Part 11

Olli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta sahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää isännälle. "Voi, voi kun on hauskaa -- --" yritti hän sanoa, mutta joutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. "Kun on hauskaa, kun näitä sukulaisia harvoin näkee", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.

"Vai hauskaa, kun harvoin", ilvehti isäntä. "Pannaanpa mieleen."

"No tuo serkku se osaa!" Emäntä löi kahta kämmentä. "Hauska, että edes joskus, niinhän minun piti sanoman."

"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon, niinkös?"

He nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen. Hänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli taas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata, minkälaisessa seurassa Anni on.

Olisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata tätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan huonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi lopultakin nauraa. "Tuo lapsi, millainen olla pitää", sanoisi hän sitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.

Olikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?

Jos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks pyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle kaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä hauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin, jota kesken hauskuudenkin oli ikävä.

Miten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime aikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä katkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän olisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät ja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen tunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli itsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon kärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet äidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut koskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja uudeksi luovaa rakkauden onnea?

Annin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen lähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus rakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua! Ja ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi aikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.

Viimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.

"Muista laskea ikkunaruudut", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi ja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten hän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin nukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.

Kun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja hieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.

Kun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui hän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi härnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain selitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei silloin toteen käy.

Ensimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana. Vieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun siinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut enää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.

Annin silmät suurenivat. "Huomenna?"

"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?"

"Enhän minä -- -- en -- mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän." Hän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut, että jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka junassa oli nähnyt ja jonka pyyntö "odottakaa" vieläkin kaikui hänen korvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän sen ymmärsi!

"Voithan sinä jäädä tänne", sanoi isä kuin ohimennen.

"Mitä minä", sanoi Anni punastuen. "Enhän minä. -- Rippikoulukin alkaa huhtikuussa."

"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan. Oikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa."

"En minä sentään", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei olisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla kuului kuitenkin riemusanomana tuo: "jää tänne."

"Almakin käy nyt rippikoulua", alkoi hän. epäröiden.

"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle papinkirjan kotoa."

"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin pitkäksi aikaa."

"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se meidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on ylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista sukua -- --. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa ja opit jos jotain elämää varten."

"Oikeinko minä todella jäisin?" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.

"Jää nyt vaan, tyttöseni." Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi menevänsä puhumaan asiasta emännälle.

Oikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin syleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän tahtoi jäädä heille.

Isäntä vakuutti ja muistutti, että he vaan pitäisivät Annia hyvänä. Ja emäntä sanoi että "niinkuin tytärtä, niinkuin tytärtä", otti Annia vyötäisiltä ja pyöräytti pikkusen.

Isä myhähti. "Kyllä se vetelee", sanoi hän itsekseen, kun kokosi tavaroitaan. "Hetihän tuo tyttö punastui, kun puhuin jäämisestä. Esteli vähän, mutta mieluista oli jääminen kuitenkin. Sen näki jokainen, joka niitä tyttöjen juonia ymmärtää."

Anni vakuutti moneen kertaan, että isän piti muistaa sanoa tuhannet terveiset äidille ja kertoa, että kyllä Anni kotia muistaa, vaikka jäikin pois näin kauaksi aikaa. Antille, tytöille ja renki-Jussille piti sitä kertoa, että Anni nyt on ajanut junalla ja että hän, jahka tulee kotiin, kertoo heille kaikesta. Ja Almalle pappilassa piti isän sanoa, että se Annista on hyvin ikävää, kun ei saa Alman kanssa käydä rippikoulua.

Isä lupasi muistaa, ja niin hän läksi. Anni oli pihalla muiden kanssa saattamassa, mutta kun kyytipoika otti ohjat käsiinsä ja käski hevosta menemään, hyppäsi Anni kannoille.

"Nouse pois", sanoi isä, kun he tulivat mutkaan, josta maantielle käännyttiin. Annin täytyi totella, mutta tienkäänteessä hän seisoi katseillaan seuraten rekeä, kunnes se mäen taakse oli kadonnut. Silloin hän kääntyi astumaan kartanolle päin, ja hän tunsi ensi kertaa eläissään olevansa yksin, vieraiden joukossa, turvattomana kuin pesästä pudonnut linnunpoika.

Isän lähdettyä jatkettiin Ilomäellä huvitusten humakkaa. Emäntä sanoi, että kun isä kotoa lähettää sen papintodistuksen ja rippikoulu alkaa, ei enää sovi huvituksia ajatella. Sentähden tehtiin nyt kiirettä. Menossa oli Anni yhtenään emännän ja Ollin kanssa, joskus kahdenkin Ollin kanssa, kun ei emäntä joutanut. Käytiin kylät, kokoukset ja huvipaikat, ja kun ei vieraissa oltu, oli Ilomäellä vieraita. Emäntä hommaili ahkeraan, leipoi, paistoi ja piti huolta siitä, ettei vieraanvarat talosta loppuneet. Anni yritti välistä auttamaan, mutta vähäistä se oli. "Eihän varsalla pidä kuormaa vedättää", sanoi emäntä nauraen, kun Anni päivitteli sitä, ettei paremmin pystynyt taloustoimiin. Mutta itsekseen hän arveli, että kyllä siellä kykenevää anoppia tarvitaan, minne Anni miniäksi joutuu.

"Etkö sinä kotonasi ole taloustoimiin puuttunut?" kysäisi hän kerran.

"En paljon. Autoin minä vähän, mutta meillä ei paljon vieraita käy, eikä muutenkaan isoa taloutta pidetä."

"Mutta miten ihmeessä sait sinä ajan kulumaan? Et kylässä käynyt, et askarta tehnyt!"

"Minä kävin koulua ja sitten lueskelin usein sekä isälle että äidille milloin koulukirjoja, milloin kertomuksia tai satuja."

Emäntä nauramaan. "Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran talonväkeäsi syötät?"

"Enkä." Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. "Aion minä oppia ruokaa laittamaan, sittenkun naimisiin menen."

"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi sillä, että emäntä osaa puuroa keittää."

"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan." Anni lensi punaiseksi, mutta katsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.

"Vai et?" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten hän löi koko puheen leikiksi. "Voi noita lapsia", sanoi hän, otti Annia tapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.

Tapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella, että ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän oli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli kuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta herrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta kaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti sitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja vaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi kuitenkin olla vaan ujoutta -- tai pahimmassa tapauksessa -- jollei Anni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin -- ylpeyttä ja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat, väistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän, Jumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun Ilomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei hänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin toista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.

Mutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin anopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä. Kunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi huomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin kaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan tuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia iloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän sanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja mitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi. Olli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia huvittaneetkaan.

Silloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä, vieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin ihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa. "Hoviksi" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että siellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja joka maalaili suuria, kauniita tauluja.

"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat", selitti emäntä Annille.

"Ja sinnekö minä pääsen!" Anni oikein hyppäsi koholle.

"Niin, jos Olli lähtee kyytiin", sanoi emäntä hyvillään, että sai siitä huomauttaa.

"Hyvä Olli", Anni katsoi häneen rukoilevasti, "tahdotko tulla?"

"Saatanpahan lähteä. Mutta ei kai sinne hengen hätää?" Olli heitti huolettomasti sikarinpätkän lattialle ja tallasi sitä jalallaan. "Mennään huomenna", sanoi hän, sytytti uuden sikarin, otti pöydältä lainaamansa kirjan ja rupesi sitä selailemaan.

Kuinka se päivä oli pitkä Annista! Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti, ja sen säteet hyppelivät ikkunalaudalla kuiskaillen Annille: "tule, tule". Mutta hänen täytyi malttaa mielensä ja odottaa, odottaa toivoen, että seuraavanakin päivänä olisi yhtä kirkas päiväpaiste ja yhtä hurmaava kevättunnelma kuin nyt.

Aamulla, kun hän heräsi, kavahti hän heti pystyyn ja juoksi ikkunalle. Lupaavalta näytti. Taivas oli pilvetön ja aurinko nousi häikäisevän kirkkaana keränä metsän takaa. Mikä ihana päivä häntä odotti! Hän taputti ilosta käsiään ja rupesi sitten pukeutumaan.

Ei hänellä monenlaisia pukimia kotoaan ollut eikä hän paljon vaatetustaan muistanut, mutta tänään pukeutui hän erityisellä huolella. Miksi, sitä hän ei ymmärtänyt itsekään, jollei ehkä siksi, että päivä paistoi niin kirkkaasti, taivas siinti niin sinisenä ja hänen oma sydämensäkin iloitsi kuin kevään riemuja odottaessa?

Kiireesti hän pisti kotikutoisen, kirkkaan, ruiskukkasinisen puvun päälleen, palmikoi tukkansa ja kiinnitti latvaan sinisen silkkinauhasilmukan. Sitten hän sitoi kaulaansa äidin antaman pienen valkoisen helminauhan.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua, kun täti käski ruualle, ja sitten sitä heti lähdettiin.

Molemmat sekä Olli että Anni olivat erinomaisen hyvällä tuulella pitkin matkaa. Annista Ollikin oli oikein hauska ja hyvä, kun niin ystävällisesti oli kyytiin lähtenyt, ja Olli ajatteli itsekseen, että hän ei ainoastaan osannut ohjata Mustaa mielensä mukaan, vaan välistä vastahakoisen tytönkin mieltä.

Kun he saapuivat perille, sitoi Olli oriin tallin seinänvierustalle, pani paraita kylvöheiniä eteen ja läksi tiedustelemaan, saisivatko vieraat käydä huoneita katsomassa. Anni odotti ulkona, katsellen rakennuksen ulkoasua.

Talo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä kaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella puolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa monenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään samoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli uhrattu.

Anni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden puutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli jyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti. Mahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi syöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?

Anni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä palvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan, suurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli ainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu uutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti vastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.

"Mennään tästä", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.

Siellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen, vähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta lattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki seinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.

Anni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea, kirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia metallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin juhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista edellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle jäisi ja eksyisi.

Hän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja kauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri, avara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin huomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja kasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja muuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien keskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan vieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla virtasi saliin.

"Miten kaunista!" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.

"Onhan se", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä äänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.

Tuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli, taustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi silti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän suureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä näkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan joutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä aivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli pieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi tehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli niin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli riemusta.

Miten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli saman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se vaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille sydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.

"Anni", huusi Olli ovelta. "Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä, kun tullaan takaisin."

Anni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun Olli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori mies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa kädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin, kun kuuli liikettä.

Anni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.

"Sanoinhan minä, että me tapaisimme." Vieras ojensi kätensä Annille ja kaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.

"Minä en ensinkään voinut arvata." Anni etsi sanoja.

"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme."

"Te taidatte olla tuttuja", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika ilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.

"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan -- --" Anni ymmärsi, että hänen piti jollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei nimeä tiennyt?

"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra -- Lehto", täydensi vieras.

Olli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan kiireestä kantapäähän.

"Me tutustuimme junassa", selitti Anni, "mutta emme edes tienneet toistemme nimeä."

"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa." Olli katsoi vieraaseen välinpitämättömästi. "Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy vallattomaksi."

"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt."

"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte." Herra Lehto laski siveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. "Voin vähän teille kertoakin, jos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä."

Anni katsoi kysyvästi häneen.

"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän on paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin, kun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat parhaita ilojani pikku poikana."

"Miten te olette onnellinen." Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa taulua.

"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä, joka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin, murusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen katettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa."

"Te ette saa sanoa niin!" Annille tuli vedet silmiin. "Te maalaatte jo niin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä -- ja -- ja -- sitten teistä tulee suuri taitava mestari."

"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi nauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää siitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei nyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta."

Se kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan, katosi, ja hän jatkoi reippaasti. "Olen niin iloinen siitä, että tapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni viettänyt."

"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte uskonne minuunkin."

"Niin, minä todellakin odotin teitä." Herra Lehto puhui iloisesti. "Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He ovat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia saaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä heidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin varma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt. Kaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän."

"Mutta nyt meidän taas täytyy erota."

"Joko sitten lähdette kotianne?"

"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta penikulmaa."

"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan aivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen naapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä maanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan."

"Miten hauskaa!"

"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja."

Olli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt ulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien, päiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat taideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.

"Miten kaunista", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi suuren palmun varjossa. "Kuka tämä on?" Hän osoitti kuvaa, jossa itämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa rannerengasta.

"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan Rebekan raamatun historiasta?"

"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän oli noin kaunis ja -- -- noin onnellinen."

"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko lukenut Ainosta?"

"Olen."

"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun niitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni, että näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa."

"Te olette varmaan lukenut paljon?" Anni katsoi kunnioittavasti toveriinsa.

"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja leipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut lukea sellaista, joka minua on huvittanut."

"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen huomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut enemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja kuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin sepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot, mitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja."

"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä." Vieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.

"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?" kysyi Olli samassa ovelta. "Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan aikaani antamaan."

"Kyllä tulen! Hyvästi", sanoi Anni kiireisesti.

"Minä lähden saattamaan." Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin. "Näkemiin asti!" sanoi hän iloisesti.

Ollin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai piiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki liukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se näkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.

Mutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella seinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa taisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista, ja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa päivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei ymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja tunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. "Taistelua", mumisi hän itsekseen, "aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua ihmiselämässä -- taistelua omassa povessanikin. -- Miten se raatelee" -- -- Hän pyyhkäisi otsaansa. -- "Mutta onhan sitä elämässä sellaista, jonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja iloakin!"

Hän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut. Täytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota pitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin Ilomäelle.

* * * * *