Chapter 40

"Kunpa olisin", vastasi Licinius, "nähnyt valleilla pappien ja käsityöläisten joukossa edes yhdenkään sinun ystävistäsi, meidän ystävistämme. Mutta siellä oli vain vanuttajia, teurastajia ja puuseppiä. Missä oli Rooman aateli? Missä katakombien miehet?"

"He ovat panttivankeina", vastasi Cethegus. "He saivat palkkansa. Hehän palasivat Roomaan ja nöyrtyivät vaalean gootin edessä.

"Jos musta Teja nyt lyöttää heiltä päät, niin se on parahiksi heille.

"Älkää hätäilkö. Te olette liian synkkämielisiä. Narseksen kamala ylivoima on aivan säikähdyttänyt teidät. Hän on suuri sotapäällikkö, mutta valtiomiehenä hän on vaaraton. Sitä todistaa se seikka, että hän on tehnyt tämän sopimuksen -- kokonaan minun hyväkseni -- ja että hän on pysynyt sopimuksessaan.

"Hengittäkäämme taas Kapitoliumin ilmaa. Kaatumatautiset eivät sitä siedä."

Kun prefektin nuoret päälliköt tulivat seuraavana aamuna noutamaan häntä Roomasta lähtöä varten, tapasivat he hänet erittäin hyvällä tuulella.

"No," sanoi hän, "kuka tuntee roomalaiset, te vai Rooman kaupunginprefekti? Kuulkaa!

"Viime yönä eräs uudestaan järjestettyjen kaupunkilaiskohorttien sadanpäämies, Publius Macer hiipi Roomasta telttaani. Paavi on uskonut hänen haltuunsa Porta latinan ja hänen veljensä Markuksen haltuun Kapitoliumin. Hän näytti molemmat valtakirjat. Ne olivat oikeat. Minä tunnen Pelagiuksen käsialan. He ovat jo väsyneet pappien valtaan. He toivovat saavansa pian nähdä minun, teidän ja isaurilaisteni palaavan Aureliuksen ja prefektin muureille.

"Hän toi minulle serkkunsa Alluksen panttivangiksi. Tälle hän edeltä päin sovitulla kirjeen sanamuodolla ilmoittaa yön, jona hän voi saattaa Porta latinan ja Kapitoliumin meidän käsiimme.

"Narses ei voi sille mitään, että roomalaiset laskevat meidät vapaaehtoisesti kaupunkiin. Mehän emme käytä väkivaltaa.

"No, Licinius ja Julianus! Kuka tuntee Rooman ja roomalaiset?"

VIIDES LUKU.

Narses kulki sotajoukkoineen Anagniaan.

Kaksi päivää pääjoukon saapumisen jälkeen molemmat siivetkin saapuivat sinne.

Anagniassa Narses lepuutti suunnatonta joukkoaan muutamia päiviä, tarkasti sen ja järjesteli uudestaan. Sieltä hän siirtyi Terracinaan, missä Armatuksen ja Doroteoksen joukon jäännökset liittyivät pääjoukkoon. Sitten yhdistynyt sotajoukko marssi gootteja vastaan, jotka olivat asettuneet erittäin lujaan asemaan Vesuviukselle ja sen vastapäätä olevalle Maitovuorelle (Mons lactarius) pienen Draco-nimisen joen (se laskee Stabiaen pohjoispuolelle mereen) molemmille rannoille.

Lähdettyään Cumaesta ja marssittuaan Napolin ohi (-- sen kaupungin porvarit sulkivat Totilan uudestaan kuntoonpanemat portit, ottivat kaupungissa olevat kolmesataa goottia vangeiksi ja selittivät, että he Rooman esimerkkiä noudattaen pysyisivät puolueettomina --) kuningas Teja riensi mahdollisimman nopeasti kauan aikaa sitten valitsemalleen taistelukentälle ja vahvisti parhaansa mukaan jo luonnon lujasti varustamaa asemaansa.

Hän antoi koota uhkuvan rikkaasta maakunnasta vuorelle niin paljon ruokavaroja kuin suinkin ehdittiin saada, ettei hänen kansansa tarvitsisi aivan heti tehdä tuttavuutta nälän kanssa.

Nykyajan tiedemiehet ovat turhaan hakeneet Vesuviuksen luota Mons lactariusta tai muuta paikkaa, joka aivan tarkoin sopisi Prokopiuksen kuvaukseen goottien viimeisestä taistelukentästä.

Nykyisen Vesuviuksen lukuisista rotkoista ja solista ei ole ainoatakaan yksimielisesti siksi hyväksytty.

Mutta sittenkään ei tarvitse epäillä bysanttilaisen historiankirjoittajan kertomusta, joka perustuu silminnäkijäin, Narseksen alipäällikköjen ja seuralaisten yhtäpitäviin tiedonantoihin.

Paikallisuuksien muuttuminen johtuu tietysti enemmän kuin kolmentoista vuosisadan aikana tuon aina toimessa olevan vuoren sisustassa tapahtuneista äkillisistä, suurista, rajuista purkauksista ja vähitellen soluvan laavavirran, kallion vierimien ja murtumisten aiheuttamista mullistuksista.

Paljon myöhäisemmilläkin ajoilla eläneiden italialaisten kirjailijain kuvaukset Vesuviuksen paikallisuuksista ja suhteista eroavat suuresti nykyisistä oloista.

Se maaperä, joka imi itseensä kuningas Tejan sydänveren, on kai jo aikoja sitten ollut paksun laavakerroksen suojaamana.

Narseskin ihmetteli barbaarivastustajansa taitoa ja huolellisuutta puolustuspaikan valitsemisessa.

"Hän aikoo kaatua kuin karhu pesässään", virkkoi hän katsellessaan Nuceriasta käsin goottien varusteita.

"Moni teistä, rakkaat sutoset", jatkoi hän hymyillen Alboinille, "kaatuu hänen käpäliensä iskuista, kun yritätte tunkeutua hänen pesäänsä."

"Täytyy heti alussa mennä niin suurella joukolla, että hän saa molemmat käpälänsä täyteen, eikä kykene enää iskemäänkään."

"Jos se käy päinsä. Minä tunnen Vesuviuksella erään solan, -- minähän olin ennen muinoin, kun vielä luulin tämän raihnaisen ruumiini paranevan, useita viikkoja Mons lactariuksella ilmakylpyjä ottamassa ja tutkin silloin tarkoin koko Vesuviuksen -- jos he ovat piilottautuneet sinne, ei heitä aja pois muu kuin nälkä."

"Se on kovin pitkäveteistä."

"Eipä muukaan auta. Minulla ei ole halua uhrata taas kymmeniätuhansia miehiä keisarin sotajoukosta näiden viimeisten kipinäin sammuttamiseen."

Niin kävikin.

Vielä kuusikymmentä päivää myöhemmin olivat molemmat sotajoukot vastakkain.

Aivan vähitellen maksaen joka askeleen verivirroilla sai Narses kamalan verkkonsa yhä tiukemmalle vedetyksi.

Hän varusti puoliympyrän muotoiseksi kaikki paikat goottien länsi-, pohjois- ja itäpuolelle. Vain etelässä, meren puolella, missä hänen leirinsä sijaitsi, ei ollut erityisiä varusteita. Vihollisilla ei näet ollut laivoja, joilla he olisivat voineet paeta tai tuoda ruokavaroja.

Narseksen Tyrhenian meren laivasto oli parhaillaan matkalla Bysanttiin viemään vangiksi joutuneita gootteja orjuuteen. Jonian meren laivastoa odotettiin parhaillaan. Ennakolta saapuneet laivat risteilivät lahdella Bajaen ja Sorrentumin välillä.

Ylivoimastaan huolimatta Narses valtasi vain vähitellen ja varovaisesti Piscinulan, Cimiteriumin, Nolan, Summan, Melanen, Nucerian, Stabiaen, Cumaen, Bajaen, Misenumin, Puteolin ja Nesiksen.

Vähitellen Napolin asukkaatkin rupesivat pelkäämään Narseksen ylivoimaa ja avasivat vapaaehtoisesti hänelle kaupunkinsa portit.

Joka puolelta bysanttilaiset sitten keskittivät voimansa piiritettyjä vastaan.

Kiivaiden taistelujen perästä bysanttilaisten onnistui karkoittaa heidät Mons lactariukselta Draco-joen oikealle rannalle, missä kansan jäännökset majailivat verrattoman, Narseksen kiittämän vuorisolan suojaamalla ylätasangolla, erään Vesuviuksen sivuaukon lähellä.

Vain kaakkoistuulella vuoresta tupruava savu ja haju haittasi gootteja, muutoin heillä oli siellä verraten mukava olla.

Täällä gootit majailivat vuoren lukemattomissa rotkoissa, luolissa ja kuopissa, paljaan taivaan alla tai teltoissa. Heikommat makasivat vaunuissa.

Ylätasangolle ei ollut muuta tietä kuin ahdas vuorensola, jonka eteläpää oli niin kapea, että yksi mies voi sen hyvin sulkea kilvellään.

Tätä aukkoa vartioivat yötä päivää vuorotellen, tunnin kerrallaan, kuningas Teja itse, herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Grippa, kreivi Visand, Aligern, Ragnaris ja Vakis. Heidän takanaan solassa oli aina sata miestä, nekin vuorotellen.

Niin oli siis koko tämän kamalan sodan, taistelun Italiasta ja Roomasta, Narseksen menettelytapa muuttanut taisteluksi miehenlevyisestä rotkosta lämpimästi rakastetun ja sitkeästi puolustetun niemimaan eteläkärjessä.

Prokopiuksen historiallisessa kertomuksessakin goottien kohtalon lopullinen täyttymys muodostaa ikäänkuin viimeisen näytöksen suurenmoisessa historiallisessa murhenäytelmässä.

Rannalle solan vastapäätä Narses oli leiriytynyt longobardeineen, Johannes oikealla ja Cethegus vasemmalla puolellaan.

Prefekti huomautti tribuuneilleen, että Narses oli luovuttamalla hänelle tämän paikan -- Cethegus oli sen itse valinnut -- antanut todistuksen varomattomuudestaan tai sokeasta luottamuksestaan.

"Nyt hän on", virkkoi Cethegus, "jättänyt tien Roomaan vapaaksi. Täältä pääsy olisi ollut paljon vaikeampaa, jos hän olisi asettanut minut oikealle siivelle tai keskustaan.

"Olkaa valmiit lähtemään yöllä salaa isaurilaisteni mukana Roomaan heti, kun sieltä on tieto tullut."

"Entä sinä", kysyi Licinius huolissaan.

"Minä jään tänne pelätyn luo.

"Jos hän olisi tahtonut murhauttaa minut, niin olisi hän sen voinut aikoja sitten tehdä.

"Hän ei nähtävästi tahdo.

"Hän ei tahdo menetellä vastoin lakia.

"Jos minä taas noudatan roomalaisten kutsua, täytän sopimuksemme, enkä riko sitä."

KUUDES LUKU.

Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet -- kuninkaan ruumiin ja kuninkaallisen aarteen.

Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale oli hänen viimeinen valtaistuimensa.

Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.

Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla -- kaatuneen vihollisen muodossa.

Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen -- kukaan ei näet uskaltanut tulla korjaamaan ruumiita -- teki melkein mahdottomaksi olon solan suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."

Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.

Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin pyyntöön.

Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.

Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. -- Oli jo syyskuu ja Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä kukoistuksessaan.

Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.

"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten kauan enää saan sitä tehdä."

"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.

"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. -- Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.

"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien viimeiselle taistelulle.

"Kuva on oleva kehyksen veroinen.

"Loppu lähestyy.

"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."

Kuningas nojasi päätään käsiinsä.

Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.

Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.

"Kuule", sanoi hän, "miten minä -- tai pikemmin, miten laulusi laavarotkosta on kehittynyt.

"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?

"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."

Hän soitti ja lauloi:

"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon. Siellä urhoin kostohuudot öiseen ilmaan kaikuvat. Siellä goottein onnet uudet kunniakkaast' loppuvat."

"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.

"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.

"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.

"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa oikeudenmukainen Jumala.

"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.

"Mutta sen, _miten_ me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.

"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?

"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse. Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja kostajiksemme."

Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.

Tähdet näkyivät jo.

Hän lauloi:

"Sammunut on kirkas palo tähdet amelungien. Sotakilpes', Didrik jalo, jo särkynyt on viimein. Raukka voittaa -- jalo horjuu -- uskollisuus herpautuu. Konnan eessä sankar' sortuu. Gooteill' hauta avautuu. -- Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, -- oi, sulo taivaan sini -- oi, verinen sä Tiberuoma -- oi, viekas velskinimi. Pohjolasta pian meille perillinen ilmautuu. Koston pauhu kaikuu teille gooteill' hauta avautuu."

"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"

"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.

"Sinä saat pian kuulla lopun."

Hän nousi seisomaan.

"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.

"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.

"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.

"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun --"

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan tuomittua kansaa -- vaikkakin sen ihanin osa."

Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä hänen nuoresta vaimostaan.

Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."

"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa enkeliä.

"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.

"Silloin minä teen nopean lopun.

"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."

"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"

"En voi auttaa heitä.

"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.

"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää kuoleman sijasta.

"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.

"Katso -- tuolla -- sata askelta tästä oikealle -- haa, liekit nousevat ihanina tummasta rotkosta -- kun solan viimeinen vartija on kaatunut -- hyppäys tuohon rotkoon -- eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea puhtaisiin naisiimme.

"Muistellessani _heitä_ -- mehän voimme kaatua missä tahansa -- muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme Vesuviuksen."

Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Cethegus oli asettunut palkkasotureineen valitsemaansa asemaan Narseksen vasemmalle siivelle, saapui tieto Hadrianuksen haudan valloittamisesta.

Koko Rooma oli siis taas roomalaisten hallussa. Roomassa ei ollut enää ainoatakaan goottia -- eikä bysanttilaista, lisäsi Cethegus ajatuksissaan.

Jos hän nyt saisi isaurilaisensa tribuunien johdolla kaupunkiin, olisi hänen asemansa Narsesta vastaan vielä edullisempi kuin aikoinaan Belisariusta vastaan, jonka hallussa oli osa kaupunkia.

Eräs sanansaattajista, jotka toivat tämän tiedon, antoi panttivankina säilytetylle Aulukselle kirjeen Mocer-veljeksiltä. Kirje oli näin kuuluva: "Morsian on toipunut pitkästä sairaudestaan. Jos sulhanen vain joutuu, niin häät voidaan pitää ensi Iduksena. Tule, Aulus!"

Tämä oli sovittu merkki.

Cethegus ilmoitti asian roomalaisille ritareille.

"Hyvä on", sanoi Licinius päättäväisenä, "sittenhän voin hankkia muistomerkin sille paikalle, missä veljeni kaatui Rooman ja Cetheguksen puolesta."

"Niin, roomalaisten oikeus Roomaan on jääväämätön", lisäsi Salvius Julianus.

"Pidä vain huoli siitä, ettei aikakautemme suurin rampa saa tietää lähtöämme, ennenkuin olemme siksi kaukana, ettei hän saa enää meitä kiinni. Meidän kai on lähdettävä salaa."

"Ei, se on mahdotonta", sanoi Cethegus. "Olen huomannut, että tuo sankareista varovaisin on asettanut etuvartioita paljon ulommas meidän asemiamme -- longobardilaisia sutosiaan, joita hän tukkii joka paikkaan. Meidän etuvartijamme ovat hänen etuvartijapiirinsä sisäpuolella.

"Vastoin hänen tahtoaan emme voi lähteä.

"On paljon viisaampaa keskustella asiasta julkisesti hänen kanssaan.

"Hän voi estää lähtömme, jos hän tahtoo.

"Mutta hän myöntyy siihen -- sen saatte nähdä. Ilmoitan hänelle päätökseni ja hän hyväksyy sen varmasti."

"Päällikkö, se on suurenmoista, mutta uskallettua."

"Se on ainoa mahdollisuus."

"Sinä olet, kuten aina, oikeassa, Cethegus", sanoi Salvius Julianus vähän aikaa mietittyään. "Väkivalta ja viekkaus ovat turhia. Jos hän suostuu, niin minä myönnän, että pelkoni --"

"Johtui valtiomies Narseksen arvostelemisesta liian suureksi.

"Suunnaton miesjoukko on säikähdyttänyt teitä, samoin Narseksen päällikkötaito, jota ei voi kyllin suureksi arvostella.

"Minä myönnän, että Taginaen luona näytti hyvin uhkaavalta. Mutta kun minä vielä elän, olivat nuo otaksumat -- erehdyksiä.

"Minä lähetän teidät Narseksen luo esittämään pyyntöni. Te olette epäluuloiset. Tarkastakaa te häntä parhaanne mukaan.

"Menkää ja sanokaa hänelle, että roomalaiset haluavat laskea minut, kaupunkinsa prefektin, muuriensa sisälle jo ennen Tejan goottien lopullista kukistumista.

"Kysykää puolestani, salliiko hän minun heti lähteä isaurilaisineni Roomaan vai pitääkö hän sitä sopimuksemme rikkomisena. Vastoin hänen tahtoansa en lähde minä eivätkä isaurilaisetkaan."

Tribuunit lähtivät Narseksen luo ja Piso virkkoi heille teltasta lähtiessään matkaeväiksi: "Narseksen kainalosauva on tehnyt henkenne pitemmäksi aikaa käyttökelvottomaksi kuin paimenpojan sauva sormeni."

Kun kaikki olivat lähteneet, riensi Syphax herransa luo.

"Oi herrani", sanoi hän levottomana, "varo tuota sairasta miestä, jolla on rauhallinen, läpitunkeva katse.

"Minä kysyin taas viime yönä neuvoa käärmeoraakkelilta. Minä katkaisin jumalani päältään luoman nahkan kahteen osaan ja panin molemmat hiilille. Palanen 'Narses' eli paljon, paljon kauemmin kuin palanen 'Cethegus'.

"Ehkä saisin koettaa vielä kerran. -- Sinä tiedät, että tällä tikarilla tehty naarmukin tappaisi hänet heti. -- Mitä siitä, jos he seivästävätkin Syphaxin, Hiempsalin pojan.

"Viekkaus siinä ei auta. Pitkäpartojen ruhtinas nukkuu hänen teltassaan, vuode aivan oven edessä. Seitsemän sutosta nukkuu kynnyksellä. Herulit ovat ovenvartijoina. Olen käskysi mukaan tutkinut hänen elintapojaan joka päivä Helvillumista lähdettyämme. Telttaan tuskin kärpänenkään pääsee herulien ja longobardien huomaamatta.

"Mutta julkisesti, päivällä, hyppäys hänen kantotuoliinsa -- ihohaava ja hän on neljännestunnissa vainaja."

"Ja jo aikaisemmin sekä Syphax, Hiempsalin poika -- että Cethegus.

"Ei.

"Mutta kuule. Olen saanut selville, missä päällikkö pitää salaiset keskustelunsa Basiliskoksen ja Alboinin kanssa.

"Ei teltassa -- leirissä on tuhansia korvia -- vaan kylpiessään.

"Lääkärit ovat määränneet hänelle joka aamu mutakylpyä Bajaen lahdella. Häntä varten on mereen rakennettu kylpykoju, jonne pääsee vain venheellä.

"Basiliskos ja Alboin ovat ennen näitä kylpymatkoja niin tyhmiä ja tietämättömiä kuin konsaan -- Basiliskos ja Alboin.

"Mutta kun he palaavat, ovat he aina täynnä Narseksen viisautta. He tietävät, mitä Bysantissa on tapahtunut ja paljon muutakin.

"Kylpykojun ympärillä on kaislikko. -- Syphax, osaatko sinä sukeltaa?"

"Kyllä voin olla siksi kauan veden alla", sanoi Syphax jonkinlaisella ylpeydellä, "että vaikeasti pyydystettävä ja epäluuloinen krokotiili kotimaani virroissa luuli minua kaislikkoon heitetyksi gasellin raadoksi ja kauan katseltuaan aikoi käydä kimppuuni. Silloin työnsin veitseni sen vatsaan.

"Tuo pienisilmäinen Narses muistuttaa hiukan krokotiiliä. Saa nähdä, enkö petkuta häntäkin sukeltamistaidollani."

"Oivallista, pantterini maalla, sorsani vedessä."

"Minä syöksyn tuleenkin sinun vuoksesi, skorpiooni."

"Kuuntele Narseksen, Basiliskoksen ja Alboinin välistä keskustelua."

"Se sopii vallan mainiosti erääseen toiseenkin yritykseeni.

"Useampana päivänä peräkkäin eräs kalastaja, joka heittää aamuin illoin verkkonsa mereen eikä saa mitään, on antanut minulle kaikenlaisia merkkejä.

"Minä luulen, ettei hän välitä niin paljon kaloista kuin minusta.

"Mutta Alboinin pitkäpartaiset sudet ovat aina kintereilläni.

"Kenties saan sukellusmatkoillani tietää, mitä kalastajalla on asiaa."

KAHDEKSAS LUKU.

Adalgot oli synkkämielisenä, vaikkakin kyynelittä kertonut nuorelle vaimolleen kuninkaan päätöksen vaimoihin ja lapsiin nähden.

Hän luuli vaimonsa rupeavan valittamaan ja voihkimaan, kuten hän itse oli ollut tehdä.

Mutta hänen ihmeekseen ei Goto liiaksi säikähtänyt.

"Olen sen arvannut aikoja sitten, Adalgot.

"Se ei ole onnettomuus. -- Rakastetun menettäminen elämässä on onnettomuus.

"Minä olen saavuttanut suurimman maallisen onneni.

"Minusta tuli vaimosi.

"Olenko minä vaimonasi kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta tai tuskin puoltakaan -- samantekevää.

"Me kuolemme yhdessä, samana päivänä, kenties samalla hetkellä.

"Kun sinä olet viimeisessä taistelussa tehnyt tehtäväsi ja mahdollisesti saat haavan, joka tekee sinut taisteluun kykenemättömäksi, niin ei kuningas Teja kieltäne sinua palaamasta tänne, ottamasta minua käsivarsillesi -- kuten usein kotonamme Iffinger-vuorella -- ja hyppäämästä kanssani vuoreen.

"Oi, Adalgot", huudahti hän syleillessään miestään, "me olemme olleet onnelliset.

"Me tahdomme sen ansaita urhoollisella, valituksettomalla kuolemalla.

"Baltivesa ei saa sanoa", virkkoi hän hymyillen, "ettei paimentyttö voinut kilpailla hänen kanssaan sielun jaloudessa.

"Vuoriemme suuruuden muisto rohkaisee minua.

"Iso-isä Iffa kehoitti erotessamme minua muistelemaan raikasta, vapaata vuori-ilmaa, ylpeiden vuorten ankaraa, reipasta elämää, jos oleskelu ahtaissa kultakammioissa rupeaisi painostamaan sielua.

"Siitä ei ole pelkoa.

"Mutta nytkin, kun oli kohotettava sielu kalvavasta tuskasta -- joka oli saada minutkin valtaansa -- tähän kuolemanpäätökseen, kun oli saatava rohkeutta ja voimaa vapaaehtoiseen kuolemaan, on kotivuorten kuva vahvistanut minua."

"Häpeä", sanoin hiljaa itselleni, "häpeä, vuorten tytär. Mitä sanoisivat Iffinger, Sudenpää ja kaikki kiviset sankarijättiläiset, jos ne näkisivät paimentytön posken kalpenevan? Ole vuortesi ja baltisankarisi veroinen."

Ylpeänä ja onnellisena Adalgot painoi nuoren vaimonsa rintaansa vasten.

Herttuan teltan takana oli matala lehtimaja, jossa Vakis ja Liuta asuivat. Liuta oli Gotolta kuullut goottinaisia uhkaavan kohtalon ja koetti nyt taivuttaa miestään suostumaan kuninkaan päätökseen.

Tämä paikkasi ja vasaroi, päätään pudistellen, kilpeänsä, joka oli saanut viime vahtivuorolla pahoja kolauksia longobardien heittokeihäistä. Lomaan hän koetti viheltää salatakseen liikutustaan.

"Minä en usko", sanoi hän, "että se on rakkaan taivaan Jumalan tahto.

"Minä en puolestani mielelläni sano: 'Kaikki on hukassa.' Ylhäiset, jotka pitävät päätään kovin korkealla, kuten kuningas Teja ja herttua Adalgot, musertuvat kohtalon palkkien alle.

"Mutta me alhaiset, vähäiset, jotka voimme kumartua ja taipua, löydämme helposti hiirenläven tai muurinraon, johon voimme piiloutua.