Chapter 34

"Me olemme Narseksen palveluksessa olevia longobardeja, Cethegus", vastasi puhuteltu latinankielellä. "Tuo tuolla on kuninkaamme poika Alboin."

"Turhaa työtä olet siis tehnyt, Licinius", tuumi Cethegus itsekseen.

Hän näki kaukaa Narseksen kantotuolin lähenevän.

Se oli tehty aivan yksinkertaisesta puulajista ilman mitään koristuksia. Tavallisten purppurapatjojen asemesta oli siinä villavaippa.

Raajarikko ei sallinut orjien kantaa itseään, vaan palkkasoturit saivat vuorotellen erityisenä armonosoituksena tehdä sen.

Hänen rinnallaan ratsasti Alboin miekka paljastettuna ja kuiskasi hänelle:

"Etkö todella salli sitä, Narses? Tuo mies näyttää hyvin vaaralliselta. Sinun ei tarvitse lausua sanaakaan, rypistät vain kulmiasi -- silloin on kaikki valmista."

"Älä ole niin innokas, longobardien tulevaisuus.

"Voisin muuten luulla, että sinä poistat tuon miehen tieltä enemmän itsesi kuin minun vuokseni."

"Meillä Gambaran pojilla on sananlasku:

"'Kuollutta vihollista tarvitsee harvoin katua.'"

"Ja meillä roomalaisilla", sanoi Narses, "on toinen sananlasku:

"'Älä heitä ketään portaita alas, ennenkuin olet muurin päällä.'

"Ensin, tulinen, nuori ystäväni, annamme Cetheguksen tuhota Totilan.

"Hän tuntee Rooman, Italian ja gootit vielä paremmin kuin hevoskauppias Alboin.

"Mitä tuohon Exmagister militumiin tulee, niin hänen kohtalonsa on päätetty --"

Alboin katsoi häneen kysyvästi.

"Mutta toistaiseksi vielä sinetillä suljettu. Aikanaan avaan sinetin ja panen täytäntöön hänen kohtalonsa."

Samassa Cethegus saapui kantotuolin luo.

"Tervetuloa, Narses", sanoi hän. "Italia tervehtii vuosisadan nerokkainta sotapäällikköä vapauttajanaan."

"Hyvä, hyvä.

"Tuloni oli kai yllätys?"

"Iloiseksi tulee ainakin se, joka odottaa Areobindosta ja saakin Narseksen.

"Mutta joka tapauksessa", sanoi hän urkkien, "koska Belisarius on armahdettu, olisi hän voinut tulla Italiaankin alkuperäisen toivomuksensa mukaan."

"Belisariusta ei ole armahdettu", sanoi Narses lyhyesti.

"Miten suojelijattareni, keisarinna, kuoli niin äkkiä?"

"Sen hän itse parhaiten tiennee. Ja mahdollisesti helvetti."

"Onko siihen salaisuus kätkettynä?" kysyi Cethegus.

"On. Mutta me jätämme sen asian.

"Sinulle ei liene enää salaisuus, että Narses on saapunut Italiaan.

"Sinä tiennet senkin ennestään, ettei Narses jaa päällikkyyttä kenenkään kanssa.

"Keisari on määrännyt, että 'ensimmäinen sotajoukko' tulee myöskin minun ylimmän johtoni alaiseksi. Samoin sinä itse.

"Jos tahdot palvella minua, niin olen hyvin mielissäni, sillä sinä tunnet sota-asiat, Italian ja gootit.

"Jollet tahdo, niin laske palkkasoturisi hajalleen -- en tarvitse niitä.

"Minulla on satakaksikymmentätuhatta miestä."

"Sinulla on suuret varat."

"Niin on, sillä minulla on suuri päämäärä eikä suinkaan pienet viholliset."

"Sinulla on suuri ylivoima gootteihin verraten, elleivät he kuljeta tänne eteläistä armeijaansa Regiumista."

"He eivät voi tehdä sitä.

"Olen lähettänyt Rooman sataman edustalle ja Regiumin tienoille laivastot, joiden mukana on kaksikymmentätuhatta miestä. Ne antavat työtä goottien eteläiselle armeijalle."

Cethegus hämmästyi.

Se oli taas yllätys.

"Valitse nyt", sanoi Narses, "jäätkö alipäällikökseni tai vieraakseni.

"Muuta mahdollisuutta ei ole."

Cethegus tajusi asemansa.

Hän oli alipäällikkö tai vanki.

"Pidän kunnianani palvella sinua, voittamaton persialaisten kukistaja."

"Odotahan vain", tuumi hän itsekseen, "Belisariuskin esiintyi alussa mahtavasti. Roomassa minusta tuli hänen herransa."

"Hyvä on", sanoi Narses, jonka kantotuoli oli puhelun aikana seisonut korkeilla, puujalantapaisilla seipäillä, "siis lähdemme yhdessä barbaareita vastaan. Kantakaa isäänne eteenpäin, rakkaat lapset."

Sotilaat tulivat paikalle.

Liikkeelle lähdettäessä Cethegus aikoi suistaa hevosensa kantotuolin oikealle puolelle.

Mutta Alboin huusi hänelle puhtaalla latinankielellä:

"Ei sinne, roomalainen. Minua sanotaan Narseksen oikeaksi kädeksi.

"Kunniapaikka on minun. Vasen -- onnettomuuden puoli on vielä vapaana.

"Olemme pidättäneet sen sinulle."

Ääneti Cethegus ajoi vasemmalle puolelle.

"En tiedä", mietti hän itsekseen, "onko tuon oikean käden pudottava ennen päätä vai pään jälkeen.

"Parasta lienee samalla kertaa."

Saman päivän iltana Narseksen joukko saapui Helvillumin ja Taginaen vuorten välillä olevaan asemaansa.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Narseksen sotajoukko oli todella valtavan suurenmoinen.

Ahne taloudenhoitaja Justinianus ei ollut tällä kertaa säästänyt.

Täysin käsin hän oli antanut.

Hänen luonteensa, joka oli omituinen sekoitus pikkumaisuutta ja suurenmoisuutta, oli tällä kertaa kokonaan luopunut pikkumaisuudesta.

Pääkaupungin ja hovin suuret tapaukset olivat saaneet hänet hereille.

Hänen selvä, valtioviisas päänsä, joka paljon suuremmassa määrässä harrasti ulkopolitiikkaa kuin valtakunnan sisäistä hoitoa, huomasi goottien aiheuttaman vaaran koko laajuuden.

Moitteet, että hän oli tarpeettomilla hyökkäyksillä loihtinut esille tämän vaaran, tekivät sen kukistamisen hänen velvollisuudekseen.

"Hän vihasi goottien nimeäkin ja lupasi juurittaa koko kansan pois valtakunnastaan", kirjoitti Prokopius niihin aikoihin.

Narses oli vielä lisäksi säälimättömän katkerin sanoin kiihoittanut häntä tämän velvollisuuden täyttämiseen ja samalla antanut parhaat neuvot sen toteuttamiseksi.

"Vain germaanit voittavat germaanit", oli hän sanonut eräässä neuvottelussa.

"Minä tarvitsen aasialaisten palkkasoturien lisäksi germaanien metsäläisvoimia kukistaakseni gootit.

"Olen kauan varoittanut ärsyttämästä noita rauhallisia ihmisiä, jotka eivät ole uhanneet meitä, ja kehoittanut kukistamaan persialaiset, jotka ovat paljon vaarallisemmat.

"Sinä et totellut minua.

"Nyt, kun he ovat ryhtyneet hyökkäyssotaan, ovat he kaikkein vaarallisimmat -- vielä vaarallisemmat kuin persialaiset, joiden kanssa he muuten ovat ruvenneet liittoon.

"Nyt heidät täytyy tuhota millä hinnalla tahansa, sillä he ovat saaneet selville valtakuntasi heikot puolet.

"Nyt on siis tunnuslauseeni: germaanivoimia avuksi germaanivoimia murtamaan.

"Tunnen urhoollisen kansan, jonka kuninkaan poika on erittäin innokas ryhtymään valloitussotiin vierailla alueilla."

"Kuka hän on?"

"Se on minun salaisuuteni. Pestaan henkivartioikseni villejä, rohkeita miehiä hänen kansastaan.

"Mutta ei vielä riitä.

"Frankkien, herulien, gepidien on autettava.

"Frankeille sinä myönnät, mitä et kuitenkaan voi heiltä riistää -- sen mitä he ovat valloittaneet Etelä-Galliassa, Massiliassa ja Arelatessa."

"Minä annan heille sen lisäksi oikeuden lyöttää kuninkaittensa kuvilla varustettuja kultarahoja. Se kutkuttaa heidän lapsellista turhamaisuuttaan -- sekä ruhtinasten että kansan. Mettiksen kuningas Teudebert, jonka Totila sai puolelleen samoin kuin Pariisin kuninkaan Childebertin, on nyt kuollut ja hänen nuori perillisensä Teudebald kaipaa armoamme."

"Anna heruleille, noille aina nälkäisille palkanpyytäjille, palanen Daciaa Singidunumin luota. -- He lähettävät sinulle palkkioksi laumoittain hurjimpia poikiaan.

"Tee rauha niiden gepidien kanssa, jotka ovat mahdollisesti jääneet longobardeilta eloon, ja anna heille takaisin Sirmium. He auttavat sinua vanhoja vihollisiaan, Teoderikin ja Vitigeksen kansalaisia vastaan."

"Niin paljon myönnytyksiä --"

"Me otamme heiltä ne taas pian takaisin, koiriltamme, joiden avulla lähdemme ajamaan goottilaista jalopeuraa. Ilman heidän apuaan emme saa sitä kukistetuksi."

Hän sai roomalaisten hallitsijan täydellisesti yhtymään tuumiinsa.

Kaikki keisarillisen rahaston varat, jonka keisarillinen saituri oli aina valittanut olevan tyhjänä, annettiin nyt kitsastelematta Narseksen käytettäväksi.

Ja tuo sangen vaatelias sotapäällikkö kerrassaan hämmästyi tähän saakka huolellisesti kätkettyjen aarteiden runsautta.

Persialaisia vastaan käyty suuri sota, samoin kuin pienet sodat muiden naapurikansojen kanssa lopetettiin uhrauksilla. Siten saatiin kokeneet sotavanhukset, jotka olivat vuosikymmeniä palvelleet Belisariuksen ja Narseksen joukoissa, mukaan taisteluun gootteja vastaan.

Ja kaikki entiset viholliset, joita vastaan oli tähän saakka taisteltu, persialaiset, saraseenit, maurit, hunnit, sklavenit, gepidit, herulit, frankit, bulgarit ja avarit lähettivät nyt hyvää palkkiota vastaan sotilaitaan Narseksen joukkoon.

Trakiasta ja Illyriasta kutsuttiin kaikki asekelpoiset miehet kokoon. Kolmetuhatta herulilaista ratsumiestä johtajina Vulkaris ja Vilmut, seitsemäntuhatta persialaista ja joukko mitä huolellisimmin valittuja gepidejä -- sataviisikymmentä hurjaa seikkailijaa johtajana Asbad -- pestattiin. Pariisin, Mettiksen ja Aurelianumin merovingit asettivat Narseksen käytettäväksi kymmenentuhatta miestä jalkaväkeä frankkivaltakunnan maista, frankkeja, burgundeja ja allemanneja.

Sitäpaitsi Narses sai, lukuunottamatta omia, erinomaisesti koulutettuja alipäälliköltään, tällä kertaa käytettäväkseen Belisariuksen parhaat päälliköt, jotka eivät koskaan ennen olleet toimineet Narseksen johdolla. Noiden mahtavien vihamiesten arvoituksellinen sovinto ja joka tahoilla solmittu rauha teki mahdolliseksi parhaiden sotajoukkojen ja taitavampien päällikköjen lähettämisen Italiaan.

Niinpä olivat nyt Narseksen sotajoukossa erinomaiset ja hartaasti toisiaan rakastavat arkontit Orestes ja Liberius, joita Bysantissa tavallisesti kutsuttiin tuon erinomaisen ystävyyden vuoksi Oresteeksi ja Pyladeeksi -- heidän innokas yhteistyönsä joka paikassa teki tuon ystävyyden sotilaallisessakin suhteessa hyödylliseksi, joskin Taginaen taistelussa tuo ystävyys osoittautui turmiolliseksi sotajoukolle kokonaisuudessaan.

Näiden lisäksi oli Narseksen käskettävänä Cabades -- samannimisen, entisen persialaiskuninkaan veljenpoika --, joka oli useine alamaisineen aikoja sitten alistunut keisarin valtaan, Johannes, Basiliskos, Valerianus, Vitalianus, Justinus, Paulus, Dagistaeos ja armenialainen Anzalas -- kaikki erinomaisen eteviä päällikköjä.

Portuksen edustalla risteilevä, Roomaa vartioiva laivasto oli Armatuksen johdossa, Sisilian ja Napolin välillä risteilevä Doroteoksen johdossa.

Gootteja vastassa oli siis Capraen luona satatuhatta miestä johtajina Narses ja Cethegus, jota paitsi kaksikymmentätuhatta miestä uhkasi Roomaa ja Napolia.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tuota suunnatonta joukkoa vastaan ei kuningas Totilalla ollut viedä edes yhtä suurta sotajoukkoa kuin Vitigeksellä aikanaan.

Silloin siinä oli kaikkiaan satakuusikymmentä tuhatta miestä.

Aukkoja, jotka sota, -- yksistään Rooman ensimmäinen piiritys nieli seitsemänkymmentätuhatta -- kulkutaudit, nälänhätä sekä vangeiksi joutuminen Ravennan ja Senogallian luona olivat tehneet goottien kansalliseen sotajoukkoon, ei oltu saatu kuin osittain täytetyiksi.

Italialaiset uudisasukkaat olivat tosin muodostaneet järjestetyn sotajoukon, mutta ne Totila kutsui aseisiin vain heidän omasta pyynnöstään.

Kuninkaan koko sotajoukko nousi nykyjään noin seitsemäänkymmeneentuhanteen mieheen, joista kuitenkin täytyi jättää kymmenentuhatta Rooman tienoille johtajina herttua Guntaris ja kreivi Grippa estämään bysanttilaisten mahdollisia maihinnousuyrityksiä.

Lähes kymmenentuhatta oli myöskin poistettava tästä luvusta Kreikanmaan linnoitusten ja saarten sekä niiden Italian ja Dalmatian linnoitusten ja kaupunkien varusväkinä, jotka olivat jo joutuneet Narseksen käsiin. Ne olivat nimittäin tapetut tai joutuneet vankeuteen.

Kuningas Totilalla ei siis ollut enemmän kuin noin viisikymmentätuhatta miestä, kun hän aloitti taistelun Taginaen luona vihollisen kaksinkertaista voimaa vastaan.

Kun Cethegus mainitsi ylipäällikölle nuo voimasuhteet, sanoi tämä:

"Suuri ystäväni Belisarius on usein voittanut pienemmällä joukolla, mutta vielä useammin -- kuten luonnollista onkin -- on hänet ylivoima voittanut.

"Minä, Narses, olen pitänyt kunnianhimonani aina voittaa, vaikkakaan en pienemmällä joukolla.

"Tämän vaatimattoman, mutta tarkoituksenmukaisemman ja varmemman maineen olen saavuttanut.

"Se ei jätä nytkään minua häpeään."

Goottienkin leirissä tiedettiin hyvin bysanttilaisten ylivoima.

Kuninkaan sotaneuvostossa kuului sellaisiakin ääniä, että taistelua avonaisella kentällä oli vältettävä ja peräydyttävä goottien hallussa oleviin varustettuihin paikkoihin, joissa olisi tehtävä sitkeätä vastarintaa viholliselle.

Mutta kuningas hylkäsi nämä ehdotukset pätevillä syillä ja päätti taistella Taginaen luona.

Pelokkaana Valeria oli seurannut asiain kulkua ja huomannut kammokseen, että ratkaisu tulisi tapahtumaan juuri täällä, hänen surujensa ja tuskiensa laaksossa.

Kuningas oli määrännyt muillekin kansallisen sotajoukon mukana kulkeville naisille -- niiden joukossa olivat äsken naimisiin menneet Goto ja Liuta -- asuinpaikaksi sotajoukon takana oleville kukkuloille rakennetun luostarin ja "hyvien toivo"-nimisellä paikalla sijaitsevan kappelin luona, sillä ne olivat viihtyisimmät ja turvallisimmat paikat.

Siinäkin tapauksessa, että vihollinen voittaisi, olisivat nuo katoliset pyhäköt parhaana turvapaikkana katolista voittajaa vastaan.

Kuninkaan leiriin ja sen suojelemalle alueelle saapui joka päivä yhä enemmän gootteja, kaikenikäisiä, sekä miehiä että naisia, jotka pakenivat Narseksen uhkaamista tai valtaamista paikkakunnista etelään päin.

Tieto julman sotapäällikön noudattamasta hirmuisesta goottisuvun tuhoamisjärjestelmästä oli kulovalkean tavoin levinnyt.

Gootit pakenivat kauhistuneina kotipaikoiltaan, ennenkuin hävityksen rautainen vaunu ehtisi musertaa heidät alleen.

He huomasivat selvästi, ettei nyt ollut kysymys mistään valtiollisesta taistelusta, vaan heidän hävittämisestään kansallisuutena, sillä Narses piti uhkaavina vihollisina kaikkia, joilla oli goottiverta suonissaan, siis vaimoja ja lapsiakin eikä ainoastaan sotilaita.

Sitä paitsi italialaisetkin huomasivat tuon uudistuneen taistelun luonteen ja tarkoituksen. Nyt heidän vanha vihansa barbaareita kohtaan virkosi taas eloon, veren ja uskon vastakkaisuus puhkesi taas ilmi.

Raatelevan sodan jälkimaininkien ja rauhan kuninkaan lempeyden aikaansaama sovinto oli ollut pakollinen ja keinotekoinen -- oli ollut poikkeuksellinen. Nyt pääsi luonnollinen viha valloille.

Kaikkialla, missä italialaiset luulivat olevansa turvassa "roomalaisten" sotajoukon läheisyydessä, he ilmaisivat goottilaisten perheiden asunnot tai piilopaikat tai saattoivat ne heti vankeuteen.

Nyt ei siis ollut enää ajattelemistakaan, että -- kuten Belisariuksen ollessa päällikkönä -- rauhalliset goottilaiset asukkaat taipuivat sodan pauhaavien aaltojen edessä tai kätkeytyivät, ja myrskyn mentyä ohi taas nousivat kuten oljet ukkosilman jälkeen.

Ei, nyt tuli goottien tuho Narseksen mukana ja niissä paikoin, mistä hän oli ohi kulkenut, oli goottilaisuus hävitetty sukupuuttoon.

Sen vuoksi kaikki, jotka vielä pääsivät pakoon, olivatkin rientäneet hävityksen liikkuvan muurin edellä pohjoisesta etelään ja nyt ahtautuneet kuninkaan leiriin.

Nykyinen sota muistutti suuressa määrässä vanhaa vaelluskansan taistelua, kun kansan kohtalo oli riippuvainen taistelusta ja ruokavaroista, kun sen ainoa koti oli muodostettu lomitusten asetetuista rattaista, leirilinna, joiden päällä teltat olivat.

Nyt ei ollut kysymys vihollisen uhkaaman maan eikä rauhallisten asukasten suojelemisesta sotajoukon avulla, sillä kuninkaan leirin ja sen suojaaman alueen ulkopuolella ei Italiassa ollut enää ainoatakaan vapaata goottia.

Totila määräsi, että aseettomien oli kuljettava pienissä ryhmissä etelään päin, sillä hän ei tahtonut koota leirinsä seutuville liian suurta kansanjoukkoa nälänhädänkin pelosta.

Kun kuningas eräänä iltana kulki tiedustelumatkalla aivan "hyvien vuorten" lähitse, muistutti nuori Adalgot-herttua iltaa, jolloin hän ensi kerran kävi Cassiodoruksen kappelissa.

Kuningas vastasi hymyillen:

"Muistan kyllä. Minähän valitsin hautapaikan Numa Pompiliuksen vierestä.

"Jos nyt kaadun taistelussa, niin teillä on lyhyt kantomatka."

Sydämensä sisimmässä sopukassa ei kuningas kuitenkaan ollut niin huoleton alkavan, kauan valmistellun taistelun päättymisestä.

Häntä huolestutti ratsuväen puute.

Suurin osa hänen ratsumiehistään oli Guntariksen ja Grippan joukoissa.

Kuninkaalla ei ollut Narseksen urhoollisille longobardeille lukumäärältään vertaista vastustajaa.

Mutta hänen vanha onnensa näytti äkkiä poistavan juuri tämän puutteen.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Goottien leirissä oli jo useina päivinä peräkkäin liikkunut epäselviä huhuja uuden apujoukon saapumisesta idästä päin. Niin ainakin sieltäpäin saapuvat gootit kertoivat.

Kuningas ei odottanut siltä suunnalta minkäänlaista apujoukkoa. Varovaisuuden vuoksi hän lähetti -- etteivät bysanttilaiset voisi tehdä odottamatonta sivuhyökkäystä -- kreivi Torismutin, lipunkantaja Visandin ja nuoren Adalgotin ratsastavien sajonien kanssa tiedustelumatkalle.

Mutta jo seuraavana päivänä he saapuivat takaisin.

Kreivi Torismut riensi iloisen näköisenä yhdessä Adalgotin kanssa kuninkaan telttaan ja huudahti:

"Minä tuon luoksesi vanhan ystävän oikeaan aikaan, kuninkaani."

"Hän muistuttaa", puuttui Adalgot puheeseen, "kuningastiikeriä, joka esiintyi viimeksi sirkuksessa antamassasi näytännössä.

"En ole koskaan nähnyt sellaista yhtäläisyyttä ihmisen ja eläimen välillä."

"Siitä huolimatta hän on sinulle rakas vieras -- tuossa hän jo onkin."

Ja samassa tuli kuninkaan telttaan -- korsikalainen Furius Ahalla.

Hän kumarsi ylpeätä, entisestään yhä ruskeammaksi paahtunutta päätään, laskien vasemman kätensä rinnalleen.

"Minä tervehdin sinua, goottien kuningas."

"Tervetuloa Italiaan, maailman ympäri purjehtija. Mistä viimeiseksi tulet?"

"Tyroksesta."

"Mikä sinut tuo takaisin?"

"Sen kerron sinulle."

Totilan viittauksesta toiset lähtivät teltasta.

Korsikalainen tarttui kuumeisen kiivaasti kuninkaan käsiin.

"Vastaa myöntävästi, vastaa myöntävästi! Elämäni -- enemmän kuin elämäni riippuu siitä."

"Mitä tarkoitat", kysyi kuningas peräytyen hämmästyneenä.

Miehen kiivas, villi luonne oli hänestä hyvin vastenmielinen.

"Myönnä, myönnä! Onhan Valeria vapaa?

"Sinähän olet kihloissa länsigoottien kuninkaan Agilan tyttären kanssa."

Kuningas rypisti otsaansa ja pudisti suutuksissaan päätään.

Mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, jatkoi korsikalainen kiivaasti:

"Älä ihmettele -- älä kysele.

"Niin, minä rakastan Valeriaa sydämeni koko hehkulla.

"Minä melkein vihaan häntä -- niin häntä rakastan.

"Minä kosin häntä muinoin.

"Sain kuulla, että hän oli sinun omasi -- sinun tieltäsi väistyin.

"Kenen tahansa muun olisin kuristanut kuoliaaksi näillä käsilläni.

"Riensin pois.

"Harhailin Intiassa ja Egyptissä ja etsin vaaroja, seikkailuja, kauhuja ja nautintoja.

"Turhaan.

"Hänen kuvansa oli unohtumattomasi syöpynyt sieluuni.

"Minä kärsin tavattomasti.

"Minä janosin häntä kuin pantteri verta.

"Ja minä kirosin häntä, sinua ja itseäni.

"Aikoja sitten luulin hänen olleen omasi.

"Muutama aika sitten tapasin Aleksandrian satamassa eräällä Espanjasta saapuneella länsigoottilaisella laivalla vanhoja, Valeriuksen aikaisia yhteisiä kauppatuttujani, jotka kertoivat sinun nousemisestasi valtaistuimelle.

"Kun kyselin kuningattarestasi Valeriasta, vakuuttivat he sinun olevan naimattoman. Samalla he mainitsivat, että heidän kuninkaansa Agila oli tarjonnut sinulle aseellista apua ja tyttärensä puolisoksesi. Sinä kuuluit hyväksyneen tarjouksen.

"Mutta sen he ainakin kertoivat varmana asiana, -- he vannoivatkin, kun epäilin heidän sanojaan -- että olet naimaton.

"Entinen morsiamesi Valeria, jonka he hyvin tunsivat, kuului asuvan yksinäisyydessä eräässä luostarissa Taginaen lähellä.

"'Valeria vapaa', huudahdin riemastuneena sisimmässä sydämessäni.

"Samana yönä jo nostatin laivojeni ankkurit lähteäkseni Italiaan.

"Kreetan kohdalla tapasin komean laivaston.

"Siinä oli persialaisia ratsumiehiä, jotka Justinianus oli pestannut ja lähettänyt kauppalaivoilla Italiaan sinua vastaan.

"Ratsumiesten päällikkönä oli vanha ystäväni Isdigernes.

"Häneltä sain kuulla, miten suuren sotajoukon Narses oli vastaasi tuonut.

"Ja nyt, kuningas Totila, päätin maksaa vanhan kiitollisuudenvelkani.

"Minun onnistui, tarjoamalla kaksinkertainen palkka, saada Isdigerdes ja hänen ratsumiehensä -- ne ovat kaikki valittua väkeä -- omaan palvelukseeni. Tuon ne nyt sinun avuksesi. Kreiveiltäsi kuulin, että sinä oletkin erityisesti ratsuväen tarpeessa.

"Niitä on yli kaksituhatta miestä."

"Ne ovat erittäin tervetulleet", sanoi Totila iloissaan, "minä kiitän sinua."

"Minulle vakuutettiin, että sinä olet vielä naimaton" -- jatkoi korsikalainen -- "mutta -- he sanoivat -- Valeria ei kuulu olevan vapaa -- hän kuuluu yhä olevan -- en tahtonut, en voinut, en voi uskoa -- en voi toivoani -- ei, ei, älä pudista päätäsi -- minä vannotan sinua -- myönnä, että hän on vapaa! -- --"

Hän tarttui taas kuninkaan käsiin.

Mutta tämä irroittautui hänestä melkein vihastuneena.

"Yhä vielä entinen, tuhoisa, hillitön hehku asuu suonissasi.

"Milloin tuo laava jäähtyy?

"Yhä vielä -- niin, laulaja on oikeassa -- tuo omituinen tiikerimäinen piirre -- joka hetki voi odottaa hyppyä."

"Älä saarnaa, gootti", tiuskasi korsikalainen vihoissaan, "vastaa on tai ei -- onko Valeria --?"

"Valeria on omani", vastasi kuningas kiivaasti, "omani nyt ja ikuisesti."

Silloin korsikalainen päästi tuskan ja tukahdutetun raivon huudahduksen iskien hurjasti molemmat kätensä otsaansa vasten.

Sitten hän heittäytyi teltassa olevalle vuoteelle, heitteli päätään sinne tänne päänalaisella ja puuskutti kuumeisesti.

Vähän aikaa Totila katseli häntä ihmeissään ja ääneti. Sitten hän meni vuoteen luo tarttuen korsikalaisen oikeaan käteen, jolla tämä nuiji rintaansa.

"Hillitse toki itsesi! Oletko sinä mies vai nuolen haavoittama villisika?

"Onko tuo miesmäistä, ihmismäistä?

"Luulin tuskan sinulle opettaneen, mihin tuollainen raivo vie."

Kovasti kiljaisten Ahalla hypähti pystyyn tikari kädessä.

"Sinäkö minulle puhut, minua neuvot?

"Sinä yksin sait niin tehdä -- sinä yksin sen voit tehdä.

"Mutta älä tee enää sitä.

"En voi sinultakaan sitä kärsiä.

"Älä sinä nuhtele minua. Surkuttele minua pikemmin.

"Mitä te pohjoismaalaiset tiedätte näiden suonien hehkuvasta verestä.

"Teidän rakkautenne on kalpeata tähtien tuiketta.

"Minun rakkauteni on polttava tuli -- niin, laava, kuten sanoit -- samoin vihani.

"Oi, jos tietäisit, mitä olen hänen vuokseen kärsinyt, miten tulisesti olen taas toivonut, miten siunasin ja rakastin sinua -- ja nyt -- kaikki on hukassa."

Hän alkoi taas raivota.

"En ymmärrä sinua", vastasi Totila ankarasti kävellen edestakaisin teltassaan ja välittämättä hituistakaan raivoavasta Ahallasta.

"Sinulla on kovin alhainen, halpamainen ajatuskanta naisesta."

"Totila", huudahti Ahalla.

"Niin, halpamainen.

"Sinä pidät naista kauppatavarana, ratsuna, jonka toinen voi itselleen anastaa, jollei ensimmäinen pidä siitä lujasti kiinni.

"Eikö naisella ole sinun mielestäsi sielua eikä vapaata tahtoa?

"Ja luuletko sinä, jos todellakin olisin naimisissa jonkun toisen kanssa tai olisin kuollut, luuletko sinä, että Valeria rupeaisi vain ilman muuta vaimoksesi?

"Olemme hyvin erilaisia luonteiltamme, korsikalainen.

"Nainen, joka on Totilaa rakastanut, tuskin tyytyy Furius Ahallan lohdutukseen."

Korsikalainen kimposi ylös kuin ukkosen tapaamana:

"Gootti, sinä olet ylpeä.

"Sellainen et ollut ennen.

"Onko kruunu tehnyt sinut ylpeäksi?

"Uskallatko sinä halveksia minua?

"Sitä en kärsi ainoaltakaan ihmiseltä -- en edes sinulta.

"Peruuta sanasi."

Totila kohautti olkapäitään.

"Mustasukkaisuus ja sokea raivo pimittävät muutoin selvän järkesi.

"Minä sanoin: se, joka on minua rakastanut, ei sitten enää rakastu sinuun.

"Ja se on niin totta, että sinun pitäisi se hurjana hetkenäsikin tajuta.

"Ajattele Valeriaa, ankarasti siveellistä, kylmää kuin marmori, vestaalin tapaista -- ja omaa hillitöntä, intohimoista luonnettasi.

"Valeria ei ole hento syyrialaislapsi, kuten Zoe muinoin oli."

"Älä mainitse sitä nimeä."

"Valeria kammoksuu hurjuuttasi. -- Hän on itse sen kerran sanonut minulle. -- Sinä herätät hänessä vain kammoa."