Part 17

Hän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti, kun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta vaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen hänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana herrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut ja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä tyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian vuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu päästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan, ja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys yhdellä iskulla maahan nujerrettiin?

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä muusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä äidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat kuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan, kun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi voittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!

Hän väänsi käsiään. "Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika, jolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat minullekin."

Hän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä. Pitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen katseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän pistoksen povessaan.

Oliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli ei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa kasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi huonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi viihdytystä hakea vaikka mistä.

"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena", sanoi Antti itse monet kerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.

"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi, tai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan."

"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä", sanoa sähähti Antti vastaan.

"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan usko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se." Sillä lopetti isä aina puheensa.

Äiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin matkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä ei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo muutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä pelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei Antti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli, että mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta tulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.

Ainoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja koetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli Annin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin kotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut edes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.

Annin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut Marttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli ollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä ajoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin tuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku, joka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä sydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.

Paraaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton Teittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän palveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt "kotiin kuolemaan", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän itki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun alle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän ei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan se elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta ei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana niinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että kärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.

"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus", sanoi Leena nöyrästi. "Mutta monella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin taivaan Isän töitä?"

Emäntä kääntyi poispäin. "Joutaisi Martta nyt vaikka meille", sanoi hän äkkiä. "Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu."

"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden."

"Tuokaa vaan tänne", puheli emäntä. "Eihän sillä ilon päiviä täällä ole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja neuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan."

Leena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä hänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja ehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta emännälle hän ei sitä sanonut.

"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi edessä ja muista, mitä kotona on neuvottu." Sillä evästyksellä lähetti Leena nuorimpansa kotoa.

Martta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan lähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja rauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on ainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran sitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt pääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton väki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä sisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli nyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan seurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. "Tullaan, tullaan, kyllä toimeen tullaan", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty kainalossa Teittoon päin.

Siitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan riuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä puhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle, kun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi kodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää pois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista, oli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon ainoana ilona ja elähyttäjänä.

Anttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan, suostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta tytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein hartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti Annia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin välistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle mennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin pyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.

Pari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään, mutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä että emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä ihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän tullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan vihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle ja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä eikä Anttia.

Ollapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla yöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin ilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.

Martta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi pelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään seuraa piti. "Kumpikohan noista ensiksi tulee?" tuumi hän itsekseen. Samassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä nousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän itsekseen. -- Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se Anttikaan voinut olla.

Martta juoksi ovelle. "Kuka se siellä?" kysyi hän lujalla äänellä, vaikka vapisuttamaan aivan rupesi.

"Mitä sen saakeli, -- Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei eteensä näe."

"Antti, sinäkö?" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.

"Kyllä minä itse." Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.

"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan."

"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä, ettei minulla kissan silmiä ole?" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki valahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.

Martta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto oli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan hän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus hoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä hän ei olisi uskonut! -- Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne. Ettei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti, ennenkuin hän saisi Antin makuulle.

"Täällä ei ole ketään kotona", alkoi hän ääni vähän värähdellen. "Mutta äiti tulee tuossa paikassa."

"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?"

"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla yksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä kamariin." Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi perässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi, ojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat. Käsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti hyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se näytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.

"Mutta entä jos en mene?" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön vyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi kolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin ovella, jossa äiti tuli vastaan.

"Äiti", häneltä pääsi itku.

"Mikä nyt?"

"Äiti, kun Antti tuli kotiin. Hän on varmaan kipeä tai on juonut liiaksi olutta."

"Missä hän on?" Leenan kasvot kävivät levottoman ja synkän näköisiksi.

"Nukkumaan meni. Mutta minä niin säikähdin, kun olin aivan yksin."

Leena kopisteli lunta jaloistaan, meni lähemmä uunia ja rupesi lämmittelemään. "Liian lapsi sinä oikeastaan olet tällaiseen paikkaan. Mutta minun käy niin emäntää sääli, ja kun olet tässä näin lähellä." Hän näytti huolestuneelta ja pudisti päätään. "Onko se Antti ennenkin tullut kotiin semmoisessa tilassa?"

"Ei ole", vakuutti Martta hyvillään, että edes jotain sai puolustukseksi sanoa. "En minä ensin oikein ymmärtänytkään, säikähdin vain niin kovasti."

"Ikävä sen on poika paran tällaisessa yksinäisessä paikassa."

"Ja Anniakin kun niin suree. Oli ihan vesissä silmin, kun emäntä läksi, vaikkei näyttää tahtonut."

"Vai oli. Kyllä minä olen aina hänestä hyvää toivonut."

"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu", ehdotti Martta, jota peloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.

"Saatanpahan käydä", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti oven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista hengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen pimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin, saappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti ja äänekkäästi huokuen.

Leena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja meni takaisin pirtin puolelle.

"Jo se nyt nukkuu", sanoi hän rauhoittavasti. "Pahoja ne on tällaiset kompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. -- Älä sinä ole milläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja pyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse yksin olla."

"Enhän minä pelkää", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään äidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen kuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta hävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin ennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.

"Kyllä hänen nyt on vaikea olla", tuli taas aamusellakin Martan mieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt. "Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa."

"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle", arveli hän myöhemmin, mennessään navettaan. "Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei nälissään ole."

Mutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi. Häntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja tulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan äitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja äiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää äiti aina hänestäkin oli uskonut.

Iltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta, että paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi ja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli liikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti! Heinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.

Martalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään ja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.

Kauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein läpättämällä. -- Nyt avasi Antti hitaasti oven.

"Iltaa", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.

"Hyvää iltaa", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja kumartui syvälle uutta ottaakseen. "Etkö tule syömään?"

"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi hitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. "Aina sinä jaksat olla hommassa", sanoi hän jotain sanoakseen.

"Ahkeruus on ilomme." Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata sanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän oli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt kun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä lasketuksi.

"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot."

Martta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään virkkanut.

"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!" Antti ei katsonut häneen, ryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.

"Kyllä minä sen uskon."

"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!"

"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää -- --" Martta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.

"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on miesten."

Martta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan kirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä. Antti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.

"Anna anteeksi?" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.

Sen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä poissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki kuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman käskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.

Viikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon ja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla jotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta kuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli tuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin tuomia tietoja toivoa.

Leena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. "Vuoden luulisi poissa olleen, niin on vanhentunut", sanoi hän itsekseen.

Antti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat sisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan monisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut ja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja sitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.

"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan", ajatteli Leena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja pidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli harvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta, jossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden tarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret kaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten hän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin, jonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle. Mutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan uskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut raskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen kuormaansa keventää.

Ison aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti samanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi kirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna. Kun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa, istui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa, jonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä, etsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.

Äidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän vakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan, ja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.

"Kyllä sinä minun mieleni tiedät", oli äidillä tapana vastata, "mutta isä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin."

"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua ja harmia pojasta."

"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin", vastasi äiti.

Silloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja läksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä keventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä yrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin olisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin mielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä mistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan oikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän opetti omaa mieltään.

Kerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt varsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita hieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.

"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää."

"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla." "Vai ei. Mutta sisälle sitä sentään uskaltanee?" "Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa." Martta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat kuopille.

"Minä pesisin mielelläni minäkin", sanoi Antti, "jos siitä tulisin yhtä iloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on vähänkin henkeä ja elämää."

"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?"

"Lähtipä mistä hyvään. -- Minullakin on oikeastaan iloinen luonto, mutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin elävänä haudattu."

"En ole minä ainakaan."

"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta meitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa. Se on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä."

"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi", sanoi Martta ja tuli samassa ajatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.

"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja."

"Se ei siitä riipu." Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä äiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän ei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä Antista tuntuisi pahalta.

"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet", sanoi Antti, kun tarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet pois saunasta.

Emäntä sattui portaille, kun he tulivat. "Vai siellä sinä Antti olet ollutkin."

"Niin, sittenkun ajelemasta tulin", vastasi Antti huolettomasti, vaikka vähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja luontevalta.

"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää." Äiti huokasi. Mutta voisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen viidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen iloinen kuin sirkkunen. -- -- Paras olisi oikeastaan, että Martta isännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä käskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä heitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi. Parempi aina oli vara kuin vahinko.

Äiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten rupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona viihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa kaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli pelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä takaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä, paljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin yhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen kiihkonsa tartutetuksi.

Kauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden ollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. "Aristavan näkyy", ajatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla sen kai piti senkin surun.

Seuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen päivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo oli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui eteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi tamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.

Itse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla mahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti jykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi. Pääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin rohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin teljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan antoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi saanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa voittosaaliina koota.

"Minä en kestä tätä enää, en", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa äkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.

Heti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin. Se ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin Antti enimmäkseen poissa.

Mutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta. Marttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän luki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut, ja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä rukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", oli se aina yksinomaan Antin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä aina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.