Chapter 44

Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.

"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."

Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.

"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi. Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."

Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.

"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.

"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."

Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin kädessään.

"Tervetuloa tänne ulos -- kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.

Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä kohti.

Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu saarnikeihäs murskautui kallioseinään.

Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.

Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.

Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan, tullen selästä ulos.

Hän kaatui.

Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana sankarina.

He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.

Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.

"Tule, Gisulf -- pure nyt hampaasi yhteen -- taistelkaamme tätä kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.

Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti -- heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.

Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit, gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat kilpaa vuoren rinnettä alas.

Teja itse pysähtyi solalle.

Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.

Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.

"Johannes kaatunut!"

"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.

"Paetkaa! Leiriin!"

"Uusi ryntäyskolonna on saatava -- Haa, tuollahan Cethegus tuleekin oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.

Se olikin totta.

Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa kussakin oli viisisataa miestä.

Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.

Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen kahta keihästä.

Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.

Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät vähitellen solalle.

Cethegus seurasi heitä.

Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli, jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.

Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.

Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.

Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.

He pysähtyivät ulkopuolelle.

Cethegus saavutti ensin Guntariksen.

Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.

Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.

Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.

Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti, ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin, että veri ruiskahti korkealle.

Visand horjui. -- Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.

Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä syrjään.

Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus hänelle silmien väliin kuolinhaavan.

Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.

Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi. Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi haavoittuneen Tejan ohi solaan.

Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.

Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä verivihollisen.

"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan asemestarin kivikirveen maasta.

Hän huusi vielä kerran: "Alarik!"

Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.

Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.

Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä, sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista, jotka Narses oli lähettänyt.

"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.

"Ei saa antautua käsirysyyn.

"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.

"Niin on Narses käskenyt."

Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän henkensä paremmin säästyivät.

Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.

Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.

Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.

"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan sankarien sankaritöille -- Tejan.

"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.

"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen kaatuessaan.

"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.

"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.

"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä lujana kuin maahan muurattu.

"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon, vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia keihäitä ja uusia kilpiä."

Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. -- Kuninkaan aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.

Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen, rohkeimman heistä.

He alkoivat horjua. -- Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta -- ja pakenivat.

Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.

"Syphax, eheä keihäs!"

"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."

Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.

Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.

"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.

Tejakin tunsi äänen.

Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan tulijan.

"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.

Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.

Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.

"Kuole, roomalainen", huusi hän.

Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.

Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut itsensä suojelemista.

Molemmat kaatuivat.

Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.

"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.

Sitten hän vaipui kuolleena maahan.

Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja Adalgot kantoivat hänet solaan.

Heillä oli kiire.

Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut -- hän olikin yksin taistellut kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt -- ryntäsivät kaikki italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli kilvellään.

Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.

Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.

Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.

Hänen edessään riehui taistelu.

Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja Albinuksen, ja viittoi häneen päin.

"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"

"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.

"Tottele, orja."

Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.

Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan vieressä olevaa kallioseinää ylös.

Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä pääsemistä.

Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.

Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella puolella.

Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.

Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille käsivarsilleen.

Laskeva aurinko valaisi ryhmää.

Yht'äkkiä molemmat katosivat.

Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.

Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.

Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.

Mutta Narses vastasi:

"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.

"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."

Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona, jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä, tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen Tejalle.

Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:

"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald! Harald!"

Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi. Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa alas.

Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan -- Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas kuolisi -- kysyi hiljaisella äänellä:

"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko Harald täällä?"

"On. Harald ja kansasi jäännöksen -- naisten ja lasten -- pelastus", vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.

"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli ihmisvoimien.

"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.

"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen, Thulemaahan.

"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko suostua, kuninkaani?"

"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua. Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse -- se ilahduttaa minua -- syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan kaikki vielä elossa olevat -- ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin kuningas Teoderik --"

"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Niin oli käynyt.

Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti, että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.

Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut enää ainoatakaan goottilaivaa.

Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.

Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien omiksi, huudahti päällikkö:

"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat laivat ovat siis _meidän_ eikä goottien."

Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle, että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.

Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat, joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla pian leirin kohdalle.

Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.

Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua, mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.

He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.

Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän mukanaan neljä pohjoismaalaista.

Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.

Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.

"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:

"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.

"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.

"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."

Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.

"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä suinkaan maailmasta.

"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.

"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."

Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.

Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.

Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen ja sanoi:

"Goottisota on lopussa -- jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet, jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten longobardipäälliköt nykyjään voivat?"

"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on vielä verta."

Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän virkkoi: "Hyvä on!"

Hän laski seppeleen viereensä.

"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä. Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."

"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:

"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'

"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."

Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.

Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan turvaan kauaksi pohjoiseen.

Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.

Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei itkuisena laulua -- goottikansan vanhat hautauslaulut.

Hildebrand ja Adalgot -- viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen menneisyys ja kultainen tulevaisuus -- järjestivät kulkueen.

Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä keihääseensä nojaten.

Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän, mustan tukan reunustamina.

Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.

Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.

Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:

"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.

Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks' kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.

On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. Ja tammiarkkuun kuninkaan niin kätkemme me siellä.

Tie auki suokaa! Roomasta tulemme viekkahasta. Ei enää meillä kruunua, me tuomme kuningasta." -- --

Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:

"Minun oli voitto -- laakeri hänen.

"Ottakoon hän tämän.

"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina, mitä koskaan on ollut."

Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli sitonut, vainajan kalpealle otsalle.

Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.

Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.

Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs oikealla olkapään nojassa.

Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan auringon valossa.

Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua, johon oli jalopeura kuvattu.

Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.

Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:

"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt menee suuri.

"Menetelkäämme sen mukaan!"

Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.

Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.

Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa mukaan.

Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja vanhukset. -- Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.

Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:

"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."

Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina satamiehisiin joukkoihin.

Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.