Part 19

Kun isäntä kesän tultua parani taudistaan, ei hän enää niin Antin kirjeitä joutanut ajattelemaan kuin äiti, mutta seuraavana keväänä, jolloin tauti taas rupesi ahdistamaan, muisti hän ikävöidä ja ajatella sekä kirjeitä että kirjeiden lähettäjää.

Vaikka isäntä tautivuoteella aina olikin vaatelias ja vaikeasti hoidettava sairas, vaivaksi ja vastukseksi ympäristölleen, oli kuitenkin kuin hänen paremmat puolensa silloin olisivat vähän valtaan päässeet. Emännälle hän oli hellä aina senjälkeen, kun oli taudissa tuskitellut ja kiukkuillut, ja tuntui siltä kuin hänkin puolestaan olisi jonkinmoista hellyyttä osakseen ikävöinyt. Lapsistaankin, sekä Antista että Annista, puhui hän enemmän ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.

"Onkohan se Annikin vuoteenomana, näin pihtiin pantuna kuin isäukko?" arveli hän kerran.

"Pahemmassakin lie kuin sinä, vaikka olisikin jalkeilla", vastasi emäntä ja huokasi. Hän ei voinut unohtaa kertaa, jolloin oli käynyt Annia katsomassa ja jolloin tämä mielenliikutuksesta oli aivan raivostunut.

"Eivätpä taas ole pitkiin aikoihin hänestä mitään kirjoittaneet", jatkoi isäntä. "Saisihan tuota vaikka kirjoittaa ja kysyä."

"Jahka nyt jaksan ja ehdin", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti kirjoittaa oikein pian.

Juuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui hänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen pitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan raivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen raivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys olisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja hiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden, sotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän pisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli hänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi vähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä, ja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä, jotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran -- milloin ja mistä syystä, sitä hän ei muistanut -- oli häneltä katkennut.

Tässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä taas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin, oli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten kevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein voitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan uinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi puhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman huumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle. Metsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia täynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja puolukanvarsien keskeltä.

Anni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä, aluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku eriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon perästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin ovessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla ja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus oli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli hän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta kukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen keväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että päivä paistoi ja luonto vihannoi. -- Missä? Niin, missä ja milloin? -- Siitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui, ennenkuin perille ehti.

Muutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti silloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa. Hän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli kadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.

"Minun täytyy lähteä eteenpäin", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että ehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy, jossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.

Hoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten toisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon vaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan -- ja vielä rakkaimmistaan -- terveenä takaisin elämälle.

"Mennään tästä", sanoi Anni ja kulki edellä. "Täällä on niin kaunista", lisäsi hän ja hymyili.

Toisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea männikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja niemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja järvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin niittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle päin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan tuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.

"Minä muistan erästä kertaa", sanoi hän äkkiä, "mutta siitä on hyvin pitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin."

"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle", ehdotti hoitajatar. "Kesäkuuma väsyttää."

He istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun, joka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain, mutta mitä?

Samassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa kapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori paimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän ei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin kahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja lauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka hiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin kilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei tuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.

"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni", huomautti hoitajatar, katsoen Anniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt laulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt selvään:

"Hiljaa, juurikuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäivän Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti Loi se syömmehen kukkiaan: Sulotoiveita, unelmoita, Ikionnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi -- Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen loi.

-- -- -- -- -- --

Hiljaa, juurikuin lammen laine Kuolee rantahan iltaisin, Kuoli syömmeni kukat kauniit, Iki-onneni ihanin."

Hoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin kyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen vuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston sametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin luonto, joka talven unesta oli noussut.

"Nyt hän muistaa", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.

"Se oli suuri suru", sanoi hän. "Mutta minä olen iloinen, että jaksan muistaa."

"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi."

"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita."

"Vieläkö istutaan tässä?"

"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä kanssa."

"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan", ehdotti hoitajatar. Ja he nousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.

Kun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri ruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta oli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.

Uutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se sitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se sitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä Annin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt. Isännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista. Mutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista kirjoittaneet.

Kirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen lähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti, jota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin vastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten laittautui äiti matkaan.

Hiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin pääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän ei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä hetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin hän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Annin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli itsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären, ei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi syntyä heidän kodissaan.

"Hän on varmaan hyvä ihminen", sanoi äiti heidän erottuaan hoitajattaresta.

"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä", sanoi Anni kiitollisena. Sitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski kotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän karttoi puheessaan.

Äiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta silloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee arpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä taltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa syynä. -- -- Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento oli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi isään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä. Isänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia tunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli pieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.

Silmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella tyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja se antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran pikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut, hypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden kirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään ojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti se lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli niin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli nauranut. -- -- Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi, oli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin kunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin hyvälahjainen kuin Anni.

Mutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt yhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?

"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty", päätti isä mielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti tätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä ehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan voinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua kuin hukkuva pelastushihnaan.

Heti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas on onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla kotiinpäin.

Kauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein tyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti kyllä, että mieli Annia nähdä, "minkälainen hän nyt on, kun minä jo olen aika mies", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. "Rakas sisar", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. "Älä ole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan, on hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä siksi pitkästy, jos minä viivyn."

"Kuinka kauniisti hän kirjoittaa. Eikö hän ole kovin hyvä poika?" Anni kääri hellävaroin kirjeen kokoon.

"Kyllä hän on", sanoi äiti, mutta ääni oli vähän epäröivä. Silloin Anni alkoi ahdistella äitiä kysymyksillään eikä hellittänyt, ennenkuin sai tiedon kaikesta. Mutta Marttaa äiti kuitenkin huolellisesti karttoi sekoittamasta puheisiinsa.

Kun Anni jonkun aikaa oli ollut kotona, rupesi äiti kysymään, eikö hän tahtoisi käydä tuttavissa. Se ehkä virkistäisi. Mutta Anni ei sitä tahtonut. Minnepä menisikään muuta kuin Alman luo, eikä hän sinnekään tahtonut, olisi paremmin suonut Alman tulevan hänen luokseen Teittoon.

Äiti kertoi silloin, että Alma oli ani harvoin enää kotona pappilassa. Se lapseton täti Helsingissä, jonka luokse hän Annin kotona ollessa oli lähtenyt, oli ottanut hänet melkein omakseen. Hän oli koulut ja muut siellä Helsingissä kustantanut Almalle, ja nyt taisi Almalla olla jokin virka siellä, jota hoiti asuessaan tätinsä luona. Käymätieltä hän vain oli viime vuosina kotona pistäytynyt.

"Jos ei oikein viihtyne, kun vanhemmat ovat niin ankaria", arveli äiti.

"Tai jos muuten tahtoo olla Helsingissä. Alma oli siellä-oloonsa kovin ihastunut, kun viimein tavattiin." Anni huokasi. Hän muisti, miten innoissaan Alma oli ollut kuvaillessaan Helsingin elämää ja miten hauskaa heillä yhdessä oli ollut. Silloin oli heillä ilon päivät. Sen jälkeen kuin suru oli tullut, olivat he tavanneet ainoastaan muutaman kerran: sinä päivänä pappilassa, jolloin Anni ja Vilho viimeisen kerran tapasivat, ja sitten silloin, kun Alma toi Vilhon kirjoittamat kirjeet Annille.

"Olisiko sinulla asiata Almalle?" kysyi äiti, jonka mielessä heti heräsi aavistus, että Anni ehkä Alman kautta tahtoisi tietoja Vilhosta.

"Tahtoisin minä saada hänen osoitteensa", vastasi Anni kaartaen.

"Etkö vieläkään uskalla minulle sanoa, miksi", ajatteli äiti. Anni taas ei tiennyt, mitä sanoa, sillä hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi uskoi Almalta saavansa tietoja Vilhosta. Eiväthän he olleet tuttuja entisistä ajoista. Vasta Annin kautta ja Annin tähden olivat he tutuiksi tulleet.

Myöhemmin otti Anni asian puheeksi isän läsnäollessa. Hän kysyi, tiesikö isä Alman osoitetta tai ottiko pappilasta hankkiakseen kirkolla käydessään. Ja isä lupasi.

Heti kun Anni sen sai, kirjoitti hän. Vastaus tuli pian, mutta siitä ei Anni paljon paremmaksi tullut. Siinä Alma vain lyhyesti ilmoitti maaliskuun ensi päivänä tulevansa kotiin pappilaan. Hänen vanhempansa aikoivat muuttaa sinä keväänä, ja hän tuli heitä muutossa auttamaan.

Annin täytyi tyytyä ja odottaa, mutta sille, joka kauan on odottanut, ovat hetket kallisarvoisia ja pieninkin odotuksenlisä tuskaa täynnä.

Anni ikävöi enemmän, kuin hän itse uskoikaan. Voimiltaan oli hän muutenkin heikko, ja ikävä vielä hivutti. Hän oli saanut pahan yskän, joka yltyi yltymistään. Helmikuussa, vähän ennen Alman kotiintuloa, joutui hän vuoteeseen.

"Niin kauan hän viipyy, ettei Anni enää jaksa hänen tulostaan iloita", ajatteli äiti katkerana. "Annilla on samat läksyt opittavana kuin minulla. Onni tulee silloin, kun meissä ei enää ole sen ottajata."

Vihdoinkin pysähtyi pappilan reki portaiden eteen, ja Alma kiiruhti sisään. Emäntä meni eteiseen vastaan ja kertoi kuiskaillen, että Anni on hyvin heikko ja vuoteessa. Ei pitäisi paljon puhua eikä rasittaa. Sitten hän saattoi Alman Annin luo, sulki kamarin oven ja vetäytyi itse pois. Mitä ystävykset siellä puhuivat, ei hän tiennyt, mutta Alman lähdettyä kutsui Anni äidin luokseen.

"Istu tähän vuoteen laidalle", pyysi hän, "lähelle oikein, että saan sinua katsella." -- "Äiti, Alma on välistä kirjoittanut Vilholle. Hän läksi Ameriikkaan puoli vuotta sen jälkeen kuin olin sairastunut. Hän sanoi tahtovansa tehdä työtä ja rikastua."

Ensi kertaa näki äiti Annin suun vetäytyvän nauruun. Häntä näytti niin huvittavan ajatus, että Vilho tahtoi rikastua, Vilho, joka Annin mielestä omisti kaiken, jolla arvoa oli. Mutta olihan pyrkimys tavaran kokoamiseen pyrkimystä tulla sellaiseksi, että olisi ainakin osa esteistä Annin omistamiseen tieltä raivattu, sen Anni ymmärsi ja siksi se häntä ilahdutti.

"Ja Alma on välistä kirjoittanut Vilholle voinnistani", jatkoi Anni, "mutta hän ei vielä tiedä, että nyt olen terve." Anni siveli yhä äidin kättä. "Mitä Alma nyt saa kirjoittaa?"

"Eiköhän, että olet kotona. Kai hän itse sitten tiennee tulla lähemmäksi, jos tahtoo. Et sinä Ameriikkaan asti jaksa matkustaa." Äiti vähän naurahti pyyhkäistessään pienen keltakutrin Annin otsalta.

"Miten hyvä sinä olet, rakas, rakas äiti." Anni otti äitiä kaulasta ja halaili. Sen jälkeen he eivät enää asiasta puhuneet, mutta äiti kertoi sen illalla isälle.

"Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän lopuksi.

"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä tehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä."

"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä terveeksi tekee."

"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon minä, uskotpa tai et."

"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on pääasia."

"Suostutaan sitten", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että sanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.

Äiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan valmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.

Jokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi. Anni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä äidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut. Joskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin selittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.

Mutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi, oli Alman käyntiä.

"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?" sanoi äiti kerran kotiin palattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. "Sanovat että pappilan Alma on aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä, mutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on purkautunut."

"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään", sanoi Anni totisena ja arvellen. "Sanoi tuonnempana puhuvansa."

"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat mielen muuttuneen jumaliseksi."

Anni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui samassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään taas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi, ennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja tunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.

"Kyllä Alma tulee", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.

"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä omassaan.

Alma kumartui lähemmä Annia. "Minä en voi", sanoi hän, "haava on kovin tuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten asia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä paljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla on _puhdas_ kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken maailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen yksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin rakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on itseäni ylempänä -- -- tai ainakin hätätilassa tasallani."

"Vilho on minua parempi kaikessa." Annin katse loisti kirkkaana.

"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. -- -- Mutta on minullakin nyt onnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?"

Anni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. "Luin näinä vaikeina aikoina erään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen totuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että olen saanut _kokea_ mitä siinä sanotaan."

Anni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä liikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. "Kerro enemmän", pyysi hän hiljaa.

"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla siunauksensa", jatkoi Alma, "ja kun sen on oppinut, saa ihminen rohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan mitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä näen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät kuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan täyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja autuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä."

Anni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain tavoitti ystävän kättä.

"Etkö sinä käy enää?" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.

"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille tulen ainakin, ehkä jo ennenkin."

Äiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa puolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi, kääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. "Piankohan pitkän matkan vieras tullee", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.

"En tiedä", sanoi Anni alakuloisesti. "Alma kyllä kirjoitti, mutta hän pelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei kuulunut."

"Kyllä se tulee", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan, miten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään vastausta tulisi.

Kun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan virkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen kirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän syksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen hauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista työtä tehnyt. "Ei ollut rikastunut, ei rakastunut", mutta hyvin toimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.

Annia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan Antin kotiintulosta.

"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta", sanoi äiti kerran piloillaan.

Anni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. "Jonka rakkaampi tulija, sen vaikeampi odotus", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.

"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla", sanoi emäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.

"Miksi niin?" Anni katsoi ihmeissään äitiin. "Anna hänen olla, hän on aina ollut minulle niin rakas."

"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä, miten muuten asettaa."

"Ja miksi niin?"

Emäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo niinkuin on. "Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan kovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara kuin vahinko."

Mutta Anni katsoi pitkään. "Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika, niin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan -- --"

"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu."

Anni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui poskilla. "Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi isän tahtoon. -- Niin se on ollut ennenkin. -- Kuinka teillä on sydäntä?"

"Lapsi, lapsi!"

"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?"

"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että minä ajattelemme toisin." "Isäkin?" "Niin isäkin."

Anni vaipui takaisin vuoteeseen. "Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein pian! Olenhan jo odottanut niin kauan."

"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi." "Niin." Anni taas ilostui niin, että leimahti puna poskille. "Minun täytyy joutua, ettei hänen vuorostaan tarvitse minua odottaa."

Emäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin asioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä asiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen taas puheeksi.