Chapter 38

Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.

"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.

"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,

"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.

"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."

Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.

"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.

Julius irroitti ne molemmat.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Silloin munkin päähän välähti ajatus.

Olivathan he -- dioskurit -- kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.

Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta häneen.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden kapsetta.

Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti kuninkaan päätä sylissään.

"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo. "Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."

"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."

"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"

Hän puristi kuninkaan kättä.

Sitten hän nousi Pluton selkään -- häh otti tämän haavoittuneen ratsun ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.

Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.

"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoin Numan haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.

"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."

Hän oli arvannut oikein.

Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.

Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.

Mutta ratsu oli haavoittunut.

Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.

Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.

"Onko tuo kuningas?"

"On."

"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.

"Ja pakenisiko hän yksin?"

"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.

"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."

"Tuo on hänen vaippansa."

"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.

"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui keihään iskusta, nostettiin hänet -- seisoin aivan vieressä -- tämän ratsun selkään."

"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon ratsun."

"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on haavoittunut."

"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:

"Seis, Pluto! Polvillesi!"

Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.

"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!

"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämä Juliuksesta."

Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.

Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan pudonneelta kypärän päästä.

"Julius", huusi hän kauhuissaan.

"Sinäkö, Cethegus?"

"Julius, sinä et saa kuolla."

Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.

"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet -- pelasta Totila."

Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.

Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen rintaan.

"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

"Manilia!

"Sinua minä olen rakastanut -- Julius.

"Sinä kuolit _hänen_ nimensä huulillasi.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.

"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.

"Se olikin viimeinen heikkouteni.

"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.

"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi, Pluto. Viekää hänet sitten -- tuolla ylhäällä vuorella on kappeli -- viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.

"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina -- hän kuoli ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.

"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät -- iäksi."

Hän nousi ratsunsa selkään.

"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"

"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli sieltä."

* * * * *

Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin, Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.

He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.

Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.

Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas ratsumiesjoukko.

Kuningas tunsi joukon johtajan.

Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista vastaan.

Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.

"Ylpeä barbaari!"

"Kurja petturi!"

Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.

He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen tuhoamista.

Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.

Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.

Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä hillitä verivirtaa.

Turhaan.

Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.

"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia -- Valeria!"

Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan, Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.

Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.

Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan ruumista.

"Hän lahjoitti minulle henkeni -- minä en saanut pelastetuksi hänen henkeään", sanoi hän totisena.

Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.

"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava kuninkaallisessa komeudessaan."

"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on häntä jo kauan odottanut morsian ja -- hänen itsensä valitsema hauta."

"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja jaloille kantajille.

"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Mutta taistelu oli jo lopussa. Sen saivat Alboin ja prefekti kuulla hämmästyksekseen saapuessaan takaisin Taginaen luo.

Kun prefekti oli saapunut pohjoispuoleiseen pinjametsikköön ja aikoi lähteä seuraamaan kuninkaan jälkiä, saavutti hänet Liberiuksen lähetti, joka vaati häntä palaamaan heti. Narses kuului olevan tiedottomana ja suuri vaara vaativan pikaista päätöksen tekoa.

Narses tiedottomana -- Liberius neuvottomana, varmaksi luultu voitto vaaranalainen. Se oli tärkeämpää kuin mahdollisuus antaa kuolinisku puolikuolleelle kuninkaalle.

Cethegus ajoi täyttä karkua Taginaehen samaa tietä kuin oli tullutkin.

Täällä Liberius tuli häntä vastaan ja sanoi:

"Liian myöhään. Olen jo järjestänyt asian yksin myöntyen vaatimukseen. Aselepo on päätetty ja goottien jäännökset peräytyvät."

"Mitä", huusi Cethegus, joka olisi mielellään tuhonnut kaikki gootit rakkaansa hautajaisiksi, "aselepoko? Peräytyvätkö gootit?

"Missä on Narses?"

"Hän makaa tajuttomana kantotuolissaan saatuaan ankaran vetotaudin. Hän säikähtyi ja hämmästyi eikä ihmekään."

"Mitä täällä on tapahtunut? Kerro, ihminen."

Liberius kertoi lyhyesti, että he olivat suurin uhrauksin -- sillä nuo keihäsgootit seisoivat kuin muuri -- tunkeutuneet Taginaehen, joka heidän täytyi valloittaa talo talolta, huone huoneelta.

"Tuuma tuumalta", päätti Liberius kertomuksensa, "täytyi meidän hakata palasiksi heidän johtajansa, joka tapettuaan Anzalaan asettui ensimmäiseen muurinaukkoon. Me emme päässeetkään siitä paikasta kaupunkiin."

"Mikä hänen nimensä oli", kysyi Cethegus, "toivoakseni kreivi Teja."

"Ei, kreivi Torismut. -- Kun olimme puolitiessä verityötämme ja Narses aikoi juuri kannattaa itsensä kaupunkiin, kohtasi hänet Taginaen portilla haavoittunut Zeuxippos, joka saapui lähettiläänä vasemmalta siiveltämme -- sitä ei enää ole olemassakaan -- goottien saattamana."

"Kuka oli --?"

"Hän, jonka äsken mainitsit -- kreivi Teja. Hän oli nähnyt tai saanut tietää, että heidän keskusrintamaansa uhattiin ja että kuningas oli haavoittunut.

"Silloin hän -- huomattuaan, ettei hän enää mitenkään ehdi muuttamaan ratkaisua Taginaen luona -- teki rohkean, epätoivoisen päätöksen.

"Hän luopui äkkiä lujasti varustetusta asemastaan vuorilla ja hyökkäsi häntä vastaan olevan vasemman siipemme kimppuun, joka hitaasti lähestyi vuorta ylöspäin hänen joukkoaan vastaan.

"Hän voitti sivustamme heti ensi yrityksellä, ajoi pakenevia takaa leiriin saakka ja otti siellä vangiksi kymmenentuhatta miestä sekä päällikkömme Oresteen ja Zeuxippoksen.

"Hän lähetti Zeuxippoksen sidottuna goottien mukana Narseksen luo todistamaan tapahtumasta ja vaati neljänkymmenenkahdeksan tunnin aselepoa."

"Mahdotonta", huusi Cethegus.

"Muussa tapauksessa hän tappaisi kaikki kymmenentuhatta vankia päällikköineen. Hän oli vannonut sen."

"Entä sitten", sanoi Cethegus.

"Sinusta mahtaa asia olla samantekevää, roomalainen. Mitäpä sinä välität kymmenestätuhannesta meikäläisestä. Mutta Narses välittää. Pelästyttävä uutinen, vaikean päätöksen tekeminen lannistivat hänet. Hän sai ankaran taudinkohtauksen.

"Kaatuessaan hän ojensi päällikönsauvan minulle ja minä tietysti suostuin heti vaatimukseen --."

"Tietysti.

"Pylades tahtoi pelastaa Oresteen", huudahti Cethegus kiukuissaan.

"Ja samalla kymmenentuhatta miestä keisarillista sotaväkeä."

"Minua ei tuo sopimus sido", huusi Cethegus, "minä käyn heidän kimppuunsa."

"Sitä et saa tehdä. Teja on ottanut mukaansa panttivankeina suurimman osan miehistöä ja kaikki päälliköt. Hän surmaa ne heti, kun ensimmäinen nuoli lentää heitä vastaan."

"Surmatkoon vain. Käyn sittenkin heidän kimppuunsa."

"Saathan nähdä, seuraavatko bysanttilaiset sinua. Ilmoitin heti sinunkin joukollesi Narseksen käskyn, sillä minä olen nyt Narses."

"Sinä olet kuoleman oma, kun Narses tulee tajuihinsa."

Mutta Cethegus huomasi, ettei hän olisi voinut yksistään palkkasotureineen mitään gooteille, jotka olivat koonneet joukkojensa jäännökset -- molemmat siivet -- varustettuun paikkaan.

Teja oli vetäytynyt vankeineen luostari- ja kappelikukkuloiden yli Via Flaminialle, jonne Hildebrandinkin sivusta oli päässyt verraten eheänä.

Johanneksen kiertoliikettä olivat ensin hidastuttaneet molemmat joet ja sen teki kokonaan tyhjäksi aselepo.

Kostonhimoisena Cethegus odotti Narseksen toipumista, sillä hän toivoi, ettei tämä hyväksyisi edustajansa tekemää sopimusta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaan Numan hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.

He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.

He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä aselevon turvin etelää kohti.

Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.

Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan sarkofagille, jota muratti ympäröi.

Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä kasvoilla säteillyt.

Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.

Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.

Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen ihmisolennon.

Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainen Valeria.

Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan vastaan haavoittunutta sulhastaan.

Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt kilvelle.

Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:

"Minä tiedän -- hän on kuollut."

Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan sarkofagiin.

Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:

"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus? Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä. Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais, Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja lausui:

"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän lupaukseni."

Sitten roomalaisneito painoi terävän tikarin sydämeensä.

Cassiodorus kulki rukoillen, syvästi liikutettuna -- kyyneleet valuivat pitkin hänen arvokkaannäköisiä kasvojaan valkoiselle parralle -- ruumiin luota toisen luo. Kädessä hänellä oli siunatusta seetripuusta tehty pieni risti.

Luostarin hurskaat naiset, jotka olivat seuranneet Valeriaa, veisasivat juhlallisen, yksinkertaisen virren. Vähitellen koko kukkula täyttyi sotilailla, jotka aselevon vuoksi olivat voineet lähteä päällikköjensä mukana.

Päällikköjen joukossa olivat myöskin kreivi Visand ja Markja.

Ääneti Teja oli kuunnellut itkevän Adalgotin kertomusta.

Sitten hän meni kuninkaan ruumiin luo.

Ääneti, kuivin silmin hän laski panssaroidun oikean kätensä kuninkaan haavalle, kumartui ja kuiskasi kuolleelle:

"Minä tahdon täydentää työsi."

Sitten hän meni eräälle maatuneella haudalla kasvavan korkean puun juurelle ja lausui pienelle joukolle, joka liikutettuna ja ääneti seisoi vainajien ympärillä:

"Goottisankarit. Taistelu on menetetty. Valtakunta on hukassa.

"Jos joku teistä tahtoo mennä Narseksen luo ja myöntyä keisarin alamaiseksi, niin menköön. En pidätä ketään.

"Minä puolestani aion jatkaa taistelua loppuun saakka.

"En taistele voittaakseni, vaan saadakseni sankarikuoleman.

"Se, joka aikoo menetellä samoin kuin minä, jääköön tänne.

"Te jäätte kaikki. Hyvä on."

Silloin Hildebrand lausui:

"Kuningas on kuollut.

"Gootit eivät osaa taistella ilman kuningasta, vaikka he kuolemaakin etsivät.

"Atalarik -- Vitiges -- Totila -- Meillä on vain yksi mies, joka sopii neljänneksi näiden jälkeen -- Teja, viimeinen, suurin sankarimme."

"Minä rupean kuninkaaksenne", sanoi Teja.

"Te ette saavuta minun johdollani elämän iloja, vaan kunniakkaan kuoleman.

"Hiljaa! Älkää tervehtikö minua iloisilla huudoilla eikä aseiden kalskeella.

"Se, joka tahtoo minua kuninkaakseen, tehköön samoin kuin minä."

Hän taittoi puusta, jonka alla hän seisoi, oksan ja kiersi sen kypäränsä ympärille.

Ääneti muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Adalgot, joka seisoi häntä lähinnä, kuiskasi:

"Oi, kuningas Teja. Sinä otit sypressin oksan. Sillähän seppelöidään uhreiksi tuomitut."

"Niin, Adalgot. Sinä sanoit totuuden. Kuolemaan vihin täten itseni", lausui kuningas pyörähdyttäen miekkaansa päänsä ympäri.

SEITSEMÄS KIRJA

TEJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Nopeasti goottikansan kohtalo lähenikin ratkaisuaan.

Kivi vieri rotkoon.

Kun Narses oli tullut tuntoihinsa ja saanut tietää, mitä hänen tainnoksissa ollessaan oli tapahtunut ja tehty, hän käski vangita Liberiuksen ja lähettää hänet Bysanttiin vastaamaan teostaan.

"En silti tahdo väittää", sanoi hän uskotulleen Basiliskokselle, "että Liberius olisi tehnyt väärän päätöksen.

"Olisin itse tehnyt samoin.

"Mutta olisin menetellyt niin muista syistä.

"Hän tahtoi ennen kaikkea pelastaa ystävänsä ja samalla kymmenentuhatta miestä.

"Se oli virhe. Ne olisi pitänyt uhrata, kun ratkaisijana oli Liberius.

"Sillä Liberius ei voinut olla täydellisesti selvillä sodan tilasta.

"Liberius ei tiennyt, -- kuten Narses tietää -- että goottien valtakunta oli tuomittu perikatoon tämän taistelun perästä. On aivan saman tekevää, tapahtuuko lopullinen ratkaisu Taginaen vai Napolin luona. Sen vuoksi saattoi nuo kymmenentuhatta pelastaa ja täytyikin pelastaa."

"Napolinko luona? Miksi ei Rooman luona? Etkö muista prefektin peloittavia valleja? Etkö luule goottien rientävän Roomaan tehdäkseen sen vallien takana kuukausimääriä sinulle vastarintaa?"

"Roomasta on kyllä pidetty huolta, vaikka siitä eivät tiedä gootit eikä Liberiuskaan.

"Eikä sitä saa tietää aivan heti -- Cetheguskaan. Ole siis vaiti siitä asiasta. Missä on nyt Rooman kaupunginprefekti?"

"Hän riensi edeltäpäin voidakseen heti aselevon päätyttyä hyökätä goottien kimppuun."

"Oletko pitänyt huolta --"

"Ole huoletta.

"Hän aikoi ottaa mukaansa ainoastaan isaurilaisensa, mutta minä -- tai oikeammin Liberius minun neuvostani -- annoin hänelle avuksi Alboinin ja longobardit ja sinä tiedät --"

"Niin", virkkoi Narses hymyillen, "suteni eivät päästä häntä silmistään."

"Mutta miten kauan --"

"Niin kauan kuin häntä tarvitsen. Ei hetkeäkään kauemmin.

"Tuo nuori kuninkaallinen ihmeiden tekijä makaa siis kilvellään.

"Nyt saattaa Justinianus täydellä oikeudella käyttää kunnianimeä 'Gothicus' ja taas nukkua rauhallisesti.

"Mutta tuskinpa hän -- Teodoran petetty leski -- enää koskaan voi nukkua rauhallisesti."

Molemmat päälliköt Teja ja Narses olivat siis samaa mieltä goottien valtakunnan kohtalosta.

Se oli hukassa.

Capraen ja Taginaen luona oli jalkaväen paras osa kaatunut.

Totila oli vienyt taisteluun kaksikymmentäviisituhatta miestä.

Näistä ei pelastunut täyttä tuhatta.

Molemmilla sivuistoillakin oli mieshukka melkoinen.

Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.

Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä, johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.

Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.

Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa, seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta Jonian mereen saakka.

Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.

Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta bysanttilaisten puolelle.

Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.

Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta, uhattiin nimittäin kuolemalla.

Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa, luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.

Yhä useammin sattui, -- varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun jälkeen -- että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".

Sellaisissa paikoissa, missä italialaisilla oli suuri ylivoima, he murhasivat gootit tai luovuttivat ne vankeina Narseksen tyrheniläiselle tai jonilaiselle laivastolle.

Nämä seurasivat nimittäin hitaasti maasotajoukon marssia pitkin Tyrhenian ja Jonian merien rannikkoja ja kuljettivat mukanaan goottivangit.

Linnat ja heikommin varustetut kaupungit -- Totilan oli täytynyt vahvistaa pientä joukkoaan näistä kootuilla miehistöillä -- joutuivat useimmiten italialaisten käsiin.

Nämä hyökkäsivät nyt goottien kimppuun samoin kuin Totilan valtaistuimelle noustua olivat hyökänneet bysanttilaisten kimppuun.

Sillä tavoin vallattiin Narnia, Spoletum ja Perusium.

Niissä paikoissa, missä gootit jaksoivat tehdä vastarintaa, italialaiset ja bysanttilaiset alkoivat piirityksen.

Narses kulki täten eteenpäin kuin mies, joka kulkee kädet levällään kapeaa käytävää pitkin ja työntää edellään kaikki, jotka aikovat häneltä kätkeytyä, tai kuin kalastaja, joka kahlaa puroa ylöspäin nuottaa vetäen. Hänen taakseen ei jää kalan sukuakaan.

Kauhuissaan kaikki gootit, jotka vielä saattoivat pelastua, pakenivat vaimoineen ja lapsineen Narseksen rautaisen jyrän tieltä kuninkaan sotajoukon luo, jonka turvissa pian oli paljon enemmän aseettomia kuin sotilaita.

Itägootit olivat taas ryhtyneet vaellukseen kuten sata vuotta sitten. Mutta nyt Narseksen rautainen verkko oli heidän takanaan ja heidän edessään meri yhä kapeammaksi käyvän niemen kärjessä. Eikä heillä ollut ainoatakaan laivaa pakoaan varten.

TOINEN LUKU.

Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.

Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti ahdistamaan pakenevia.

Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.

Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli tuhatta miestä, milloin -- jos puolustusasema oli tavallista laajempi -- suurempiakin uhreja.

Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien toivon" vuorelta lähtöä.

Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.

Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta. Silloin kuningas Tejan täytyi -- kostein silmin -- antaa arvan ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.

Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.

Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi, jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.

Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.

Tuo uhrautuvaisuus ja kuninkaan päällikkötaito tuottivatkin kansan kohtalolle mahdollisimman suotuisat tulokset.