Part 12
Annissa tapahtui "hovissa" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli iloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli kadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin ennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin kutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään ollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut, hyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi, mutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin suhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut arka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin. Nyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin seurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta hänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja hän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä harmissaan kiroili hampaidensa välissä.
Emäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä olisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava. Silloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun päätyttyä matkustaisi Anni kotiin.
Mutta sitä ennen pidettiin vielä viimeiset ja kaikkia muita juhlallisemmat kemut Ilomäellä. Vanhan isännän nimi oli ollut Joonas ja kun Ollikin oli Joonaaksi ristitty, oli näitä päiviä aina vietetty kesteillä. Tänä talvena, kun oli entistä enemmän kyläilty Annin tähden, oli entistä enemmän kutsuttaviakin kertynyt, joten emäntä päätti pitää oikein muhkeat pidot.
Monta päivää ennen jo alettiin valmistuksia, sillä vieraita piti sekä syöttää että juottaa, kahvitella ja ruokkia. Annista oli hauskaa nähdä näitä pitovalmistuksia, heillä kun ei koskaan sellaista ollut.
"Odotapa, jahka häitä tehdään, kyllä silloin", sanoi emäntä taikinaa vatkatessaan.
Anni lensi punaiseksi eikä ollutkaan heti valmis vastaamaan. Se oli emännästä merkille pantava asia, eikä se ainakaan pahaa tietänyt.
"Katso, katso vaan opiksesi, osaat sitten itsekin kerran pitoja valmistaa", arveli emäntä hyvillään.
"En minä näitä tämmöisiä", vastasi Anni hymyillen. Mutta emäntä ei joutanut kuulemaan, vatkasi vain taikinaa otsansa hiessä, tuontuostakin pyyhkäisten kasvojaan esiliinan nurkkaan tai työntäen nenäliinan kaulan ja kauluksen väliin, jottei aivan sulaisi kuumuudesta ja touhusta.
Kun viimein kaikki oli valmista, alkoi vieraitakin tulvia Ilomäelle. Enimmäkseen tuli nuorta kansaa, mutta tuli niitä vanhempiakin nuorten iloa katsomaan ja emännän monia herkkuja maistelemaan.
Kutsuvieraiden joukossa tuli eräs kutsumatonkin. Vilho Lehto oli pari päivää ennen Ilomäen kutsuja asettunut Ilomäen läheisyydessä olevaan taloon, ja vanhan hyvän tavan mukaan otti talonväki vieraan mukaansa, kun kutsuihin läksivät. Häntä kyllä arvelutti lähteä, mutta kun mieli teki ja isäntäväki kehoitti, suostui hän viimein.
Olli sattui ensimmäisenä vastaan, kun he saapuivat perille. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän rypisti huomaamattaan kulmakarvojaan. Vilhon isäntä kiiruhti kohta selittämään syytä vieraan tuloon, ja emäntä, joka samassa paikalle saapui, kätteli hymyillen ja hyvillä mielin.
"Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraina." Olli koetti lyödä leikiksi.
"Vai niin." Vilho Lehto loi läpitunkevan katseen Olliin. "Kyllä tästä pääsen kotiini suorinta tietä."
"Ei suinkaan", ehätti emäntä sanomaan, aavistamatta syytä Ollin vastenmielisyyteen. "Parempi kunniallinen kuokkavieras, kuin on huono kutsuttu."
"Minä menen sittenkin", kuiskasi Vilho isännälleen. Mutta emäntä esteli. Tiesihän sen jokainen, minkälainen Ilomäen isäntä oli. Kaikki, mitä toiset tekivät, oli moitittavaa ja hullusti päin, se vain, mikä oli hänen omaa tekemäänsä, hänen omissa aivoissaan syntynyttä, se kelpasi.
Samassa astui Anni huoneeseen. Hän huomasi heti Vilho Lehdon ovensuussa ja hilpeä ilo välähti silmissä. Se ratkaisi asian, Vilho jäi.
Vieraiden kerääntyessä istuivat kaikki juhlallisina ja jäykkinä seiniä pitkin. Ei kukaan uskaltanut liikkua tuskin senkään verran, että olisi uskaltanut lattian poikki kulkea. Ainoastaan Olli ja emäntä olivat menossa, toinen vieraita vastaanottaen, toinen pitäen huolta tarjoilusta. Vasta kun viimeisetkin vieraat olivat saaneet rauhassa kahvit kaikkine leipälajeineen juoduksi ja syödyksi, alkoivat nuoret leikkiä. Sormus kulki, tulta lainattiin ja panttia lunastettiin. Sitten ehdotti Olli tanssia. Tuolit pinottiin seiniä pitkin ja parit rupesivat järjestymään.
Olli oli siirtynyt Annin viereen, kun näki hänen juttelemassa parin nuoren talollisen kanssa. "Tätä vierastani ei saa viedä", sanoi hän ojentaen kätensä suoraksi Annin eteen. "Hän on minun parini ja minä panen tanssin alkuun."
Anni tunsi äkkiä, että joku häneen katsoi. "Se on Vilho Lehto", ajatteli hän, mutta ei uskaltanut silmiään sinne päin kääntää. "Et ole kysynytkään, tahdotko", sanoi hän kiivaasti, työntäen Ollin käden syrjään. "Että viitsitkin leikkiä laskea!"
Toiset rupesivat nauramaan ja eräs heistä kuiskasi, niin että kaikki sen kuulivat: "Ilomäkeläinen, älä nuolaise ennenkuin tipahtaa."
Olli puri hammasta. Mokomakin tytön tynkä! Kuukauden päivät oli heillä vieraana ollut ja ilkesi tuollaista peliä pitää!
"Vai et sinä tahdo", kuiskasi Olli hiljaa, "vaikka olet vieraani ja tämä on minulle juhlapäivä?"
"Kyllä, jos pyydät, en jos aiot ottaa."
"Tytöille on annettu oikeus oikkuilla!" Olli kohautti olkapäitään. "Tuletko tanssiin?"
Pelimanni vingautti samassa viulustaan ensi säveleet, parit valmistautuivat tanssiin, Olli laski kätensä Annin vyötäisille, astui muutaman askeleen eteenpäin keskelle lattiaa ja alkoi tanssia.
Pian oli lattia tanssivia täynnä. Anni sai tuskin huoahtaa. Kun toinen heitti, otti toinen. Hän oli kuin pyörteessä. Mutta sitä yhtä ainoata, jota hän pitkin iltaa ajatteli, ei hän vaan ottajien joukossa nähnyt. Hän istui syrjässä, erillään muista eikä ottanut osaa tanssiin.
"Ettekö tanssi ensinkään?" kysyi Anni läheten. -- Hänen täytyi saada levähtää vähän ja hän istuutui tuolille Vilho Lehdon viereen.
"En", sanoi hän, "en osaa. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta oppia, eikä nyt tule vanhasta konkaria."
"Vanhasta!"
"Niinpä niin! Ainakin teitä vanhempi."
"Mutta te voisitte oppia vielä!"
"En siitä välitä. Onhan niitä parempiakin huveja."
"Niin", myönsi Anni, "olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin puhua niin paljosta."
"Mutta teidän täytyy nyt mennä." Lehto hymyili hänelle, kun hänet taas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan Vilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa korkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa tavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen silloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille. Mikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän ollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt hänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut teeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli useimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada varmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?
Annin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin katsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa pois.
Vilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja puhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret tanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena rauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin, oli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi lakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja mielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät, nykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin kovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!
Vilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun olisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se ihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka toisille nauroi.
Hän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan, siten saadakseen edes ajan kulumaan.
Oli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja poikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari puotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan ja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja toiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa häirinnyt.
Vilhon katse etsi Annia. "Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut", ajatteli hän itsekseen. "Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä tomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on ylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas."
"Nyt vaihdetaan vuoroja." Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta hälinästä huolimatta. "Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa."
Ehdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin pieni väliaika lepoa ja valintaa varten.
"Kai sinä kohteliaisuusvelkasi muistat", kuiskasi Olli Annin korvaan.
"Onko pakko muistaa vai saako valita?" Ollin luonto nousi. "Valinta on vapaa", sanoi hän kovasti, että kaikki sen kuulivat. "Soisin vain, että ymmärtäisit ottaa arvokkaimman ja pulskimman."
"Petäjät paukkuen palavat, hullut kulkevat kehuen." Anni keikahti kantapäällään kerran ympäri, naurahti veitikkamaisuus silmäkulmassa ja kiiruhti huoneen vastaiselle seinälle. Siellä istui nuori, sairaannäköinen poika, joka illan kuluessa tuskin ensinkään oli tanssinut. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja suuret surumieliset silmät, mutta vartalo oli pieni kääpiömäinen ja kasvot rokonarvissa. Pilkkakirvesten naurua peläten oli hän piilossa pysynyt. Ainoastaan kerran, kun tanssijoita oli niin paljon, että yksityiset aivan tungokseen peittyivät, oli hänkin uskaltanut liikkeelle lähteä.
Hän istui surullisesti eteensä tuijottaen, kun Anni tuli juosten, niiasi ja pyysi häntä tanssimaan. Hämillään ja ilosta punastuen hän nousi ja asettui Annin rinnalle.
"Mukava kepponen", kuiskailtiin nuorten puolelta. "Viisas tyttö", arvelivat toiset. "Ylimielinen ja oikullinen", kuului emäntien joukosta. "Minun", sanoi etäisimmässä nurkassa Vilho itsekseen, "minun puhdas, puhdas pulmuseni."
Mutta Ilomäen isäntä kulki pää pystyssä ja selkä suorana lattian poikki rinnallaan ihrasilmäinen, lihava tytön löntykkä. Hän näytti vielä entisestäänkin ylpeämmältä, astui kuin olisi kuningattaren rinnalla kulkenut ja katsoi ympärilleen kuin olisi tahtonut kaikille näyttää, että "tässä kuljen minä, Ilomäen isäntä ja itsevaltias". -- Mutta salaa hän puri huultaan ja mutisi harmissaan kuin selittääkseen asiaa itselleen. "Lapsettaa, lapsettaa. Eihän hän vielä ole rippikouluakaan käynyt."
Kun Ollin ehdottama tanssi loppui, tuli emäntä käskemään ruualle. Parit hajaantuivat, nuoret vetääntyivät syrjään ja emännät rupesivat käskemään toinen toistaan. Vasta kun kursailut olivat suoritetut, rupesivat kaikki rohkeasti karkaamaan ruuan kimppuun, ja pian ei muuta kuulunut kuin lautasten ja lasien kilinä ja emännän hyväntahtoista kohtelua ja tarjoamista.
"Kiitos tästä illasta", kuiskasi Lehto Annille hyvästi jättäessään.
"Kiitätte minua", vastasi hän hiljaa ja ihmeissään.
"Niin, siitä mitä olette antanut."
Anni pudisti päätään. "En ymmärrä nyt."
"Sama se, vaikkette ymmärräkään. Mutta sanokaa minulle, mistä piditte eniten siellä 'hovin' suuressa salissa. Minä maalaisin sen teille."
"Punatulkusta lepän oksalla ja päivänpaisteisista kinoksista", kuiskasi Anni kiireisesti.
"Toivokaa onnea siveltimelleni, niin saatte sen! Hyvästi!"
"Hyvästi!"
* * * * *
Joonaanpäivän pitoihin loppuivat Annilta huvit Ilomäellä. Emäntä sanoi, että nyt ei sovi enää sellaista ajatella, kun rippikoulu alkaa, ja itsekseen hän ajatteli, että hyvä onkin, kun loppuu. Mutta Anni kietoi kädet tädin kaulaan ja kiitti säteilevin silmin ja onnen hymy huulillaan kaikesta ilosta, jota täti oli hänelle valmistanut. Silloin emäntä vasta ymmälleen joutuin Kumma tyttö tuo Anni! Suututti Ollia, väistyi, vehkeili ja sitten puhui kuitenkin tuollaisia!
Mutta Anni nukkui sinä iltana Vilhoa ajatellen, ja yöllä hän näki unta Vilhon taulusta, kimaltelevista kinoksista ja onnellisesta pikku punatulkusta, joka oksallaan odotti kevään rikasta riemua.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kuin rippikoulu oli alkanut, tapasi Anni Vilhon. Hän seisoi nojautuneena aitoviereen Teiskon talon pihalla. "Minne matka?" kysyi hän lakkiaan nostaen.
"Rippikouluun."
"Onnea matkalle!" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista hyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina puhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se vaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä luettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus, tuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.
Mutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. "Rippikouluun", toisti hän itsekseen, "rippikouluun!" Miten paljon muistoja tuo sana mieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! -- Hän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan opettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen muiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja, jotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä hänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina, mutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta riippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se sana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla, pelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä, taipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. -- --
Taistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä tahtoa totella. Silloin -- -- -- kerran keskellä opetustuntia, isä parahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi makaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton ja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden taivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä, viimeinen rukouksensa: "Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän tietä!" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.
Miksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän viittaamaa tietä?
Hän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei vanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi, jokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki vajavaista ja ristiriitaa täynnä?
Tuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin mieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän kunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä jotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he elivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa, enemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä löytää?
"Sinä olet pyhäpäivän lapsi", oli äidillä tapana sanoa, "juhannuksena, valon juhlana syntynyt." -- Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton rakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.
Hän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen huomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen, niin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti tuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.
"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee", tuli Vilho ajatelleeksi, astuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa. "Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita on ajatellut."
Hän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle, josta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän unohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että rippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä Annia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään. Mutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät he usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne, miten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon yhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen kautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan kuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset tavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi harvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän aina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä oli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa järjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta oppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.
"Minkälaista se rippikoulu on?" kysyi Vilho kerran, kun saattoi Annia koulusta kotiinpäin.
"Semmoista kuin muukin koulu."
"Mutta toisenlaistahan sen pitäisi olla. Isäni tapana oli sanoa, että pikkulasten koulussa opetetaan opin-aakkosia, rippikoulussa elämän-aakkosia."
"Oliko hän pappi?" kysyi Anni äkkiä.
"Oli."
"Silloin minä tiedän sen varmaan, ihan varmaan. Me olemme tavanneet toisemme ennen." Annin katse loisti kirkkaana ilosta. "Ettekö muista? Kotona Teitossa, kun pimeänä syksyiltana tulitte isänne kanssa aivan erehdyksestä luoksemme."
"Ja tekö olette sama Anni? Ei ihme sitten, että tunnuitte tutulta. Minä olin erehdyksissä kotipitäjänne suhteen, enkä talonne nimeä ennen ole kuullut, siitä se johtui."
"Miten hauskaa, miten kovin kovin hauskaa.".
Lehto katsoi häneen tutkiva, vakava ilme kasvoillaan. "Isä oli silloin muassani ja minä muistan, että hän oli hyvin totinen, kun teiltä lähdimme."
"Hän oli varmaan hyvin hyvä mies."
"Niin oli, mutta hän vaati paljon. Hän minua opetti ensimmäisen viikon rippikoulussa, ja se viikko ei koskaan unohdu."
"Minä olisin tahtonut olla hänen koulussaan."
"Olisittekohan? Minä luulen, että te olisitte pelännyt."
"Miksi?"
"Hän esitti Jumalan ankarana ja vaativana tuomarina."
"Ja minä tahtoisin ajatella häntä hyvänä."
"Kyllä hän on hyväkin, mutta hän on kuin se isä, joka rakastaa lastaan ja siksi vaatii siltä paljon. Niin sanoi isäni."
"Oliko hän --" Anni aikoi sanoa körttiläinen, mutta hän oli jo oppinut pelkäämään sitä sanaa. "Oliko hän herännyt?" kysyi hän hiljaa.
"Oli. Eivätkö ne ole hyviä?" Vilho katsoi kysyvästi ja hymyillen Anniin.
"Minä pelkään heitä!" sanoi Anni hiljaa. "Mutta minä tahtoisin olla hyvä ja tahtoisin rakastaa Jumalaa niinkuin hekin."
"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää." Vilho katsoi suoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. "Elämä on lyhyt, ja minä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen, miksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. -- Luja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä etsin."
Anni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui hänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina, vakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona rintaan pistänyt se tietoisuus: "Hän on minua ylempänä joka suhteessa, hän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en voi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän." Se oli se ajatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja joka nytkin tunki esiin.
"Minäkin tahtoisin etsiä", sanoi hän hiljaa, "mutta minä olen vain ymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että tahtoisin olla hyvä."
"Kiitos niistäkin sanoista", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.
He olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.
* * * * *
Rippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen sijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa uuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin huolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa putosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän iloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja katseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin kimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. "Tämän sain, kun itse olin ensi kertaa ripillä", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi hän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet silmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko kotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut pois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.
Hän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota esille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen taskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.
Juhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin ystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin ikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi juosta luo ja syliinsä ottaa.
Ja sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä seuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö hän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt juuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.
Vasta kahden päivän perästä he tapasivat. Anni oli silloin lähtenyt kävelemään kirkolle päin ja Vilho tuli tiellä vastaan. Anni ojensi kätensä, kysyvä ilme kasvoillaan.
"Minä lähden pian", sanoi hän melkein surullisesti.
"Yksinkö?"
"Olli saattaa minua ensimmäiselle asemalle. Sieltä jatkan junassa, ja isä lähettää sitten taas vastaan. Hän olisi itse tullut tänne, mutta ei nyt töiltään jouda."
"Minunkin täytyy lähteä jo ennen teitä. Sain kutsun töihin. Ylihuomenna ne alkavat."
"Niin pian."
"Niin, ja sitä ennen täytyy käydä vielä 'hovissakin' vanhan hyväntekijäni luona. Koko huomispäivä menee siihen. Tämä on oikeastaan viimeinen kerta, jolloin tapaamme. Etsin teitä juuri saadakseni sanoa hyvästit."
"Hyvästit jo, ja meillä kun vielä olisi niin paljon puhelemista."
"Niin olisi, paljon, paljon. Mutta odottakaa ensi kevättä, silloin tulen kotipuoleenne, ja silloin puhelemme kaikesta, mitä vuoden varrella olemme oppineet ja mitä tältä kerralta on säästettyä vastaisen varaksi." Hän hymyili.
He erosivat mäen alla, josta tie kääntyi Ilomäelle, mutta Anni päätti pitää varalta, milloin Vilho ajaisi ohi matkalle hoviin.
Hän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla rämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja rupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia ja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni palasi sisään.
Hän ei enää muuta toivonut kuin päästä kotiin, kotiin. -- --
10.
Miten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi tietänytkään, mitä _koti_ on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan rakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta nyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen rakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli tuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava onni olivat sen aikaansaaneet.
Äiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja varttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta. Ja tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu, ikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket vuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä oli äidin ilokin arvaamaton.