Part 10

Seinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin oli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat kompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista se tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja ajatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. -- Ehkä isä olikin ottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia talossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin, että mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu siitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..

Kun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin väsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä nukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.

Tövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä aamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi kovaäänisen: "Muistakaa jälkiänne."

Anni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut, kertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta isäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään, siksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja sitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut siellä ja isä sanoi, että "se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta eipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi."

Oli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa kievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan junan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä käski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen katsella minkälaista sielläkin oli.

Hiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita kiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut sitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa odotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi olla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa vaan ei huimaamaan rupeaisi!

Anni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen välissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua eteenpäin.

Hän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran: "Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!" Hän hypähti säikähtyneenä syrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti, että jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva mies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti luudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman kiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi kelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä, ja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän nousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa ei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta ja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin auttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi hän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.

"Kiitoksia", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.

"Ei kestä", sanoi taas herra iloisesti. "Siellä tulee kylmä ulkona. Hyvä kun tulitte sisään!"

"Minä odotin isää", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi, ettei vieras ollut kovinkaan peloittava.

"Missä isänne on?" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni lämmitteli.

"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee kohta."

"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä ajaneet pitkän matkan?"

"Ei tänään", selitti Anni. "Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti."

Samassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan. Vieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli ollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon vieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään ujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein sai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se oli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä Annistakin oli hauskaa ja mukavaa.

"Onko neiti ensi kertaa matkalla?" kysyi vieras hymyillen.

Se oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan punastuvansa.

"Ensi kertaa", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän sentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä! Mutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras. Ei hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran näköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän vanhempi. . "Minne nyt matka?" kysyi vieras taas, ja Anni unohti ujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.

Anni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän sukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja kertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta toukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa Annin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla käymään.

"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona", huomautti Anni miettiväisenä.

"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?"

"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu."

"Ja teidän pitää sinne?" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.

"Niin", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut rippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.

Samassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.

"Isä tulee", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.

"Ohoijaa, siinäkö sinä?" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan kuurassa. "Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on turkasen kylmää."

"Isä, isä, katso, juna tulee." Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki voima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota hän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin erilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen aivoissaan muodostunut.

"Tämä hevonen ei odota", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun astimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.

"Joudu joudu", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat tieltään.

Anni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen kytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että hän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi ja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen sieluunsa.

Molemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla vaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain, muodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä osastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin kuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.

Toisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt sohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi kuorsaten.

Kuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman vaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan ei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua puhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä makaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa, juuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori, kalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.

"Anni", isä tuuppasi takaa selkään. "Älä siihen jää. Ei sitä niin herroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa."

Anni heräsi kuin unesta. "Mene eteenpäin, mene", käski isä, ja Anni läksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli keltaiseksi maalatut puiset istumasijat.

"Jäädään tähän", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.

"Kah, tuttujakin täällä tapaa." Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan miehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan lähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa oleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.

Miten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän peloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset nyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi, mutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin tultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä saisivat.

Annille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä junamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään melkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.

Vasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille, mitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä, joita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui hänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä herroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän alkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa oli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki kuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti hän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.

Ne nukkuvat herrat matkustivat molemmat "asioissa". Ne olivat aivan sen näköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita, semmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän näköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja kun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä on tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on tyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin nuken ja iso sisko kauniin satukirjan.

Sillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan. Siellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu paljon.

Mutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan näköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja -- --

Samassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.

"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin", sanoi iloinen ääni; ja Anni kääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka tuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt oudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä tiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.

"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua enää muistakaan", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.

"Kyllä muistan", sanoi Anni hymyillen. "Nyt muistan, vaikk'en ensin."

"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?"

"Niin paljon", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän alkoi kertoa kaikkia näkemiään.

Hän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut, että vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen, että rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli tuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin sitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään. Hänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin kouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin kouluajoista ja sen ajan kokemista.

"Te olette ylioppilas?" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.

"En", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.

"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin maanmittarinoppilaaksi."

"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista", sanoi Anni vaistomaisesti etsien asian valopuolia.

"Kaunista", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja iloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.

"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja -- ja -- joka paikassa", sanoi hän päättävästi.

"Onko teidän kotinnekin kaunis?" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.

"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä. Mutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja lampi on tyyni."

"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me tapaamme toisemme sukulaistenne luona."

Anni pudisti päätään.

"Ei isä silloin enää ole siellä."

Vieras nousi. "Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa hyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä tapaamme."

Hän kumarsi, nosti lakkiansa ja sanoi vielä ovessa: "Näkemään asti!"

"Näkemään asti!" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi. Mutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin herätti vastakaikua Anninkin sydämessä.

"Kuka se oli tuo vieras?" kysyi isä myöhemmin heitettyään puhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.

Kuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.

"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit."

Anni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras oli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa, ja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut siksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.

"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?"

"Ei", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.

"Jaa, jaa", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa. "Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin varoa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin kyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet."

"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa."

"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan."

"Tunnenpa kuitenkin", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän kanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että pettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen luotti. "Minä tunnen sen, tunnen sen", vakuutti hän itsekseen. Ja joka kerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin hyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen sisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.

"Tässä tulee asema kohta", sanoi isä, "ja silloin nousemme junasta."

Anni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen, että oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että heidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin yöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen vastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne yöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja sitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.

Kuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa retkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa. Kello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja taas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi viipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein joutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle suoraan suuren selän poikki.

Oli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja niin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö oli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia nousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan pimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili ja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa jotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien raskasta hengitystä.

"Minä kun autan." Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että läsähti ja ärjäisi: "Matkustavaisia, kuuletteko!" Pimeästä kuului liikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi käsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven ja raapasi valkeata tikulla. "Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee huoneeseen", sanoi hän äreästi.

Annia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken oli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan vaikutuksen.

Tulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että porstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin kotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen täällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää pitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä kirves.

Taas uusi tikku! -- -- Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.

Huone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli pienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita, siksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt kynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi huoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti nukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain ajatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin hän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden pesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun hirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun odotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.

"Uskallankohan sammuttaa kynttilän", ajatteli Anni. "Hyi kuinka ne miehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä, jos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja -- ja -- --"

Ensi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.

Kuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui kauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin palaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä kuin sammuisi siihen paikkaan.

"Parasta on nukkua", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan mitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi sitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun kaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän ihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin monena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin kodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla ja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän peloittavan synkkään yökortteeriin.

Annia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät ajatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että jos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa alkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet -- hänet, jonka oli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.

Hän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.

Aamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle, että renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.

"Vai ovat, vai." Isä rupesi iloissaan viheltämään. "Oikein tehty, kun vastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo joutua."

Isä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle. Renkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia sukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei niissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku, oli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken isännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä työnsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä, hänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän puheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä siitä asti kuin tuttaviksi tulivat. "Se on sellainen pieni pyöreähkö tyllerö", sanoi hän, "hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan kiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma."

Se sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin puheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi pitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.

"Kyllä sinua hyvänä pidetään", puheli isä tyytyväisenä, "ihan kuin tytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet kunniaa isälle siellä."

Anni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja kertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä laukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat riippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta, pitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.

Hevonen pysähtyi. He olivat perillä.

9.

"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni." Ilomäen nuori isäntä sylkeä roiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa "Mustan" kiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.

Kyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia ja vaikka minne! -- Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän ne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään kaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se oli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja uljas sen astunta.

Olli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen ahneesti suuhunsa nuolasi.

Tässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein nauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä Ilomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin kätkyestä konttaamaan läksi!

Olli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja lähti vihellellen kartanolle päin.

Sisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan pannut, laittanut "lootia" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt rusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja kasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa tallista.

"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä pikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle, käykää!" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet leualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli, ja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä, ruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt hänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan hän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten ja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi vieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.

Teiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän tuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt varsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä hyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät ja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on Teitossakin.

Emäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää, kehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin hentoudesta.

"Jaa, jaa", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä jaksoi, "laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin kalliiksi elättää."

Emäntä nauraa heläytti. "Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa talossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta."

"Ei toki, ei." Isäntä säesti naurullaan emäntää, "kyllä minä siitä huolen pidän."