Part 15

"Siellä saamme olla kahden", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa kuului rattaiden räminää.

"Isä", sanoi Anni ja vavahti.

Isä se olikin. "Tule rattaille", sanoi hän. Ei ollut toista tuntevinaankaan.

Anni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin Anni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän seisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman pilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä, vaipui hän tunnottomana rattaille.

12.

Kun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa. Isä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka kunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies tulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin Annin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja iloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja huolta vaan.

Teiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut vakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka harmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien ympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista öistä.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin heidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan ystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli tietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli kai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja siellä yhdessä sulhasensa kanssa -- joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä ajalta -- päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen, että hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille sanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia kuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän oli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan pyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.

Äidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli se, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja polkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli? Äitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin katsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli, tuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien kuluttua. -- Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli koettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli äitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.

Mutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti muisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren surun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko elämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä, muuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?

Ei, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta -- jos hän murtuisi ennen aikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?

Äiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat tulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli entistäänkin läpikuultavampi.

"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi arasti Anniin.

"Enhän minä." Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.

"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän kanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii."

Anni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti kuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin, kunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli hän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän samaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja hän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja yhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan kesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä että talven tuiskun tuprutessa.

"Antti", sanoi hän äkkiä, "Anttiahan minun piti hakea." Hän heräsi kuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen ympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi paljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja kohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen näistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.

"Antti", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. "Mitä sinä täällä teet?"

Antti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.

"Mitä sinä panit piiloon?" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella äänellä.

Poika punastui. "Älä sinä huoli siitä", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.

"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru."

"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä."

"Älä sano, älä." Anni oikein säikähti. "Isä ja äiti -- --" yritti hän sanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.

"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin kanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on aina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä."

"Äidillä on ollut paljon suruja", sanoi Anni hiljaa.

"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas." Pojan ääni kävi lauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.

"Sano nyt, mitä teit", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui mättäälle itkemään.

"Älä itke." Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. "Minä kerron sinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano." Hän veti esiin vanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain vähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut oppia.

"Tule pois minun kanssani", pyyteli Anni. "Ei korttipelistä paremmaksi tule."

"Pelaa isäkin."

"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä olisi korttien ja kortinpelaajien ystävä."

"Isä voittaa aina", kuiskasi Antti arasti. "Minäkin tahtoisin oppia yhtä hyväksi. -- -- Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? -- Että isä voittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa."

"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa rakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu."

"Pelaako Olli?" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän arvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.

"En tiedä."

"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?" Antin rohkeus kasvoi.

"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun sinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää muistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein sydämestäsi rakastat."

"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon." Hän löi nyrkillä polveensa.

"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?"

Antti arveli. "Se on niin miehekästä ja sitten -- sitten -- minä luulen, että se on hauskaakin."

"Jätä kuitenkin -- minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän. Sinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika."

He olivat jo pihalla. "Kyllä sitäkin tahtoisin." -- Antti hypisteli lakkiansa. -- "Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. -- -- Mutta kuule, ethän sinä kerro äidille."

"En, en." Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin tuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan ennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin hyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä kotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten poikien joukkoon.

Niin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä päätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus maantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja ikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas, milloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin etteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua illat pitkään? -- --

Jos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt, ei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut lähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. "Älä mene", sanoi se hänelle. "Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa."

Siitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton poikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän oli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen rintaansa.

Äidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin tien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä taas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja kun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli jos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon iloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. "Mitä sitä suotta lämmittää", sanoi isä. "Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa asua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain."

Silloin vihloi äidin sydäntä. "Olisin minä suonut sen helpotuksen sinulle", sanoi hän hiljaa.

Anni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei sanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.

Hänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän oli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän avasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko sininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä onnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai isä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää koskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti kankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä oli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten Vilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä se paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja joka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi pitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina puolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. -- Ei siihen pitkältä ole.

Hän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta paperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten hän jatkoi: "Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En minä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon iloa Antista, äidille varsinkin." Sitten kääri hän paperin kokoon ja kirjoitti ulkopuoleiselle sivulle "äiti". Hän yhdisti Vilhon isän kirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti osoitteen, niiden ympärille.

Sitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa. "Hyvästi, pikku punatulkku", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun päälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne kaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi viemään ullakolle.

"Minulla on kirstussani vähän tavaroita", sanoi hän äidilleen ullakolta palatessaan. "Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä en sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. -- Ne ovat ainoa perintöni", lisäsi hän ja koetti hymyillä.

"Kyllä hän kuolee", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä oli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.

"Se minuun niin koski", rupesi hän illemmalla selittämään, "kun et minulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan puhunut."

Anni nosti katseensa ompeluksesta. "En tiennyt ennen kuin Vilhon tultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä pelkäsin totuutta -- en sinua" -- lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi hänen kalpeille poskillensa -- "siksi en rohjennut puhua."

"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!" Emäntä huojutteli ruumistaan edestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki kiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä surusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä palauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana, masennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli oikein sydäntä hivellyt! "Mene, mene", oli hän toistanut itsekseen. "Noin minäkin kerran kuljin." -- Ja hän oli unohtanut, että hän näki pojan, eikä isää edessään.

Nyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen ovella. "Minä en tiennyt, en aavistanut", sanoi hän itsekseen. -- Mutta siitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.

Isä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt oikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.

"Minä en voi", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei puhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä, posken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.

"Tämä käy jo yli rajojen", pauhasi isä. "Tästä on loppu tehtävä."

"Millä sinä sen lopetat, jos et myöntymällä tytön tahtoon", sanoi äiti kerran.

"Sillä, että hän myöntyy minun tahtooni." Isäntä potkaisi rahin kumoon ja meni äreänä ulos huoneesta.

Kevätpuolella hän lähti matkoille. Anni arvasi hänen käyvän Ilomäelläkin ja odotti pelonalaisena isänsä palaamista. Mutta kun hän tuli, tuli hän hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Ei puhunut Ollistakaan paljon. Kerran vain sanoi emännälle, että "ei sitä poikaa enää petkuttaa sovi". Emäntä ei siihen vastannut mitään, ja niin loppui puhe alkuunsa.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäntä, palasi kotiinsa, kun hän eräänä päivänä läksi kirkolle ja toi kotiin palatessaan sanomalehden. Hän heitti sen pirtin pöydälle hyvin näkyvälle paikalle, ja siitä emäntä sen otti. Häneltä pääsi huudahdus samassa kun silmä lehteen sattui.

"Mitä se on?" kysyi Anni ja nousi levottomasti.

Äiti peitti lehden kädellään. "Älä koske. Ei siinä mitään. Siinä on -- -- Älä Jumalan tähden -- Anni, kuule, älä ota! Minä kerron -- --"

"Mitä siinä seisoo?"

"Kuka lie -- -- olisiko Olli? Siinä kun ilmoitetaan että olette kihloissa."

Anni parkaisi pahasti ja nosti kädet silmilleen. Sitten läksi hän juoksemaan ulos poispäin pakoon minkä jaksoi.

"Mitä tämä on olevinaan?" Emäntä ojensi lehden miehelleen, joka tuli huoneeseen.

"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa. Meidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten kai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä. Hohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!"

"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön."

"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä terveitä lapsenlapsia hoitelet."

"Olisin tiennyt, kun otin." Emäntä väänteli käsiään.

"Niin, sanos muuta", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta emäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi, Annin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli varmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. -- Värisytti, kun sitä ajatteli. -- Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä, salaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat, kertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.

Kovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi. Äitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. -- Hän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.

Hyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!

Silloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos rappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos! Mutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä oli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta talvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.

"Anni", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.

"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään."

"Mitä minä, ei ne ole hääruokia vielä."

"Älä nyt noin, tule pois." Äiti otti kädestä. Silloin Anni sylkäisi silmille, riuhtaisihe irti ja juoksi laulaen Rajalaan päin. Emäntä yritti seuraamaan, vaan ei jaksanut, yritti uudestaan, mutta painui polvilleen, niin että pää kolahti portin pieleen.

Anni ei sitä huomannut, kulki vain laulaen ja kirkuen Rajalaan päin, kunnes perille ehti ja löysi Leenan.

"Hyvä isä, mitä tämä on. Anni, mitä nyt?"

"Häitä", sanoi Anni ja nauroi ilkeästi.

"Laupias Jumala." Leenalta pääsi itku.

"Mitä sinä itket, kun minä odotan sulhasta. Seppelekin on jo päässä."

"Älä huoli sitä ajatella", pyysi Leena. "Tule sisään, että vähän saat levätä."

"Ei ole aikaa, etkö ymmärrä, nyt on kiire."

"Tule pois kuitenkin."

Mutta Anni ei kuunnellut, läksi vain laulaen taas kotia päin kulkemaan.

"Voi taivaan isä, sellaista surkeutta! Ja tämäkin tulee emännän kannettavaksi!" Leena painui tuvan penkille itkemään ja nyyhkytti niin, ettei tahtonut saada itkulta puhutuksi, kun miehensä tutki, mitä oli tapahtunut. Vähitellen ja pala palalta se vasta tuli kerrotuksi, että Teiton Anni oli tullut hourupäiseksi, kuihtunut ruohoseppele päässään kulki, laulaen ja rallattaen tietä pitkin.

"Siitä surua tuli", sanoi Rajalan Matti hitaasti ja tasaisesti kuin ainakin. "Ja ainoa tytär vielä!"

"Voi, voi sentään." Leena huojutteli ruumistaan edestakaisin. "Olen minä monta saattanut nurmen alle nukkumaan, olen saattanut surulla ja katkerilla kyynelillä, mutta en minä tällaiseen vaihtaisi. Voi poloista äitiä sentään!"

He istuivat kumpikin äänettöminä hetken. "On kuin raskas kirous painaisi sitä kotia", sanoi Matti viimein. "Paljon oli ihmisillä sanomista silloin, kun isävainajani kadotti ne rahansa, ja jos niin, että rahat Teittoon on vääryydellä hankittu, niin ei kumma, ettei niillä siunausta ole."

Matti huokasi syvään. -- "Ja vaikkei olisi vaari niitä isäni hukkaamia rahoja ottanutkaan, niin vääryyttähän se on sekin, että ymmärtämättömiä ja köyhiä kaupoissa nylkee, korkoa kiskoo, työtä teettää polkuhinnasta ja näännyttää nälkään työntekijät. Lain käsi ei siihen aina ulotu, mutta Jumalan kirjoissa ne kaikki on. Hän antaa kerran jokaiselle heidän tekojensa mukaan. Mutta tunnonrauhan saa jo täällä se, joka vilpittömästi vaeltaa."

"Älä, hyvä Matti!" Leena väänsi käsiään ja itki. "Älä puhu ansiosta äläkä tuomiosta nyt! Etkö sinä kuule, kuinka se huutaa! -- Minä pyörähdän katsomaan, tarvitsevatko apua."

Leena lähti lippasemaan tietä pitkin, kunnes näki Annin seisovan nojautuneena aitaa vasten katse tähdättynä niitylle päin. Tuon tuostakin nosti hän käsivarsiaan, huitoen niitä ilmassa ja nauroi. Sitten katsoi taas niitylle.

Leena läksi hiljaa astumaan lähemmä. Tuota paikkaa Anni nyt oli katsellut toista vuotta, ja eiköpä vaan lie siitäkin yltynyt. Voi poloista! Ja Teittolaisilla kun olisi ollut varaa antaa vaikka keppikerjäläiselle. Mutta semmoinen se on ihmissydän, häijy ja pahanilkinen kappale!

Taas hyrähti Leena itkuun.

Teitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä, kun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta nostamaan. "Mikäs mamman tähän on kaatanut?" kysyi hän nostaessaan ja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse murtuneena.

"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?"

"Tiedä mitä?"

"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan. Hae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin ylpeydestä."

"Tuollahan se." -- Isäntä katsoi tielle päin -- "ja Rajalan Leenakin." Hän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan oli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon, ei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän syö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli pitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä muuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.

"Hei, isä!" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä ilmassa. "Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että nyt tulee häitä!"

"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!" Isäntä polkaisi jalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin Anni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä olisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.

Melu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi peloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme kuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi ajatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin muut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.

"Ottipa se tuonkin", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen mielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden ja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta tuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. "Voi, voi", huusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. "Se kasvaa, kasvaa vain, se suuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään." Sen sanottuaan kääntyi äkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi pitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät muistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin pystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja, Jumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli puhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?

Anni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä oli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä silmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.

Emäntä tointui ensimmäisenä. "Meidän täytyy saada Anni levolle", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. "Isä, heitä irti! Tulethan sinä äidin kanssa?"

Anni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen raivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti kuin väsynyt lapsi. "Tule nyt!"

Isä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti kuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei vastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.

"Viedään tänne!" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. "Pannaan puita uuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona."

Leena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi avaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja vetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta käteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.

"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo", ehdotti Leena. Mutta Anna tahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.

"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin! Pyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa."

"Tästä se vasta juttu tulee", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli katsomaan, nukkuiko Anni.

"Niinhän se tulee." Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä hän jatkoi. "Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen laidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan. Siellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa poissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että tämä on houruin laitos."

"Entä sitten?"

"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän tämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten hyvä tai paha."

"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?"

"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy minun tavaroitani ja maksa niillä."