukaan omaisista huomannut vierasta. Virsi loppui ja rovasti alkoi puheensa. Hän kuvasi ajallisen elämän lyhyyttä ja sen vaivoja, jotka eivät säästä edes nuorta ja toivoa tihkuvaakaan. Hän kertoi, miten äkkiä oli keskeytynyt se kehitys, josta äiti, isä, omaiset ja ystävät paljon olivat toivoneet. Kysyen ja surren seisoivat kaikki tämän haudan äyräillä.

"Me emme ymmärrä, miksi näin kävi. Mutta elämänlanka katkesi Jumalan tahdosta, ja se tahto katsoo meidän korkeinta ja iäistä onneamme."

Useimmat haudalla olevista itkivät. Teittolainen pyyhki ahkeraan silmiään. Martan kyyneleet vuotivat virtana. Emäntä vain seisoi jäykkänä, kangistuneena, silmän kyyneltymättä miehensä vieressä. Ei itkenyt äiti, ei koivun juurella seisova vieras.

"Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" -- -- -- "Jeesus Kristus Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä." -- --

Mailleen painuvan päivän säteet tunkeutuivat juuri lehdettömien koivujen lomitse suoraan kummulle, jossa kansajoukko seisoi. Antti kohotti katseensa. Hän muisti Annin viime sanat, ja kyynel herahti silmiin.

Toimituksen päätyttyä rupesivat vieraat toinen toisensa perästä lähestymään hautaa, vielä kerran silmätäkseen sinne ja heittääkseen kourallisen multaa hautaan viime rakkaudenpalveluksena vainajalle. Kun se oli tehty, heilautti suntio lakkiaan antaen soittajille tapulissa merkin. Kellot helähtivät soimaan, mutta yhä vielä viipyi väkijoukko kummulla. Silloin tarttui suntio ja Antti lapioihin luodakseen haudan umpeen.

Vieras koivun juurella liikahti: "Antakaa minulle". Hän läheni suntiota. Antti herkesi luomasta. Hän katsoi vieraaseen. He eivät puhuneet sanaakaan, mutta heidän katseensa kohtasivat toisiaan ja he tunsivat toinen toisensa.

Hitaasti ja hiljaa luotiin hauta umpeen. Kun viimeiset lapiolliset multaa olivat kummulle painuneet ja vieras, lapio kädessään, pysähtyi Antin rinnalle, alkoi joku kansanjoukosta virren. Koko kansan paljous yhtyi hartaana siihen.

"Mun kuolo viepi iäiseen elohon autuaalliseen."

Auringon säteet vielä välkähtivät koivun rungolla kertoen elämästä ja ylösnousemuksesta. Silloin katsoi Antti vieraaseen ja heidän katseensa sumeni kyyneliin.

16.