Part 14

Mutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään nähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin peltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna pölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti tietä pitkin.

Kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko maisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen. Annin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes kartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina ankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli jäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin saisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei saa istuttaa.

Samassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen päätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän huitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.

Mitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä aukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka käsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi hänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan, pyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti leukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.

Mitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet -- kun olivat niin tutut! Samassa Annille selveni, että Antti matki Ollia.

"Antti", huusi Anni hiljaa, "Antti!"

Antti nosti päätään. Mistä se ääni kuului? Hän katseli ympärilleen oikealle, vasemmalle, nosti sitten päätään ja huomasi Annin pään ullakon aukosta. Anni viittasi häntä tulemaan ja painoi sormen samassa huulilleen, jotta Antti ymmärtäisi olla hiljaa. Antti lähti laukkaamaan. Sepäs hauskaa, kun oli salaisuus tai kepponen tekeillä. Hän tulla tömisteli portaita ylös, niin että Annin sydän ihan sykki pelosta.

"Kun et osaa olla hiljempaa! Kuulevat vielä. Ketä sinä siellä matkit?"

"Sitä vierasta, Ilomäen Ollia."

"Oletko sinä sitten nähnyt?"

"Olen. Hakivat tervehtimään. Ja sinua ovat etsineet kovasti."

"Etkö sinä siitä Ollista pitänyt?"

"En. Kättä antoi ja nauroi. Kysyi sitten pilkka kielen kärjessä että 'tämäkö se nyt on nuorin vesa?' Hyi olkoon!" Antti sylkäisi.

"Mitä isä sanoo?" uteli Anni.

"Nauraa ja on hyvällä päällä."

"Entä äiti?"

"Tavallinen on, tarjoo kahvia, puhelee vähän ja pyörähtää sitten katsomaan, palaako puuro pohjaan."

"Onko iloinen?"

"On kuin ainakin, tavallisen totinen. Mutta mitä sinä täällä istut?"

"En viitsi tulla, kun Olli on siellä."

"Saat sinä sitten täällä kököttää viikon päivät. Ei tuo kuulu lähtevän moneen aikaan."

"Ei moneen aikaan. Voi minua!"

"Mitä siitä. Älä ole tietääpannaksesikaan!"

"Sinä et sitä ymmärrä, Antti, vielä, mutta pian kyllä, kunhan vähän kasvat. Minä olisin pyytänyt sinua vähän auttamaan. Mutta taitaakin olla parasta, että itse menen."

Jos nyt isä on tyytyväinen minuun, ajatteli Anni itsekseen, taipuu hän toisen kerran paremmin minun tahtooni.

"Sano sinä vaan, niin kyllä autan", lupasi Antti ritarillisesti ja sylkäisi innostuksissaan.

"Ole nyt täällä, etteivät kuule", pyysi Anni. "Tule sitten vasta yksin pois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen." Hän karisteli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui vähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.

Parin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta, Teitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan kohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä katselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja koetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen helpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään, että kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu, kun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja kuuliainen tytär.

Äiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä ymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä olisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti osasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän vaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.

Kun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän toisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti kun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli odottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän kulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin metsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä kouluaikoina.

Vaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa. Siellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin että kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen käsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän tuli siitä melkein surulliseksi. "Ne ovat itkeneet, vaikka kesä on kauneimmillaan", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa kielonkukkaa.

Ison aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että äiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi takaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa kotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli risahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.

Joku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän jo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut hänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat kätensä.

"Anni, Anni, kevät on tullut."

"Kevät", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.

"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme. Silloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua tullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion sanoa?" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.

"Tiedän", sanoi Anni hiljaa.

Silloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.

Annia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen suutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. "Vilho", kuiskasi hän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. "Sinä ainoa, jota olen rakastanut", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan Annin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään syntyneet ja tulvilleen nousseet.

"Tule, istutaan tänne", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.

"Sinä lupasit tulla keväällä", sanoi Anni hiljaa, melkein surunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.

"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä? En voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?" Hän hymyili veitikkamaisesti.

"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei ole."

"Ja miksikä ei?" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.

"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena", sanoi Anni ja rupesi kertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta jota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni. Huolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin kuin kukkaset kevätauringon valossa.

Vilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista. Mutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa täynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi kertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista aavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen kasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.

"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on kohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa."

"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?"

"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut."

"Isäsi?"

"Niin, isäni."

"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut."

"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni silloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä kertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta ajatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme Teiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli rikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin tyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?"

"Mutta jos he suostuvat?"

"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!"

"Miten hyvä sinä olet." Annin pää painui Vilhon olalle.

"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka, joka päivän paisteessa puhkeaa?"

"Sinä löydät tuollaisia sanoja." Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea pyytäen. "Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä."

"Sinäkö tyhmä! -- Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä olet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja kauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran, olin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat mieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. -- Hyv' olla valkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' -- -- Arvelin itsekseni, että se sopii sinuun? -- Näin sitten isäsi junassa. Silloin -- anna anteeksi -- ajattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa. Mutta puhtoinen sinä olet sittenkin."

"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi."

"Ja minä sinun!"

"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu elämä!"

"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. -- Jaksatko sinä?"

"Jaksan."

"Minä luulen, että olet kasvanut." Vilho hymyili. "Joka suhteessa", lisäsi hän sitten.

"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut niin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä, siksi tahdoin kasvaa."

"Minä ylempänä?"

"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen tunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi."

"Sinä rakas", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet samensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. "Kuinka voisin elää ilman sinua!"

Kauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.

"Tule nyt kotiin meille", pyysi Anni. "Siellä ei ole muita kuin äiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme." Samassa hän muisti pelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti olisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi hänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin saanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä ei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti jostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi luotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? -- Anni vavahti. Hänen oli niin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua, jolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea. Miksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?

"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan", sanoi Vilho. Ja ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.

"Mennään vaan yhdessä", Anni vastasi kaartaen. "Onhan äitikin kerran rakastanut." Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän, että se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen, sovinnollisuuden sijaan vihaa.

"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!" Anni kulki edellä, Vilho jäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. "He ovatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?"

"Suorin tie paras, eikö niin?" Vilho oikaisihe. "Tässä ei enää muu auta."

Anni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. "Päivää, isä! Vai olette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto", hän esitteli.

Olli tunsi tulijan kohta. "Vai olette tekin näillä mailla."

"Siltä näyttää."

"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?" Ollin ääni oli pureva.

"Ei, olen ensi kertaa täällä." Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän säpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän tuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja silmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.

Vai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli kätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli rakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä taistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären luottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!

"Käykää istumaan", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään. "Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä käy, kun minä käsken."

Vilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain seisomaan ja kääntyi isännän puoleen. "Me olemme tavanneet toisemme ennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa."

"Vai silloin. En minä muista."

"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä olin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa."

"Jaa -- jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren herran kanssa."

"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen naapuriksi." Olli naurahti ivallisesti.

"Vai niin", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.

"Niin", jatkoi Olli levollisesti. "Sehän se tekikin Annin niin vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen järkiinsä, kun vanhenee."

Vilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin kiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen porstuaan, minne emäntä oli kadonnut.

Olli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. "Helkkarin pitkäksi käy aika, kun ei ruokaa anneta", sanoi hän vihdoin ja nousi. "Tokkohan minun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?"

"Eipä tiedä. Pitänee kysyä." Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä emäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.

"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa."

"Vai niin, raha-asioitako?"

"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua. Pyydän Annia."

"Se on selvää puhetta." Isäntä nosti kulmakarvojaan ja katsoa muljautti luomien alta. "Vai Annia. No, mitä teillä on?"

"Kaksi tervettä kättä."

"Entä muuta?"

"Tietoja siksi, että voin hankkia leipäni rehellisellä työllä."

"Entä muuta."

"Hyvää tahtoa, luottamusta tulevaisuuteen ja voimaa uhrautumiseen."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"No, no, istukaahan. Tässä kuistin penkillä on tilaa. Puhutaan tässä. Katsokaa, se on niin hullusti, että tyttö on jo luvattu toiselle."

"Mutta, ettehän väkisin antane? Ei hän itse ainakaan ole lupautunut."

"Ei vielä, mutta taipumaan päin on."

"Ei ole", sanoi Vilho. "Minä tiedän sen."

"Niin, mutta katsokaa, hyvä herra, mittari vai mikä olettekaan, lupaus kuin lupaus. -- -- Ikävä asia! -- -- Kuulkaa, ettekö ole sen pappi Lehdon poika, joka kerran kävi täällä meillä, minä tunnustelen vähän ja sitten kuiskattiin korvaanikin? -- --"

"Kyllä olen, mutta emmeköhän vielä jatkaisi tätä puhetta?"

"Kyllä, kyllä, sitä minäkin. Katsokaa, se isävainaanne oli hengenmiehiä."

"Niin oli."

"Paljon me sanaa yhdessä tutkimme. Jaa -- jaa --"

"Hän oli hyvä isä, ja jos te tahdotte hänen poikansa tehdä onnelliseksi, niin on se vallassanne."

"Niin sitähän minun juuri piti valittaman, että miten ikävästi asiat väliin kääntyy. Lupaus kuin lupaus, ja niinhän se sanassakin seisoo: Maksa Herralle lupauksesi'!"

"Tietääkseni ei sillä tarkoiteta sellaisia herroja kuin Ilomäen isäntää ja hänen laisiaan."

"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä."

"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?"

"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin Annin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja vuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?"

"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!" Vilhon ääni värisi katkeruuttaan. "Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä."

"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella." Teittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.

"Juutas", sähähti Vilho hampaidensa välissä. "Jumalan sanaa sinä laskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla." -- Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Onko tämä lopullinen päätöksenne?"

"Jaa, valitettavasti."

"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?"

"Niin tuota -- enhän minä, mutta katsokaa." -- Hän viittasi saliin päin. "Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä kärsiä."

"Isäntä, te olette viekas." Vilhon silmä iski tulta. "Te ette ajattele Annin onnea, omaa etuanne vain."

Anni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä, mutta Olli pysäytti hänet.

"Älä mene, minulla on asiaa."

"Puhu toisen kerran."

"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa kuuliaisistamme?"

"Kuuliaisista?"

"Niin, sinun ja minun kuuliaisista."

"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana vietetä samana päivänä."

"So, so, älähän nyt." Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti ja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi ulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä äidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi olla säälimättä.

Mutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki Annin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi tietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin kanssa.

Hän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen astumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan kanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon nousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: "Hyvästi."

"Isä!" kirkaisi Anni ja juoksi ulos.

"Älähän hätäile, tyttöseni! Kaikki asiat on puhuttu hyvin ja sovinnossa."

"Isäntä tarkoittaa, että hän suuttumatta on saanut minut ulosajetuksi." Lehto kumarsi.

Silloin Anni näki äidin. "Äiti," huudahti hän, "ethän sinä anna hänen mennä. Sano, ethän?"

"Tämä on isän päätettävä asia," sanoi äiti. Ääni oli kylmä ja soinnuton. "Ei minun ääntäni ole ennenkään kuultu silloin, kun isä on asian päättänyt."

"Te tapatte minut." Veri syöksyi Annin kasvoihin. "Minä en voi elää."

"Kyllä siihen oppii", sanoi äiti yksikantaan ja kääntyi takaisin aittaan päin.

Vilho nousi ja teki lähtöä. Hän oli ehtinyt vähän matkaa pihan poikki, kun Anni juoksi hänen jälkeensä.

"Voitko sinä todella mennä?"

"Minun täytyy", ääni oli murtunut.

"Täytyy? Ja miksi?"

"Vanhempiesi tahto ja isäni testamentti vaativat."

Silloin Anni heittäysi hänen kaulaansa ja itki ääneen.

"Meidän täytyy tavata vielä kerran, viimeisen. Mutta missä? Sano pian! Isäsi tulee", kuiskasi Vilho.

"Pappilassa. Alma on ystäväni", ehätti Anni sanomaan.

"Hyvästi nyt." Vilho ojensi kätensä.

"Ylihuomenna", kuiskasi Anni hiljaa.

Heti seuraavana päivänä kävi Vilho jo pappilassa. Papin poikana hän tiesi olevansa oikeutettu nauttimaan sitä vieraanvaraisuutta, jota usein tuntemattomat yhtä hyvin kuin tutut pappiloissa saivat nauttia. Lisäksi olivat hänen isänsä ja rovasti olleet hengenheimolaisia sen sanan täydessä merkityksessä ja sekin helpotti lähestymistä.

Ollessaan hetken kahden Alman kanssa käytti Vilho tilaisuutta hyväkseen ja esitti asiansa. Hän kertoi tuntevansa Annin ja että Anni seuraavana päivänä tulisi pappilaan häntä tapaamaan, mutta pyysi, ettei Alma siitä kenellekään mitään puhuisi, asettaisi vaan niin, että he vähän saisivat olla kahden.

Teitossa jatkui sillä välin yhä taistelua. Olli suuttui silmittömästi, kun kuuli, että asia jäisi kesken, muka siitä syystä että joku körttiläispapin poika -- minkähän lie ollutkaan -- oli kosimassa käynyt. Teiton isäntä koetti selvitellä ja sovitella. Hän oli luullut, että Anni olisi taipuisampi, oli ajatellut, että ehkä hyvinkin mielellään jo suostui, siitä syystä hän niin varmasti oli luvannut saattaa asian päätökseen juhannukseksi. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan tahtonut käyttää, mutta ei hän silti sanojaan söisi. Siirrettäisiin asian ratkaisu nyt vaan aluksi ja jätettäisiin Anni rauhaan. Sitten olisi isällä vastaisuudessa helpompi vaikuttaa häneen.

Monien hyvittelyjen ja vakuutusten perästä Olli suostui viimein ehdotukseen. Hän matkusti heti Juhannuspäivänä kirkolta eteenpäin, Annin suureksi iloksi vielä hänelle hyvästiä sanomatta. Isä tuli sen jälkeen aivan entiselleen ja koetti nähtävästi saada asian heti unhotuksiin. Mutta äidin ja Annin ei ollut helppo olla. Heidän välinsä oli kuin särkynyt, eikä toinen puhunut toiselle paitsi silloin kun välttämättömyys vaati. Kukin kantoi kuormaansa yksin, syyttäen toista sydämettömyydestä ja odotellen eikö toiselle tulisi omantunnon vaivoja, pakko pyytää anteeksi ja halu auttaa kuorman kantamisessa.

Kun Anni maanantaiaamuna heti eineeltä noustuaan siistihe ja näytti aikovan kylään, katsoi äiti pitkään, mutta ei sanonut mitään. Annikaan ei ensin mitään sanonut, vaikka näki, että äiti odotti. Mutta ovelta täytyi kääntyä takaisin.

"Minä menen pappilaan", sanoi hän.

Ei kukaan vastannut mitään. Silloin hän sulki oven ja koetti rientää.

Hän oli aikonut mennä oikotietä, mutta ei jaksanut. Hän ei tahtonut sitä enää nähdä, ei nyt ainakaan. Ja mitä siitä joutumisesta, jos hän ennen ehtisikin perille, ei hän saisi sen pitemmän aikaa olla Vilhon seurassa. Sellaista se vieraissa tapaaminen oli! Mutta se oli ainoa keino, jota saattoi käyttää, sillä missään muualla kuin pappilassa he eivät olisi voineet olla turvassa.

Oli sitä paljon ajateltavaa nyt, kaikkea mitä sanotuksi tahtoi tänä viimeisenä kertana. Päätä huimasi ja polvet kävivät hervottomiksi. Mutta eteenpäin sitä täytyi. Viimeinen kerta! Mitä hän sanoi? Jumala! Jumala! Hän painoi kädet ohimoilleen. Viimeinen kerta! Ajatuksissaan häntäin toisteli tuota sanaa. -- Ja nyt näkyi jo pappila!

Oltiin kahvilla ruokasalissa, kun Anni tuli. Hänet esitettiin Vilholle, ja hän tervehti kuin unessa. Ruustinna moitti Annia heikonnäköiseksi ja käski paljon auttamaan äitiä talousaskareissa. Rovasti katsoi pitkään aikoen sanoa, mutta ei sanonutkaan. Vihdoin ehdotti Alma, että menisivät puutarhaan.

"Tässä on", kuiskasi Vilho ja pisti Annin käteen paperikäärön. "Lue tarkkaan itse ja anna sitten äitisi lukea se, mitä siinä on hänelle." Anni nyökäytti päätään.

"Jaksatko odottaa ja toivoa?" Vilho katsoi häneen syvä sieluntuska kasvoillaan. "Koeta. Muista, kaikki voi muuttua."

"Milloin?"

"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti -- minun tähteni!"

Anni hymyili heikosti. "Entä sinä?"

"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun tähtesi taistellen."

Puutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää pitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien istuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi, kunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.

"Minäkin aioin juuri lähteä", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät yhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin muorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei jaksanut puhua niistä.

"Mennään oikotietä", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän hetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.

"Mistä se eroaa?"

"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta."