Part 13

Isä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui kaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei papilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin hänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se kuitenkin kaikista voiton vie.

Anni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan säästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän meni vanhalle vaarille päivää sanomaan. "Vaari on ollut tavattoman levoton tänä talvena", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki. "Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan."

"Antti on kovin kasvanut", sanoi Anni, "iso poika jo."

"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun se on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari noin viatonta lasta vihaa."

"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?" Anni hymyili surunvoittoisesti.

"Olin."

"Se oli vain siksi, ettet ollut onnellinen."

Hän otti äitiä kaulasta, ja äidin tuli vedet silmiin, niin että täytyi kääntyä poispäin. Kun hän taas kääntyi päin Anniin, oli tämä jo rientänyt vaarin luo. Äidin silmiin näytti Anni kevään notkealta koivulta tuossa, kun hän seisoi kumartuneena vaarin vuoteen yli.

"Hyvää päivää. Ettekö enää tunne, vaari?"

Vaari nosti verkalleen silmänsä ja mumisi jotain.

"Terveisiä Ilomäeltä", sanoi Anni.

"Ilomäeltä, vai olit sinä siellä." Hän katsoi tylsästi eteensä. "Surun lapsi sinä olet sittenkin."

"Ei, vaan onnen, suuren onnen lapsi." Anni hymyili.

"Usko minua, minä puhun totta", sanoi vaari ja kääntyi seinään päin.

"Kuinka Rajalassa jaksavat?" kysyi Anni, kun äidin kanssa läksivät vaarin luota.

"Hyvinhän ne siellä. Minä olen Marttaa usein pitänyt luonani. Kun se heidän tupansa on niin kylmä ja vetoinen, ja sinä kun sitä tyttöä aina suosit, niin ajattelin, että otanpahan vähäksi aikaa meille, kun ei sinuakaan ollut. Antti se siitä oli niin ihastuksissaan. Leikki tytön kanssa aina illat pitkään, kun oli läksynsä lukenut. Muille saattoi olla äkäinen kuin ampiainen, mutta olipa Martalle aina lammasta lauhkeampi. Se minua lohdutti. On siinä kuitenkin hyvää, ajattelin, kun näin, miten se sitä tyttöä totteli ja hyvänä piti."

"Minä menen Rajalaan kohta", sanoi Anni, "ja sitten tahtoisin pian pappilaan, Alman luokse."

"Alma laskettiin ripille samana sunnuntaina kuin sinäkin. Hän itki niin, että sääliksi kävi. Olin kirkossa silloin, ja joka kerran kuin silmä häneen sattui, ajattelin minä sinua."

"Mitähän se Alma niin kovin itki?" ajatteli Anni itsekseen. Mutta äidille hän ei mitään sanonut. Ajatteli, että kysyy Almalta itseltänsä, kun tapaa.

"Minä olen ajatellut, että sinä saisit asua täällä", sanoi äiti, kun he tulivat saliin ja hän avasi oven vierashuoneeseen. "Tämä kun on meidän paras huoneemme ja vieraita varten varattu, ei täällä ole ketään asunut. Mutta minä ajattelin, että nyt sinä ehkä tahtoisit sen. Harvoinpa täällä yövieraita käy, ja jos sattuisi tulemaan, niin voithan silloin muuttaa pois. Nämä huonekalutkin kun ovat omasta lapsuuteni kodista, olen koettanut niitä säästää. Jos kerran tarvitset, saat ne omaan kotiisi."

Hieno puna nousi Annin poskille, ja hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

"Isä on paljon puhunut siitä Ollista, kehuu kovin ja tuntuu pitävän kaikin puolin." Äiti katsoi Anniin sitä sanoessaan.

"Saattaa isä pitää." Annin posket hehkuivat, ja hän katsoi äitiä suoraan silmiin. "Mikä mistäkin pitää. Isä toisesta, äiti toisesta, eikö niin?"

"Kysyinpähän nyt vain. Sinä olet niin paljon muuttunut, ja sitten isä puhui siitä yhtenään, alussa varsinkin ja nyt taas, kun olet kotiin tullut."

"Isän täytyy saada puhua paljon, se on hänen tapansa", sanoi Anni ja rupesi hellävaroin järjestämään tavaroita, siirtelemään äidin huonekaluja ja asettamaan niin, että somalta näyttäisi.

Tämä huone oli hänestä aina lapsuudesta saakka ollut kuin pieni pyhäkkö, ja nyt hän saisi sen omakseen, saisi yksin siellä asua ja olla, yksin siellä kesäöinä onnenunelmiaan unelmoida, yksin ajatella ja toivoa. Miten hyvä äiti oli! Miten hän ymmärsi, mitä Anni toivoi ja ajatteli!

Olisi hänelle ehkä pitänyt kertoa vähän enemmän koko keväästä ja sen tuomasta onnesta. -- Jos luuli vaikka mitä ja oli levoton, kun oli siitä Ollistakin tiedustellut. Mutta se puhuminen tuntui niin. mahdottomalta, tuntui kuin olisi pitänyt kuoressa uinuvaa kukannuppua äkkiä ja armottomasti auki repäistä. Ja sitä hän ei voinut. Rikos se olisi ollut, rikos vasta kehkeytymässä olevaa elämää kohtaan. -- --

Parin päivän perästä läksi Anni pappilaan Almaa tapaamaan. Rovasti tapasi hänet ensimmäiseksi. Hän tervehti ja kysyi, mitä kuului. Sitten hän rupesi puhumaan siitä, että Anni oli käynyt rippikoulunsa tänä keväänä. Hän puhui ankaria varoituksen sanoja ja Annista tuntui siltä, että hän aivan lyyhistyi kokoon oman arvottomuutensa tunnossa. Kyllä hän tunsi, että ei ollut sellainen kuin rovasti sanoi, että olla piti. Oli hän sitä ainakin ajatellut, mutta nyt se vasta tuntumalla tuntui. Nyt hän myöskin ymmärsi, miksi Alma niin oli itkenyt, ja hänen teki itsensäkin mieli itkeä, kun tätä ajattelemaan rupesi.

Mutta samassa tuli Alma sisään. He istuivat kaikki vähän aikaa ruokasalissa, mutta sitten tuli rovastille asiamies, ja silloin ehdotti Alma, että hän ja Anni menisivät puutarhaan.

Siellä he vasta oikein pääsivät puheen alkuun. Alma kertoi ensin. Hän kertoi rippikuulu-ajastaan, minkälaista silloin oli ollut ja miten levoton ja paha hänen usein oli ollut olla. Mutta sitten oli eräs harvinainen tapahtuma tunkenut kaikki muut ajatukset tieltään. Eräs vanha, lapseton täti Helsingissä oli kirjoittanut ja kysynyt, eikö Alma syksyllä pääsisi käymään hänen luonaan. Almaa halutti niin kovasti, että meno yöt päivät oli mielessä. Se vain peloitti, että jos eivät vanhemmat laske.

Anni tuli siitä ihan haltioihinsa. Kun nyt vaan Alma pääsisi! Matkustaminen oli niin kovin hauskaa. Paljon uutta oli nähtävää, paljon opittavaa joka askeleella. Ja Anni rupesi kertomaan omasta matkastansa, mitä oli nähnyt, mitä kuullut ja oppinut. Mutta siihen, mikä oli kauneinta ja vienointa kaikesta, siihen hän ei kajonnut.

Kun tytöt erosivat, päättivät he usein olla yhdessä kesän aikana. Toinen kulkisi puolen tietä, toinen toisen puolen, ja sitten he yhtyisivät Teittolan ja kirkonkylän välitienoilla.

Kun ensi kertaa yhtyivät, määräsivät he seuraavan tapaamispäivän, ja niin tekivät sitten pitkin kesää, kunnes Alma kerran tuli yhtymäpaikalle laulaen ja hyppien kuin laitumelle päästetty varsa. Hän oli saanut luvan lähteä tädin luo Helsinkiin, ja matkapäivä oli määrätty syyskuun ensi päiväksi.

Silloin loppuivat Anninkin kesäkävelyt, ja hän rupesi suunnittelemaan työtä talven varaksi. Hän tahtoi äitiä auttaa talousaskareissa ja sitten hän aikoi kiitoakin. Saisi äiti ihmetellä, että onhan Anni Ilomäellä jotain oppinut, kun on tullut noin toimelliseksi. Anni laittoi itse kaikki valmiiksi alusta alkaen, kunnes kangas oli kutomista vailla. Äiti ei saanut pikku sormellaankaan työtä nykäistä. Anni tahtoi näyttää, että hänkin osaa jotain aikaansaada, osaa aivan ominpäin. Ja sitten kun hän kutomaan rupesi, miten hauskaa se oli ja miten makeasti hän nauroi, kun kaikki, isä, äiti, tytöt ja Antti, joukolla kokoontuivat hänen ympärilleen ihmettelemään ja päivittelemään.

Ja entä sitten kun sukkula suikkien lensi läpi kankaan ja hän kutoa helskytteli, kuinka se säesti ajatuksia ja kuinka iloiseksi se teki mielen!

Annilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan Almalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla oli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä niistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä pientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun Alma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden linnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun Anni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia eikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!

Anni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta ja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti nauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia jaksaa.

Anni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki oli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa akkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota nopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat sen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan vapisi innostuksesta.

Mutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys pääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten äännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai siemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana vankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan nokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena siiven alle.

Ja Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa jouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän tahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa syksyn kuluessa.

Anni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. "_Hän_ tietää niin paljon, minä niin vähän", ajatteli hän itsekseen. "_Hän_ on lukenut ja oppinut, minä en. _Hän_ oli minua parempi kaikessa, mutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen rinnallaan kulkea." Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.

Joulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja kertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on ruvennut käymään käsityökoulua siellä.

Se oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut. Olihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.

Alma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt ja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä hän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille kirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei toisten tietoon tule.

Teatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän leikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.

Hauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta Alma tiesi, minkälaista sen olla piti.

He innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki yks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja Alma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki oli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä hauskaa se oli siltä.

Alma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi hänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan, minkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko elämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona olivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja tuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei kuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.

Alman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja talvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi livertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas kuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen sitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka loimina olivat muistot ja toiveet kuteina.

Vuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet mukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.

Sitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.

"Äiti", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan. "Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle lähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit."

"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi." Äiti heitti valmistuneen kääreen koppaan ja alkoi uutta. "Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa."

"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?" Anni pysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.

"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia."

"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on jotakin niin kaunista ja jaloa."

"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä hohtaa."

"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?"

"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni paloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla, ja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä käryämään tulenkin sammuttua."

"Miksi se sammui äiti?"

"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut valmis esimerkkiä noudattamaan."

"Hänkö tuli?" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.

"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan, sillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti ja otti toisen. Sen pituinen se. -- -- Nöyrät niskat sillä olla pitää, joka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä."

"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? -- -- Minä kuolisin."

"Minä olenkin lujempaa tekoa." -- Lanka kiristi käämettä ja äidin täytyi pysäyttää rukki.

"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa kokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!"

"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen kulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta taipumaan saisi. -- Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen papin kumppaliksi." -- --.

Anni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä väräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että koko ruumis vapisi.

"Lapsi, lapsi", lohdutteli äiti. "Älä nyt, johan se on ollutta ja mennyttä kaikki." Mutta Anni vaan itki.

"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään", ajatteli äiti ja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle itselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.

Annikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet oli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota väistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus muuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.

Kerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:

"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?"

"Mitä sinä nyt!" Äiti ei ymmärtänyt. "Etkö muista enää, kenestä kerroit kerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?" "Enkä. Minä tahdon unohtaa." "Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota kerran -- --" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.

"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa hänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki."

"Kaiken ja kaikki", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta Anni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu ikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien harjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli lamassa.

Silloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin tauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi, vaikka surukin sydämeen hiipi.

Sen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli vieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen pysähtyi oven suuhun.

Anni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.

Vieras ojensi kättä. "Tulenpahan pohjoisestapäin."

Anni käski istumaan.

"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle."

Anni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.

"Kyllä se on minulle", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän pani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.

Vieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta puhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut. Lämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan. Se oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin tappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän kinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun oksalla visertämässä.

Häneltä sumentui silmät ilokyyneliin.

Koko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti oli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia lahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli hän Annille heidän kahden ollessaan, että "taitaa niitä herrojakin olla, jotka sinua hakkailevat."

Annin silmät liekehtivät: "Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä kerran -- --"

"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä herroista, kun on parempiakin ottajia."

"Olliko noita on ilmoitellut?"

"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa."

"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä enää lähde."

"Vai et", sanoi isä nauraen. "Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu."

"Kuulitko!" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. "Keväällä tulee Olli tänne."

"Tulkoon", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi taulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä, suuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua eniten. "Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?"

Kun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli. Hän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi tehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni oli itkenyt, ei hän hennonnut.

"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista", sanoi Anni kuin selitellen, miksi oli itkenyt. "Joko taas?" "Jo."

"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin", sanoi äiti ja huokasi.

"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään."

Taas äiti huokasi niin haikean raskaasti. "Sillä lailla minäkin ajattelin -- -- ennen -- --. Olen aina toivonut, että saisit hyvän kodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt." Hän siveli Annin tukkaa ja läksi.

Anni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi -- --. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt paljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut itselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei _voinut_ puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi kiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi vain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että pelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi, josta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt pyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. -- --

Talvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut synkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen, jolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru hänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun routa suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui nurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää voinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta, kasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.

Kuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne lauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli kilvan vapaiden kanssa. "Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja voin", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. "Kun hän tulee", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, "tulee hän kevätauringon voimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja voitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa niiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. -- -- Hän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa, sen tiedän."

"Martta, pikku Martta, tule tänne." Anni näki Rajalan Martan tulevan peltojen poikki. "Tule, niin leikitään!" Hän seisoi odottaessaan nojautuneena aitaan. "Täytyy leikkiä", sanoi hän itsekseen, "juosta huimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa. Silloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän, onko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon olla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi, vaikka itselläni olisikin vähän ikävä. -- -- Mutta hän ei saa viipyä kauan, muuten en kestä."

Samassa tulikin Martta.

"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?"

"Jo."

"Joko lautaa?"

"En."

"Tule sitten meille, niin hypätään."

Anni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä posket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein Teiton ison Annin kanssa.

"Vielä se sentään osaa iloinen olla", sanoi emäntä itsekseen, kun näki Annin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. "Iloitkoon nyt, kyllä se surrakin ehtii."

11.

Kesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja odottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä. Kahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle muuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus asiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä kaikki.

Anni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin ei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa ei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: "Anni". Hän hämmästyi ensin kovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli hyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän sanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin osaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.

Mutta ennenkuin odotettu tuli, tuli Olli. Hän ajaa karahutti pihaan, niin että tanner jymisi, ja heitti huolettomasti ohjat pihalla olevalle rengille. -- Sitten hypähti hän itse maahan.

"Kah terve, terve, Ilomäen uljas isäntä!" Teittolainen oli nähnyt vieraan tulevan ja kiiruhti vastaan.

"Terve tervehyttäjälle! Mitä taloon kuuluu?"

"Ei erinäistä. Hyvää vaan, kun kaivattu vieras viimein tulee."

"Vai kaivattu? Onkohan sitä kukaan muistanut kaivata?" Olli oikaisihe ja pöyhisti rintaansa.

"Mitenkä ei Ilomäkeläisiä kaikki ikävöisi. Ilojahan ne tullessaan tuovat. Mutta mennään katsomaan, eikö vaimonpuolta meidän talosta löydykään."

"Meillähän niistä suurempi puute onkin", sanoi Olli nauraen.

"Vai tahtoisitko, että tasan jaettaisiin. Ha-haha-haa." Teittolainen pyyhkäisi partaansa. "No tuumataan, tuumataan. -- -- Mutta mamma hoi, missä sinä viivyt?"

"Tulen, tulen", kuului emännän ääni pirtin puolelta.

"Tässä se serkun poika nyt on, josta olen puhunut", esitti isäntä, kun Anna tuli saliin. "Pulska nuori mies, eikö totta?"

Emäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon oli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin aikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.

"Missä Anni on?" Isäntä näytti tuskastuneelta. "Eikö ymmärrä tulla päivääkään sanomaan?"

"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan." -- Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.

"Anni", huusi äiti portailla, "Anni hoi!" Mutta ei se huuto kauaksi kuulunut.

Anni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta maantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun kuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui kyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten kävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä päin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa isä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin sadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! -- --