Part 2

Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle -- --. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi. Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.

Taas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt aprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani kuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli silmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä oli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli uneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa, jota rakasti.

"Hulluhan minä olen!" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui rivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai mikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei joutanut ajattelemaankaan!

Mutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia saamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin kahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja huutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä, ottaisiko vai eikö ottaisi, -- siitä oli hän jo selvillä -- vaan siitä, miten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran kallistumaan rupeaisi.

Suurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä tukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan tahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.

Pari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se mamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi kosimaan ja palasi voittajana.

Hän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti morsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä sydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin sitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita. Kun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä hänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta olihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää nähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan onnen kesäiseen kukoistukseen.

Kun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa rallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata, vaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän ei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes kuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon tulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen jälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja armovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän päätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.

Mutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi heidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa saanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun ei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin että varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin salassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan? Sellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja kysynyt -- ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään asti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen kaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos hän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa painoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän taas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se emäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat eukot Kotajärvellä.

Mutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan. Teiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle kohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat ilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan kutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.

2.

Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli perille saman päivän iltana.

Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.

Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen, virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille. Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä, vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta arvossapidettyyn asemaan.

Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.

Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä toivottavasti hänen vaimonsakaan.

Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten kanssa, ison talon emäntä varsinkin.

"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.

"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset käsiini sain."

"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. -- Sukkelaan minä aina olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys vaan."

"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi Anna ja rupesi muusta puhumaan.

Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu, käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on paljon ja tulot ovat hyvät.

"Vai on se talo niin vanha?"

"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."

"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.

"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä semmoisenakin pidän."

"Voihan sinne puita istuttaa."

"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."

"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"

Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."

"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"

"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan järkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan."

"Onko se heikkomielinen?" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.

"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen."

"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!"

"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei sitä tarvitse pelätä."

Isäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan parannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova mies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti. Parempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa. Sitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi, ja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle kohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa senkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.

Isäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä kuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä rupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.

"Tässä ollaan jo perille tulemassa", huomautti hän ja heristeli hevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään nopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.

Kun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön naapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan ikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia, pieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon edustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat aitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina kuistin takaa maantielle päin.

"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan papin tytärtä." Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin kaikkien katselema morsian.

Huimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen pihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui rattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli Annan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo aikaisemmin oli taloon tullut.

"Terve tuloa mamss -- -- -- rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin."

Anna tervehti.

"Mennään tästä", pyysi tyttö. "Tästä porstuasta pääsee suoraan keittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään rouva!"

Anna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat paperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei huoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.

"Tässä on sali." Tyttö avasi oven. "Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta kun vielä oli päivää siksi paljon."

"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat", sai Anna sanotuksi. Hän kulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää, vanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen muratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä oli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset kynttilä jalat.

"Onko sinulla kahvit valmiina?" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui mieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi sisään.

"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan."

Tuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta. "Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea ensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja elettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella iloa ja surua annetaan."

Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen. Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa, joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä iloiseksi.

Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit, mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.

"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä paukutteli käsiään yhteen. Jaa -- -- jaa, katsoo taloa, kelpaako asuttavaksi!

Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa, paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta näin -- -- -- uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä, eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään tyytymään.

Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella. Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen, kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän, kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"

Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä olen?"

Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas, väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.

Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin kissa valmiina hyppäykseen.

"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"

Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä. "Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"

"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu."

"Se on se minun karannut kultani, se -- -- --"

"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!" Isäntä tarttui päättävästi ukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.

Anna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi hän seurasi kuitenkin taluttajaansa.

"Ruvetkaa pois ruualle", sanoi isäntä, kun palasi. "Ei tämä mitään merkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin liikutetuksi."

"Kuulithan, mitä se sanoi?"

"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!"

"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?"

"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein tuntui kateeksi käyvän."

"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?"

"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan."

Anna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa. Monet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei pitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä kangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut? Mikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään punninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä menettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa hallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän näissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä ehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten arvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin auttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan väistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia kolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa hänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi -- ehkä kovaksi. Ne olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet ponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin taistelussa kuiviin vuotanut. -- Jos häntä kova kohtalo täälläkin odottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten. Se oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.

Mutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja vastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä ulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut, kun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan se suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili suoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei siellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn myllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa, jonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui luonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti. Siksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka järki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut järkevälle ja lujaluontoiselle.

Aamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi palvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse pannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi. Yhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni oli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä uupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo yöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.

Tavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen. Kaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen järjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut rauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja kuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui pitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että sunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon uusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä ja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana. Kotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat: "Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään." Ja sitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä, kulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise oikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja asettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin näkee parhaiten.

Sitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat ja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän silloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa, etteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät ensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten, jahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä pidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin, jossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä ajatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.

Viimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis kirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut päähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja heittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli leuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.

"No niin", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. "Kelpaa lähteä nyt, kun on jotain näytettävää." Hänkin oli sulhasvaatteissaan. Parta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä päälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan. Mustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat silmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se oli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna. Sekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi kirkkomatkalla.

Kun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi hevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he läksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun he siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä, miesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään. Mutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja hänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja jumalanpalvelus alkoi.

Anna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni naulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän kuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset eivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä isännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään papintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli se palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö ihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina kohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko se vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna vanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko häneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?

Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä. Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?