Part 18

Huhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja purot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti emäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin pääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle päin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka kuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat ne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan laulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi, leikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti taivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.

Martta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa muisti ennenkuin puodin edustalla.

"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa", sanoi hän itsekseen nykäisten puodin oven auki.

Sisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan savua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset vetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa, kortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan puotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan huomasi hän Antin.

"Kah Martta", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta henki hajahti väkeviltä.

"Kyllä kai sinä tulet kotiin", sanoi Martta ja lensi samassa punaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua rukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.

"Enhän minä nyt vielä aikonut." Antti katsoi ympärilleen ja näki, että eräs miehistä tiskin vieressä -- se, jolla oli kortit kourassa -- nauroi hänelle.

"En minä nyt", sanoi hän, "on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä -- --."

"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin." Veitikkamaisuus välähti Martan silmissä. "Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin ilman puhetoveria." Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan luotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi sitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: "En minä kotoa lähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan joudut, kun tarvittaisiin siellä kotona."

"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve miehet." Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi kiireesti.

He kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti huolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli, salavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta vähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.

He olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun Martan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.

"Sillä lailla", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa nousi, pääsi itku.

"Sattuiko sinuun?"

"Ei, ei. -- Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!"

"Mitä sinä siitä nyt enää itket." Hän yritti lyödä leikiksi.

"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin pääsi valloilleen, kun säikähdin." Hän nyyhkytti niin, että ruumis vapisi.

"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä." Antti oli käynyt vakavaksi hänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan. "Sinä olet hyvä tyttö", sanoi hän. "Teit hyvän työn, paremman kuin voit arvata", lisäsi hän itsekseen.

Viikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää oikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta iloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi ahdistanut.

"Isä", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, "etkö sinä vielä ottaisi ajatellaksesi niitä minun matkatuumiani?"

"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos talon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei sinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti."

"Kenelle sinä sitten antaisit?" arveli Antti nauraen.

"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut naimakaupoissa."

Antin veri kuohahti. Hän ei kärsinyt, että Annista sillä tavoin puhuttiin. "Tuon sanoitte kiusalla", sanoi hän kuivakiskoisesti.

"Ja miksikä en tosissani?"

Antti ei vastannut. Vähän ajan perästä alkoi hän puhetta toiseen suuntaan. "Jos kotiin jään, tarvitsisin vähän rahaa omiksikin tarpeikseni."

"Vai omiksi tarpeiksi? Ehkä kuitenkin mainitsisit, minkälaisiin. Sinä et vielä ole oma herrasi, muista se."

"Minä olen käynyt isäni jälkiä ja pelannut."

"Vai pelannut. Sitten olet saanut hyvät rahat, koska olet isäsi jälkiä astunut."

"Ei kukaan synny kirves kädessä. Minä olen menettänyt."

"Sitten pitää maksaa."

"Siksi pyytäisinkin rahaa."

"En ole minä mitään pelivelkoja tehnyt."

"Mutta poikanne on."

"Siksi maksakoon poika."

Äiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli, mistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.

Vai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut, paremmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.

"Isä", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. "Minä pyytäisin teiltä kahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin olla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle. Silloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille. Mutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan. Auttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan mennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä voin teille iloa tehdä."

"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa panna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota suvaitset haluta."

"Et."

"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?"

Antti ei vastannut..-- "Minä en kestä tätä elämää", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella voimiaan."

Isäntä purskahti nauruun. "Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin antaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja kuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi."

"Onko sitten parempi, että poika kylän raitilla rentustelee oppimassa ruokottomuuksia, pelaamista ja juopottelua?"

Isäntä katsoi nurkkaan päin, jossa emäntä istui pimennossa muista syrjempänä. "Jaa, mamman tekisi ehkä mieli tässä jotain sanoa? Mutta sanos, mamma, ensin minulle, mistä se johtuu, ettei tahdo oikein onnistua lasten suhteen. Tytär houruinhuoneessa, poika Jumala ties miksi maankiertäjäksi tulemassa? Sekö siinä syynä mahtaa olla, että ovat papillista sukua? Ha-ha-ha-haa. Ja minä kun luulin niin hyvät kaupat tekeväni sinut naidessani."

Antin nyrkki läsähti pöydän kulmaan. "Isä, mikä valkeuden enkeli sinä sitten olet ollut, koska tuolla lailla syydät syyt äidin niskaan."

"Suu kiinni, poika. -- Tiedätkö missä Teiton ovi on?"

"Olen minä siitä ennen kulkenut, jollen nyt lakanne kulkemasta."

"Tee niinkuin hyväksi näkyy. Mutta minäkin olen puolestani sanonut ehtoni sinulle, ja sen ehkä jaksat muistaa. Minulla ei ole niitä yhtä monta kuin sinulla."

"Hyvä." Antti puri hammasta. "Minä koetan muistaa, mutta talot ja tavarat eivät minua aisoihin opeta." Hän meni hitaasti ulos, jättäen vanhemmat kahden kamariin.

"Hulluksiko hänkin on tulemaisillaan?"

"Tokkopa tuo muuta on kuin nuoruuden intoa." Emäntä koetti puhua tyynesti ja välinpitämättömästi.

"Mutta mitä herranen aika hän tässä naimisesta puhui? Minä en tuon taivaallista siitä ymmärtänyt."

Emäntä ei vastannut.

"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut."

"Suru", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi ainoastaan: "Mistä minä tiedän."

"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?"

"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee."

"Jotain sillä oli. -- -- Eihän se vain? -- --"

Isäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. "Kuules mamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä katsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö miniäksi, ha-ha-haa -- ei, niin kauan kuin -- --" Hän nosti kättään.

"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee."

Pirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa oli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun huomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli, ei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin ehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain. Hyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin se on. -- --

Emännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa hakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta viimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille, eikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin ennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin muutenkaan.

"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla", ajatteli emäntä illan kuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua saanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa, ja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: "Huomenna, jos olet sukkela töissäsi, pääset kotona käymään. -- Nuku hyvin!"

"Nuku hyvin", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili katkerasti. "Nuku hyvin"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki nukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut valvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin kaukana uni oli hänen silmistänsä.

Nukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan vahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella. Hänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus ja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään kuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti oli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut, eikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia äkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä Antti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan poskipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.

Ja sitten nuo isännän sanat: "Piika miniäksi, piika miniäksi?" Kuinka ne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut. Eihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt ja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja palvelijantöitä teki?

Martta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. "Sinäpä olet valpas", kiitteli emäntä, "taitaa mielesi tehdä kotiin." -- Ja niin tekikin.

"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt yksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää", lupasi emäntä. Martta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli, että kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois näkemästä -- -- vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.

Antti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi emäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa näkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei tahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle vain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.

Viidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt asiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs Ameriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa Anttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi. Hän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi Teiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi hän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle laivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti eteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi juuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää. Antin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.

Isäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos huoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki hänen matkavarustuksensa.

Aamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut noussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa metsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.

Ei kukaan nähnyt eikä kukaan kuullut yksinäisen poislähtevän jäähyväisiä. Hän näytti hetken pettyneeltä, astui arvellen muutaman askeleen tielle päin ja huomasi silloin tytön niityllä lähteen luona vettä ottamassa. Hän kiiruhti eteenpäin, hyppäsi yli aidan ja seisoi muutaman silmänräpäyksen kuluttua tytön vieressä.

"Martta", sanoi hän hiljaa. "Minä lähden pitkille matkoille eikä kukaan tiedä, että lähden. Tahdoin edes sinulle sanoa hyvästi."

Martta ei tiennyt mitä vastata, hän oli kuin huumauksessa. "Miksi sinä lähdet?" sai hän viimein sanotuksi. "Emännälle tulee niin ikävä."

"Eikö sinulle ensinkään!"

"Tulee vähän", sai hän kuiskatuksi.

Antti katsoi häneen hetken. Huivi oli valahtanut niskaan, joten se osaksi peitti paksun palmikon, joka riippui selkää pitkin. Posket punoittivat, rinta kohoili nopeaan ja silmissä loisti puoleksi ujo, puoleksi lempeän surunvoittoinen ilme. Hän oli raitis ja puhdas kuin koittava kevätaamu. Antti muisti taas Annia. Oli niillä molemmilla jotain yhteistä, mutta oli erokin silmäänpistävä. Anni, semmoisena kuin Antti hänet muisti, oli aina ollut heikko ja heiveröinen, kuin kukka hennolla varrellaan. Hän oli ollut aivan toisenlainen kuin muut, ei heitä eikä heidän elämäänsä varten luotu. Martan koko olento taas uhkui elämänvoimaa, raikasta, nuortevaa kuin kevään kerkkä, kuin nurmi, joka kinosten alta pyrkii esiin kohden taivaan sineä.

Antin valtasi äkkiä tunne, joka hänelle tähän asti oli ollut vieras. Hän kävi mielestään mieheksi siinä silmänräpäyksessä. Se ei ollut enää ainoastaan valloilleen pyrkivä nuoruuden kuohu, joka pakotti hänet lähtemään. Hän tunsi, että siihen oli syvempi syy ja että hän teki oikein.

"Martta, minun täytyy lähteä, että tulisin mieheksi, kunnolliseksi ja kelpo mieheksi. Jos semmoisena kerran palaan, saan ehkä sellaisen onnenkin osakseni, jota en nyt ansaitsisi." Hän puhui hiljaa ja hätäisesti. -- "Jos jäät meille, niin ole hyvä äidille -- ja isälle myöskin. -- Hyvästi nyt, Martta. Täytyy lähteä. En minä tee sitä vihassa, mutta minun täytyy -- -- Hyvästi -- -- siksi kun tavataan."

Hän läksi juoksujalkaa menemään, lakkiaan heilutellen vielä juostessaankin. Sitten hän katosi pitkin metsään vievää polkua.

14.

Kun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä pahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut tietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan. "Missä Martta?" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.

"Tuvan lattiata pesee", vastasi tämä tyynesti.

Emäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven, pysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:

"Missä Antti on?"

Martta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa takaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta punaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti ylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. "En minä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne."

Emäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta oli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen ainokaisensa.

Tuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä olleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa, jota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.

"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän asiasta." Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt eikä säikähtynyt.

"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä. Sanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti."

"Ja sinulle sopi se paraiten." Emännän ääni värisi. "Kai oli hänellä muutakin selitettävää?"

"Ei ollut, sanoi vain, että tahtoo tulla mieheksi, siitä syystä täytyy lähteä. Kyllä kai hän kirjoittaa."

"Sinulleko?"

"Ei kun teille."

"Vai niin. -- Kuule, sinua ei Teitossa nyt tarvita." Emäntä paiskasi oven kiinni ja läksi mieli kuohuksissaan kulkemaan kotiin.

Tuollaiselle tyttöpahaselle poika oli hyvästinsä sanonut, hänelle huolensa uskonut, ei vaan äidille. Kuinka katkeralta se tuntui, kun kuitenkin lapset olivat olleet hänen kaikkensa. Heidän hyväkseen hän oli raatanut, kärsinyt ja taistellut. Mutta millä palkitsivat he hänen rakkautensa? Luottamuksellako? Rakkaudellako, joka etupäässä äitiin kohdistui? Omaa onneaan olivat kumpikin ajatelleet, omia toiveitaan takaa ajaneet, ja siihen sai äiti tyytyä, että lopulta särkyi sekä hänen että lasten onni. Oliko se ihmettä, jos sydäntä karvasteli? Olisihan hänkin heidän etuaan ajatellut ja heidän onneaan valvonut, jos hän olisi saanut lastensa puolesta huolehtia. Mutta paljonko hänellä oli sanottavaa omassa kodissaan? Isä oli suunnitellut Annin matkan ja vienyt hänet omien sukulaistensa luo. Siellä kehkeytyi tuo tuttavuus, joka heille kaikille onnettomuuden toi. Isä oli itsepintaisesti ollut Antin matkaa vastaan ja siksi pakotti hän pojan karkaamalla tielle lähtemään, saattoipa asiat vielä sille kannalle, että poika ennen otti mitättömän mökin tytön uskotukseen kuin oman äitinsä. -- --

Kaikki olivat he liittoutuneet häntä vastaan, siksi hän ajatteli heitä kaikkia katkeruudella.

Ellei isäntää sairauden kohtaus olisi tavannut pari kuukautta Antin lähdettyä, olisi Martta enää tuskin Teittoon tullut. Mutta tauti muutti asiat. Emäntä hoiti kyllä aluksi itse askartensa ohessa sairastakin. Mutta kovin vaikeaksi se kävi ajan pitkään. Isännän tauti oli sellaista kuin ennenkin, ettei siitä oikein tietänyt, oliko se luuloteltua, mielenhäiriön oireita, vai ruumiillista vaivaa. Vaatelias, kiukkuinen ja vaikeasta hoidettava potilas hän oli. Yökaudet valvotti hän emäntää, milloin luettamalla, puhuttamalla tai palvelusta vaatimalla. Raamatunlukukiihkokin pääsi taas oikein valtaansa. Se oli vähän väljähtynyt terveyden päivinä, kun oli kaupat, talot ja tavarat huolena, mutta nyt kun tauti ruumista rusensi ja vuoteella täytyi virua viikkokaudet, oli emäntä hänen mielestään aivan omiansa hänelle raamattua lukemaan. Lukea piti luku luvulta usein tuntimääriä. Ei yhden ihmisen voimat siinä kauan, riittäneet. Jostakin täytyi apua saada, mutta mistä?

Emäntä koetti tiedustella tyttöä avukseen, mutta palvelijan saanti oli tällä kertaa entistäkin vaikeampaa. Ja jos olisikin jonkun saanut, niin paljonko siitä apua oli, jos otti taloon ventovieraan, ajattelemattoman ja kevytmielisen tyttö hupakon, joka keikaili ja kiemaili rengin kanssa emännän hoitaessa sairasta ja joka sitten, kun leikki tympästyttämään rupesi, otti eron ja taas jätti emännän entiseen pulaan ja entiseen palvelijanhakupuuhaan.

Jota enemmän Anna tätä ajatteli, sitä enemmän lauhtui hänen suuttumuksensa Marttaa kohden. Ehkä tyttö olikin syytön. Mitenkäpä hän muuten olisi voinut niin rehellisesti ja punehtumatta silmiin katsoa. Eihän Antti tuntunut hänelle puhuneen mitään erityistä hyvästijättäessään, tuskinpa sitten sitä aikaisemminkaan. Mahdollisesti olikin kaikki erehdystä. Eihän Antti isälle ja äidillekään ollut mitään Martasta puhunut, oli vain viitannut sinne päin, että tahtoi omin päin ottaa. Se Antilta oli odotettavissakin, ja saattoihan hän tarkoittaa toista, ei Marttaa, jonka kanssa oli ollut aivan kuin veli sisaren seurassa.

Annan arvelut ja tuumailut päättyivät siten, että hän läksi Rajalaan pyytämään Marttaa takaisin. Elämä rupesi siitä pitäen Annastakin tuntumaan turvallisemmalta ja paremmalta. Eihän Martta ollut mikään vieras talossa, eikä mikään tavallinen palvelustyttö. Tunsihan hän Teiton ja sen olot, oli talossa ollut kuin kotonaan, ja emäntä oli ollut hänelle kuin äiti. Ihmekö siis, että hän nyt tunsi rakkautta ja kiitollisuutta heitä kohtaan ja koetti sitä teoillaan osoittaa? Siltä se näyttikin, sillä sen virkumpaa ja valppaampaa ei olisi voinut löytää kuin Martta oli. Öilläkin, kun isäntä oli levoton ja emäntää kovin alkoi väsyttää, ei tämän tarvinnut muuta kuin nykäistä Marttaa, niin oli tyttö jo pystyssä. Isäntäkin tuntui pitävän hänestä ja hänen iloisesta avuliaisuudestaan semminkin, kun hän Antin lähdettyä ja itse jouduttuaan taudin kouriin aivan oli unohtanut arvelunsa Martan ja Antin suhteista.

Emäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin Marttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta, missä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara uhkaavan.

Kun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin Teittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan merkistäkin, mistä kirje oli.

"Kali, kirje meille", sanoi emäntä kuin ihmeissään. "Pitääpä katsoa, mistäpäin on ja mitä sisältää."

Hän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen jälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.

Mutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta loppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen kaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli piirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti vanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko kaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan pääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.

"Osaapa se poika kirjoittaa", arveli isä, "mutta en minä sittenkään tiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja katkismuksen käskyjä vastaan."

"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on sovitettu."

"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme rangaistus kantaman; eikö niin?"

Emäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi tarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta nautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin tuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen poikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden päiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu uhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista arkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa viemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että surussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö lie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja murjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus raukeni ja voima vaimentui.

Mutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui se pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua. -- -- "Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut ainoaksi uskotuksesi?"

Hän kääri kirjeen kokoon ja pisti sen huoahtaen kuoreen. Jos ne lapset tietäisivät, minkä arvoinen heidän rakkautensa ja luottamuksensa oli särjetylle äidin, sydämelle! Mutta mitä ne nuoret! Omat aikeet ja ajatukset vain olivat heillä mielessä.

"Minne sinä sen panit? Annapa tänne." Isäntä kohottautui kyynäspäilleen ja kurotti kätensä kirjettä ottamaan.

Emäntä ojensi sen hänelle. "Pidä vaan niin, etteivät muut käsiinsä saa", sanoi hän ja läksi keittiöön.

Jonkun ajan kuluttua tuli Antilta taas kortti. Se oli kirjoitettu Englannista, sen suuresta pääkaupungista, joka "kihisee ihmisiä kuin muurahaiskeko", niin Antti kirjoitti. Senkin kortin pisti emäntä huolellisesti piiloon, ja isäntä puhui siitä yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin kirjeestä.

Antin kirjeet ne olivatkin tästä puoleen sekä isän että äidin parhaimpana ilona. Niitä luettiin, niistä puhuttiin, ja ne otettiin tuontuostakin kaikki taas katseltaviksi.