Chapter 43

"'Sama kohtalo, jonka alaiseksi hän aikoi saattaa Belisariuksen, tulee hänen osakseen.'

"'Sokaiseminen.'"

"Todellakin", virkahti Cethegus hymyillen, mutta tarttuen tikariinsa.

"'Ja sama rangaistus, jonka hän jumalattomasti Kristuksen kuolemaa pilkaten ja Konstantinuksen asetusta rikkoen otti taas käytäntöön Roomassa --'

"Mitä hän sillä tarkoittaa", kyseli Syphax peloissaan.

"Ristiinnaulitsemista", vastasi Cethegus kätkien tikarin poveensa.

"Oi, herra."

"Mitä vielä. En vielä roiku ilmassa, vaan poljen maata, joka kasvattaa sankareita. Kerro loppuun."

"'Mutta minä olen', jatkoi Narses, 'sotapäällikkö enkä Justinianuksen pyövelin renki. Hän tyytyköön siihen, että lähetän tuon urhoollisen miehen pään Bysanttiin.'

"Mutta sitä hän ei saa tehdä -- ei sitä, herra -- kun me kuolemme."

"Me", virkkoi Cethegus hymyillen täysin levollisena. "Ethän _sinä_ ole Teodoran kanssa pettänyt roomalaisten suurta keisaria. Eihän sinua uhkaa mikään vaara."

Mutta Syphax jatkoi:

"Etkö sinä tiedä -- usko minua ainakin tässä asiassa -- koko Afrikka sen tietää -- jos ruumiista puuttuu pää, niin täytyy sielun vuosituhansia rypeä liejussa ja liassa epäpuhtaana olentona. Älä anna erottaa päätäsi ruumiista."

"Se on vielä lujasti niskassani.

"Hiljaa -- joku tulee."

Isaurilainen, jonka hän oli lähettänyt Narseksen luo, toi seuraavan vastauksen:

"Cethegus Caesariukselle Magister militum Narses.

"En tänäänkään vastusta Roomaan lähdön aikomustasi."

"Alan ymmärtää", sanoi Cethegus.

"Leirin vartijat ovat saaneet käskyn päästää sinut lähtemään.

"Jos vielä pysyt lähtöpäätöksessäsi, niin saat matkaseuraksesi Alboinin ja tuhat longobardia.

"Tiet eivät ole täysin turvallisia rosvoilevien goottien vuoksi.

"Kun gootit kaiken todennäköisyyden mukaan tekevät tänään tai huomenna rajun hyökkäyksen ja kun leiristä poistuminen on vaarallista sekä päälliköille että pienemmille joukkueille, ei kukaan enää saa minun luvattani lähteä leiristä.

"Sitä paitsi olen asettanut kaikkialle, muun muassa telttojen vartijoiksi, uskollisia longobardejani."

Cethegus riensi telttansa ovelle ja sysäsi oviverhon syrjään.

Hänen neljää isaurilaistaan kuljetettiin parhaillaan pois ja teltan edustalle asettui kaksikymmentä longobardia Autariksen johdolla.

"Ajattelin paeta jo ensi yönä", sanoi hän Syphaxille.

"Tie on katkaistu.

"Samapa se, parempikin on näin. Mieluummin otan goottikeihään rintaani kuin kreikkalaisnuolen niskaani.

"Mutta lukekaamme Narseksen kirje loppuun.

"'Teltassani saat tietää toimenpiteet, joihin on ryhdytty barbaarien hyökkäyksestä aiheutuvan, mahdollisesti ankaran taistelun varalta.'

"'Mutta minulla on vielä sinulle ilmoitettavana eräs ikävä uutinen.'

"'Eilisiltana meritietä Roomasta saapuneet sanansaattajat tiesivät kertoa, että tribuunisi ja suurin osa isaurilaisiasi ovat --'

"Haa, Licinius, Piso, Julianus", huusi prefekti tuskaisesti unohtaen hetkeksi jäisen, kuolemaa halveksivan levollisuutensa.

"'Tapetut Roomassa.'

"'Heidät laskettiin vapaaehtoisesti sisään' -- haa, häpeällisesti houkuteltiin, 'mutta he kieltäytyivät vannomasta keisarille kuuliaisuuden valaa. He aikoivat ryhtyä väkivaltaan vastoin sopimustaan. Lucius Licinius aikoi valloittaa Kapitoliumin, Salvius Julianus Hadrianuksen haudan ja Piso Porta latinan. -- He kaatuivat päämääränsä luona. -- Palkkasoturien jäännökset ovat vankeina.'

"Toinen Juliukseni seurasi ensimmäistä", virkkoi Cethegus.

"No, en tarvitsekaan perillistä, sillä Rooma ei tule omakseni enkä voi sitä perinnöksi jättää.

"Kaikki on mennyttä.

"Suuri taistelu Roomasta on lopussa.

"Sokea ylivoima ja pikkumainen nokkeluus ovat voittaneet sekä goottien miehet että Cetheguksen älyn.

"Oi roomalaiset -- roomalaiset, _tekin poikani_! Niin te olitte minun Brutukseni.

"Tule, Syphax, sinä olet vapaa.

"Minä menen kuolemaan -- palaa sinä takaisin vapaalle aavikollesi."

"Oi, herra", huusi Syphax nyyhkien ja syleillen isäntänsä polvia, "älä sysää minua pois luotasi. Minä tahdon olla yhtä uskollinen kuin Aspakin hallitsijattarelleen. Salli minun kuolla kanssasi."

"Tapahtukoon tahtosi", sanoi Cethegus levollisesti laskien kätensä Syphaxin pään päälle.

"Minä olen rakastanut sinua -- pantterini -- hyppää sitten kanssani kuoloon.

"Anna minulle kypäräni, kilpeni, miekkani ja keihääni."

"Minne?"

"Ensin Narseksen luo?"

"Ja sitten?"

"Vesuviukselle."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Teja oli aikonut seuraavana yönä koota kaikki asekykyiset gootit paitsi muutamia solan vartijaksi jääviä ja hyökätä vuorelta Narseksen leiriin sekä pimeän ja hämmennyksen turvissa panna siellä toimeen oikein ankaran verilöylyn.

Kun viimeinenkin hyökkääjistä oli kaatunut ja kun päivän koiton tienoissa bysanttilaiset joutaisivat ajattelemaan hyökkäystä solaa vastaan, hakisivat ne aseettomista, jotka pitivät kuolemaa orjuutta parempana, vapaaehtoisen haudan läheisessä Vesuviuksen aukossa, minkä jälkeen solan puolustajat hyökkäisivät rotkosta ja maksaisivat henkensä mahdollisimman kalliisti.

Kuningas tunsi vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, kun ei ainoakaan tuhansista vaimoista ja tytöistä -- kaikki pojat kymmenvuotiaasta ylöspäin ja kaikki vanhukset olivat aseissa -- valinnut häpeällistä orjuutta, vaan vapaaehtoisen kuoleman Vesuviuksessa, kun Teja esitti asian kokoutuneelle kansalleen.

Hänen sankarisydämensä iloitsi ajatellessaan, että koko hänen heimonsa päättäisi yhtenä miehenä kunniakkaasti suuren menneisyytensä kansojen historiassa ennenkuulumattomalla teolla, uljaalla sankarikuolemalla.

Tämä kuolemaa halveksivan sankarin epätoivoinen tuuma ei toteutunut. Hänen sammuva silmänsä sai tuon kamalan kuvan sijasta nähdä toisen valoisamman, sovittavan.

Aina varovainen ja valpas Narses oli huomannut vihollisen uhkaavat valmistukset jo ennen kuin Johannes ja Cethegus ja kutsunut sen vuoksi päälliköt telttaansa viidennellä hetkellä saamaan tarvittavat määräykset.

Oli erittäin ihana, kullalta hohtava syyskuun aamu. Valolaineet värähtelivät ilmassa, joka oli aivan täynnä kukkien tuoksua. Oli syysaamu, jonka vertaista ihanuudessa ei näe muualla Italiassakaan kuin Bajaen lahdella.

Vesuviuksen keveät savupilvet kohosivat leikitellen taivaan valomereen. Viimeiset matalat mainingit vyöryivät rannalle hiekkaa hyväillen säännöllisin väliajoin.

Aivan veden rajaan ilmestyi vasemmalta leirinsivustalta komea mies. Hän käveli hitaasti keihäs olallaan pitkin rantaa. Vyöryvät aallot koskivat joskus hänen panssaroituja jalkineitaan.

Aurinko heijastui hänen pyöreästä kilvestään ja hänen komeasta panssaristaan. Merituuli leikitteli hänen kypärätöyhtönsä kanssa.

Kulkija oli Cethegus, joka oli menossa kuolemaan.

Syphax seurasi häntä kaukana.

Saavuttuaan pienen, lahteen pistävän hiekkasärkän luo, hän meni pitkin tuota kapeata kielekettä niin kauas kuin pääsi, seisahtui veden rajaan ja kääntyi luoteeseen päin.

Siellä oli Rooma, hänen Roomansa.

"Voikaa hyvin", sanoi hän liikutettuna, "voikaa hyvin, te kuolemattomuuden seitsemän kukkulaa.

"Voi hyvin, Tibervirta, joka huuhtelet vuosisatojen arvokkaan tomun mukaasi. Kahdesti olet juonut vertani, kahdesti olet minut pelastanut.

"Nyt et voi enää pelastaa minua, ystävällinen joen jumala.

"Olen taistellut puolestasi, Roomani, ankarammin kuin kukaan edeltäjäni, ankarammin Caesariakin.

"Taistelu on lopussa. Sotajoukoton päällikkö on voitettu.

"Niin, myönnän sen nyt itsekin.

"Yksityisen mahtava henki voi korvata kaiken muun paitsi puuttuvan kansan.

"Henki voi pysytellä nuorena, mutta ei voi pitää toisia nuorina.

"Olen yrittänyt mahdotonta.

"Mutta mahdollisuuden saavuttaminenhan on -- tavallista.

"Ja jos särjetyn Caesarini marmoripäästä taas siirtyisi aivoihini ajatus tästä taistelusta -- panssaroituna kuten Atene Zeus-jumalan päästä -- niin taistelisin sen vielä kerran.

"Sillä parempi on kaatua taistelussa yli-inhimillisen asian puolesta kuin elää välinpitämättömänä ja alistuvana tavallisten ihmisten joukossa.

"Siunattu ollos" -- hän polvistui ja jäähdytti polttavaa otsaansa suolaisella merivedellä -- "siunattu ollos Ausonian pyhä merenlaine.

"Siunattu ollos, Italian pyhä maa" -- hän painoi kätensä syvälle rantahiekkaan -- "kiitollisena eroaa uskollisin poikasi sinusta, liikutettuna kaikesta ihanuudestasi eikä suinkaan lähestyvän kuoleman pelosta. Minä aavistan, että vieras valta painaa sinua vuosisatoja. En ole voinut kääntää kohtaloasi, mutta sydänvereni annan toivomusuhrina puolestasi.

"Maailmanherruuden laakerisi on ainaiseksi kuivettunut, mutta vapaudenrakkauden ja kansasi jalojen ominaisuuksien oliivi kukoistaa saavuttamattomana tuhkan alla. Ja kerran koittaa Rooman, Italian päivä, jolloin ei ainoakaan muukalainen hallitse pyhällä pohjallasi, jolloin sinä kuulut vain itsellesi pyhistä alpeista pyhään mereen saakka."

Hän nousi levollisena ja kulki nopein askelin keskileirissä olevaan Narseksen päällikkötelttaan.

Saapuessaan perille hän huomasi kaikkien päälliköiden olevan läsnä. Narses huudahti iloisena häntä vastaan:

"Tuletpa sopivaan aikaan, Cethegus.

"Olen saanut selville, että kaksitoista päällikköäni on tehnyt hurjanrohkean liiton, joka on enemmän kunniaksi barbaareille kuin Narseksen oppilaille. He puolustautuvat sillä, ettei se voi muka olla hulluutta, kun nerokas Cetheguskin ottaa osaa siihen. Oletko sinä todella aseliitossa Tejaa vastaan?"

"Olen ja lähden täältä suoraa päätä -- anna, Johannes, minun alkaa ilman arvanlyöntiä -- Vesuviukselle. Kuninkaan vartiovuoro alkaa."

"Se miellyttää minua, Cethegus."

"Kiitos. Se säästää sinulta monta huolta, _Rooman prefekti_", vastasi Cethegus.

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tavattomasti. Salaisuuden tuntijatkin ihmettelivät sitä, että hän tiesi asian oikean laidan.

Narses pysyi levollisena. Hän sanoi Basiliskokselle:

"Hän tietää kaikki. Se onkin hyvä.

"Minun syyni ei suinkaan ole, Cethegus, ettet ole ennen saanut tietää erottamistasi. Keisari käski ankarasti salata sen.

"Kiitän sinua päätöksesi johdosta, Cethegus.

"Se on aikomusteni mukainen.

"En suo barbaareille ensi yönä huvia teurastaa muutamia kymmeniätuhansia miehistäni.

"Kaikki joukot, molemmat sivustatkin kokoutuvat keihäänheittomatkan päähän solasta. He eivät saa hyökkäämisen tilaisuutta. Heidän on jouduttava solasta poistuessaan keihäisiimme.

"En vastusta sitäkään, jos jotkut vapaaehtoisesti ottavat kukistaakseen kuninkaan. Hänen kuollessaan toivottavasti vastustus loppuu.

"Yksi seikka huolestuttaa minua.

"Olen aikoja sitten kutsunut Jonian meren laivaston tänne, -- olin odottanut ratkaisua jo aikaisemmin -- mutta sitä ei näy eikä kuulu.

"Sen olisi määrä kuljettaa vangitut barbaarit Bysanttiin.

"Navarkki Konon! Eikö pikapurjehtija, jonka lähetin tiedustelumatkalle Regiumin salmeen, ole vielä palannut?"

"Ei, päällikkö! Ei ole palannut minunkaan lähettämäni pikapurjehtija."

"Olisiko viime myrsky vahingoittanut laivastoa?"

"Se on mahdotonta, päällikkö! Laivat ovat vankkoja. Laivasto oli sitä paitsi viimeisten tietojen mukaan ankkurissa Brundusiumin satamassa."

"Me emme voi enää odottaa laivoja. Liikkeelle, päälliköt. Me lähdemme kaikki solalle. Minä seuraan mukana.

"Hyvästi Cethegus!

"Älä ole milläsikään!

"Luulenpa, että sodan päätyttyä saat monta oikeusjuttua niskaasi.

"Sinulla on paljon vihollisia, syystä ja syyttä.

"Sinua uhkaavat pahat enteet.

"Mutta minä tiedän, että pidät arvossa vain yhtä ennettä:

"'Hyväksyttävä on vain --'

"'Kotimaan puolesta kaatuminen.'

"Suo minulle vielä yksi suosionosoitus. Salli minun -- isaurilaiseni ja tribuunini lepäävät Roomassa -- koota joukoissani olevat roomalaiset ja italialaiset, jotka olet siroitellut muiden kansojen joukkoon, ja johtaa heitä barbaareita vastaan."

Narses mietti hiukan.

"Hyvä on! Sinä saat koota ne ja johtaa niitä -- kuolemaan", lisäsi hän hiljaa Basiliskokselle. "Niitä on enintään viisitoistasataa miestä. -- Suon hänelle ilon kaatua maanmiestensä etunenässä -- ja näille ilon kaatua hänen takanaan.

"Voi hyvin, Cethegus!"

Cethegus lähti teltasta äänettömänä tervehtien häntä keihäällään.

"Hm", hymähti Narses Alboinille, "katsele tarkkaan tuota miestä. Siinä meni merkillinen palanen maailmanhistoriaa.

"Tiedätkö, kuka lähti teltasta?"

"Vihollistensa suuri vihollinen", vastasi Alboin totisena.

"Niin, sutoseni. Katsele häntä vielä kerran. Siinä menee kuoloon -- viimeinen roomalainen!" -- --

Kun kaikki päälliköt Alboinia ja Basiliskosta lukuunottamatta olivat poistuneet teltasta, riensivät teltan takaosasta hämmästyneen näköisinä Anicius, Scaevola ja Albinus, jotka vielä olivat longobardien puvuissa.

"Mitä", huusi Scaevola, "aiotko riistää tuon miehen tuomarien käsistä?"

"Ja hänen ruumiinsa teloittajalta", jatkoi Albinus, "ja hänen omaisuutensa syyttäjiltä?"

Anicius oli ääneti ja puristi kiukkuisena miekkansa kahvaa.

"Päällikkö", huudahti Alboin, "käske noiden kahden porukurkun riisua yltään kansalaisteni puvut. Minua suututtaa heidän lörpötyksensä."

"Olet oikeassa, sutoseni.

"Teidän ei enää tarvitse piileskellä", sanoi Narses.

"En enää tarvitse teitä syyttäjinä.

"Cethegus on tuomittu ja tuomion panee toimeen -- kuningas Teja.

"Te, raatolinnut, ette saa näykkiä kuollutta sankaria."

"Entä keisari Justinianuksen käsky", uteli Scaevola itsepintaisesti.

"Ei Justinianuskaan voi sokaista eikä ristiinnaulita vainajia. Jos Cethegus Caesarius kaatuu, en voi häntä herättää henkiin Justinianuksen rääkättäväksi. Sinä, Albinus, et saa hänen omaisuudestaan solidiakaan etkä sinä, Scaevola, hänen verestään tippaakaan. Keisari saa hänen kultansa, gootit hänen verensä ja kuolemattomuus hänen nimensä."

"Suotko sinä tuolle konnalle sankarin kuoleman", kysyi Anicius kiukkuisena.

"Suon, Boëthiuksen poika, sillä hän on sen ansainnut.

"Sinulla on tosin paljon kostettavaa hänelle -- sinä saat hakata vainajan pään ja viedä sen Bysanttiin keisarille.

"Kuuletteko? Taistelu alkaa."

VIIDESTOISTA LUKU.

Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:

"Saman tekevää.

"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."

Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille, ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.

Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.

Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä -- ei ainoakaan päästänyt huokaustakaan.

Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat vierekkäin.

Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.

Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.

Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän saakka solan suulta.

Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.

Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.

Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi Teoderikin sotalippua.

Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.

"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin kuolla?

"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.

"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan kuolinpaikan arvon mukaisesti."

Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:

"Pohjolasta Bysanttihin Roomaan -- retki kulki. Goottien tähden nousu nähtihin. Nyt tää maa sen syliins' sulki.

Esiin miehet, viime maine viime voimat saakohon. Sankarnimen saamme vainen. Käydään, gootit kuolohon!"

Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.

"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani jäännökset.

"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.

"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen. Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"

Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.

Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.

Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.

Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.

Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja niin edespäin kymmeneen saakka.

Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.

Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta merkin goottilaisella sotatorvella.

Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.

Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen. Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.

Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja kohti.

Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.

Hän kaatui halaistuin päin.

Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan kimppuun.

Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.

Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua, persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.

Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean, liukkaan laavapolun oikealle puolelle.

"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan. "Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."

Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.

Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski Aligern käden aivan irti ruumiista.

Kiljaisten heruli kaatui.

Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän, kasvot ja aivot.

Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.

Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän kaatui selälleen.

Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa goottikuninkaan kamalan aseen.

Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.

Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.

Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla kirveellään.

Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.

Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.

Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan -- se oli burgundi Gundobad -- juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski häntä päähän.

Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä. Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet kilpensä piikillä kuoliaaksi.

Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.

Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.

Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle, repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.

Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.

Teja teki nopean päätöksen.

Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.

Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.

Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.

Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka puolelta niinkuin rakeita.

Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan taakseen.

Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.

Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja, persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa käsikähmään.

Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.

Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se näytti kaatuneen.

Tämä ratkaisi asian.

"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan vihollisjoukon läpi.

Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten johtajana.

"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."

Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.

"Ota heti kilpeni."

Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi torjunut sitä saamallaan kilvellä.

"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.

Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.

Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris riensivät parhaansa mukaan solalle päin.

Täällä raivosi jo taistelu.

Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.

Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.

Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot, joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan solasta.

Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.

Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat, vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin ennättivät.

Mutta he eivät päässeet pitkälle.

Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten, illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.