Chapter 30

"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt, että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen minä kirjoittanut.'

"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut Pohjois-Italian kuninkaaksi.

"Minut tuomittiin.

"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. -- Minun oli onnistunut pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle ystävälleni. -- Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja sanoi:

"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'

"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.

"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.

"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen ja minulta riistettiin perintömaani.

"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme, kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen mukanani muutamia sukumme kalleuksia.

"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan Wargsin -- maanpakolaisen -- nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää minut.

"Siellä kätkössä elin monet vuodet.

"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan petturi Cethegukselle.

"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.

"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta Cethegus Caesariukselle.

"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."

"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä, "kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.

"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen kostolta.

"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään, ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.

"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.

"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika, sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin vahingoittaa.

"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.

"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.

"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.

"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa, Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.

"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin kirjoittamaan kaikki nämä asiat.

"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)

"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle ilmoittaa lapsi kaiken.

"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän pojan.

"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että Goto ei ole hänen sisarensa -- silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.

"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.

"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta säästänyt, Apulian herttua."

"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."

"_Teidän_ kihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta, avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."

"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä kuin kuningasparin -- emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"

"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.

"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.

"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne. Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille jumalille."

"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme häämme". -- Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä kaikille. -- "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."

"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."

Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista tyttöä.

"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa mies."

"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.

"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.

"Ja Rautgundis-rouva aikoi -- sen tiedän aivan varmasti -- vapauttaa tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen luona sijaitsevaan taloonsa.

"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.

"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä -- hänen isänsä Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa lumivyöry haudannut taloineen päivineen -- on Liuta nyt joutunut kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja --"

Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:

"Sinä olet uskollinen, Vakis.

"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.

"Antakaa minulle kultaraha!"

"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."

Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:

"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi, ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan suostumuksella."

Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:

"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä. Tahdotko ruveta _minun_ kilvenkantajakseni?"

Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan käteen.

Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:

"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta, mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges, Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien aviopuolisoiden jaloa muistoa.

"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden muistolle juon tämän maljan."

Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan kuullen:

"Hän olisi sen ansainnut -- minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen kunnia."

Kun hän oli istuutunut -- molemmat muut parit olivat myöskin istuutuneet kuninkaan pöytään -- nousi Thuriin kreivi Torismut (urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet) portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:

"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.

"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet lähestyväksi, on laskenut Portukseen.

"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä kaukaisesta Thulen maasta.

"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat kuvat herättävät pelkoa.

"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.

"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.

"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:

"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa) tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'

"Tuokaa heidät tänne.

"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreivi Grippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."

Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin panssareihin.

Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.

Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.

Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka, kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.

Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat koristivat sekä samalla suojelivat.

Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.

Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.

Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.

Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin tarpeen vuoksi.

Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien joustavasti hänen hengittäessään.

Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu talvisen jäniksen valkoisista karvoista.

Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.

Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen haukka.

Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.

Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.

"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija, "sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".

Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen sotakintaan.

"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.

Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.

Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.

"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".

"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.

Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.

"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti, "niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".

"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.

Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten paikalleen.

"Ei ole vielä tullut miestä, joka olisi voittanut Haraldan käden ja sydämen. Vain veljeni Harald taivuttaa käteni, hyppää korkeammalle ja heittää keihästä pitemmälle kuin minä."

"Kärsivällisyyttä, pikku sisareni. Minä ennustan, että voimakas mies pian kukistaa tyttömäisen ylpeytesi.

"Katso tuota. Hän näyttää lempeältä kuin Balder, mutta sittenkin hän muistuttaa Sigfridiä, Fafnirin tappajaa.

"Teidän pitäisi kilpailla keihään-heitossa."

Haralda katsoi pitkään goottikuningasta, punastui sitten ja suuteli haukan sileätä päätä.

Totila vastasi:

"Huono seuraus oli tarun mukaan Sigfridin ja kilpi-neitosen välisestä taistelusta.

"Tervehtiköön pikemmin rauhallisesti nainen naista. Ojenna, Haralda, kätesi morsiamelleni."

Hän antoi merkin Valerialle, jolle herttua Guntaris oli parhaansa mukaan selostanut keskustelun latinankielellä.

Valeria nousi jalona, vaatimattoman ylväänä istuimeltaan. Hän oli pukeutunut valkoiseen, pitkään, laahukselliseen roomalais-kreikkalaiseen pukuun, jota kiinnitti kultavyö ja olkapäällä solki. Päässä oli hänellä vain laakerinoksa, jonka Totila oli ottanut Adalgotin seppeleestä ja pujottanut morsiamensa mustaan tukkaan. Hänen kauneutensa, hänen pukunsa poimujen ja liikkeittensä rytmi muistutti musiikkia. Hän ojensi ääneti kätensä pohjoismaiselle sisarelleen.

Tämä heitti roomalaisnaiseen terävän -- eikä suinkaan ystävällisen -- katseen. Mutta ihailu karkoitti vihamielisyyden hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi:

"Kautta Frejan kaulakoristeen, sinä olet kaunein nainen, mitä olen nähnyt.

"Epäilen, onko Valhallassa ainoatakaan niin kaunista neitosta kuin sinä.

"Tiedätkö, Harald, ketä tuo ruhtinatar muistuttaa?

"Kymmenen päivää sitten hyökkäsimme sinisellä Kreikan merellä erään saaren kimppuun ja ryöstimme siellä pylvästemppelin. Siinä oli valkoisesta kivestä tehty korkea marmorinainen, jonka jalkojen juuressa istui pöllö ja joka oli puettu poimulliseen vaippaan.

"Sven löi sen, valitettavasti, palasiksi silminä olleiden jalokivien vuoksi. Tuo marmorikuva muistuttaa kuninkaallista morsianta."

"Tämä minun täytyy tulkita sinulle", sanoi Totila hymyillen rakastetulleen, "sillä runollinen ihailijasi Piso ei olisi voinut imarrella sinua sen kauniimmin kuin tuo Pohjolan Bellona.

"He ovat -- kuten meille on kerrottu -- laskeneet maihin Melossaarella ja särkeneet siellä Feidiaan ihanan Athena-patsaan.

"Te olette hävittäneet ja ryöstäneet hurjasti", jatkoi Totila kääntyen vieraidensa puoleen, "Kos, Kios ja Melos saarilla, kuten olen kuullut. Miksi tulitte meidän luoksemme rauhallisissa aikomuksissa?"

"Sen sanon sinulle, veljeni.

"Mutta ensin vielä siemaus viiniä."

Hän ojensi Adalgotille suuren pikarinsa.

"Ei -- en tahdo vedellä turmella tätä jaloa nestettä.

"Pidän vain suolaisesta vedestä -- sillä silloin sitä ei voi _juoda_ muut kuin haikalat ja valaskalat.

"Vesi on hyvää vain sikäli, että se kantaa laivojamme. Mutta se ei ole luotu sitä varten, että kantaisimme sitä vatsoissamme.

"Ja teidän rypäleoluenne onkin vallan ihmeellistä juomaa.

"Simastamme olen minä aina tullut heti kylläiseksi -- se on kuin täyttävää imelää ruokaa.

"Mutta tämä rypälesima on aivan toisenlaista. Kuta enemmän sitä juo, sitä janoisemmaksi siitä tulee.

"Ja jos sitä joisikin liiaksi -- mikä muuten on vähän luultavaa -- niin eivät sen seuraukset ole samanlaiset kuin olut- tai simahumalan jälkeen, jolloin tekisi mieli rukoilla Asatoria, että hän takoisi vasarallaan rautarenkaan ihmisparan pään ympärille. Ei, rypälehumala on runoilijoiden suloisen mielettömyyden kaltaista. Ihminen luulee olevansa autuaiden jumalain vertainen.

"Se viinihumalasta.

"Nyt kerron, minkävuoksi olemme tänne tulleet."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

"Siis: Olemme kotoisin Thulemaasta, kuten runoilijat sitä nimittävät, eli Götanmaasta, kuten itse sanomme.

"Sillä Thulemaa on sellainen maa, jossa emme asu, jossa ainoastaan, yhä kauemmaksi jäävuoriin päin, asuu muita ihmisiä.

"Valtakuntamme ulottuu auringon nousuun päin mereen ja saareemme Gotlandiin.

"Auringon laskuun päin se ulottuu Halliniin ja Skioldunga-lahteen.

"Keskiyön maahan päin Sveanmaahan.

"Keskipäivään päin Smålandiin, Skåneen ja tanskalaisten saariin.

"Kuninkaana on isäni Frode, jota Odin rakastaa.

"Hän on paljon viisaampi kuin minä.

"Mutta hän on kruunauttanut minut kanssakuninkaakseen Kung-Salan pyhillä kivillä, sillä hän on jo heti sadan vuoden vanha ja sokea.

"Meidän saleissamme kertovat vielä laulajamme vaellustarinaa, kuinka te gootit amaliruhtinainenne ja balteinenne olitte alkujaan veljiämme, ja kuinka te erehdyksestä jouduitte vaeltamaan yhä enemmän etelään. Te seurasitte haikaran lentoa Kaukasus-vuorelta, me taas seurasimme suden juoksua."

"Jos niin on ollut, niin pidän haikaraa parempana oppaana", vastasi Totila.

"Siltä se saattaa sinusta vielä nyt näyttää, täällä komeassa simasalissa", sanoi kuningas Harald totisena.

"Mutta viisas isäni Frode on toista mieltä.

"Miten lieneekään -- en tosin siihen oikein luota, sillä silloin ymmärtäisimme paremmin toistemme puheen -- mutta me ainakin kunnioitamme vanhaa veriyhteytta ja pidämme sen uskollisesti pyhänä.

"Ja kauan aikaa saapuikin vain iloisia, ylpeitä suurimman maineen sanomia lämpimästä goottimaastanne kaukaiseen maahamme. Ja isäni ja kuninkaanne Thidrekr, jota laulajamme ja harpunsoittajamme ylistävät, vaihtoivat keskenään lahjoja ja tervehdyksiä merenpihkavirolaisten välityksellä, jotka asuvat meistä itään päin. Nämä veivät sanomamme vendein luo Wyzlan varsille, nämä longobardeille Tisian varsille, nämä heruleille Dravuksen luona ja viime mainitut Savian kautta Salonaan ja Ravennaan."

"Sinä tunnet hyvin maat ja tiet", tuumi Totila.

"Merenkulkijan on ne tunnettava.

"Muuten hän ei pääse eteenpäin.

"Ja usein ei takaisinkaan.

"Kauan aikaa tuli teiltä vain onnen ja loiston sanomia meille.

"Mutta kerran ja sitten yhä useammin saapui luoksemme kauppiaita, -- jotka ostavat meiltä turkiksia, haahkanuntuvaa ja merenpihkaa viedäkseen ne friiseille, sakseille ja frankeille, ja myyvät meille taideteoksia sekä kultaa ja hopeaa -- tuoden yhä surullisempia sanomia teidän maastanne.

"Kuningas Thidrekr oli kuollut ja hänen mentyään oli valtakuntanne saanut kovia kokea. Kuulimme kertomuksia huonosta sotaonnesta, petoksesta, kuninkaan murhasta, goottien sodasta gootteja vastaan ja Kreikanmaan petollisten ruhtinaiden menettelystä.

"Kerrottiin, että useat tuhannet teistä ovat lyöneet päänsä mäsäksi oman Rooman linnanne muureja vastaan, jotka kuitenkaan eivät olleet teidän hallussanne. Siellä hallitsi mies kuin Asator ja toinen vielä pahempi kuin pahanilkinen Loki.

"Ja me tiedustelimme, oliko kukaan niistä kuninkaista ja ruhtinaista, jotka olivat kerjänneet Ravennan Thidrekrin suosiota, antanut teille minkäänlaista apua.

"Mutta silloin frankkilainen kauppias, joka isäni salissa tarjoili hienoa Vahalassa kudottua kangasta halvalla, nauroi ja virkkoi:

"'Kun onni pettää, pettää uskollisuuskin. Kaikki ovat luopuneet kovaonnisista goottisankareista, länsigootit ja burgundit, herulit ja tyyringit ja ennen kaikkea me frankit.'

"'Sillä me olemme viisaampia kuin muut.'

"Silloin isäni, kuningas Frode heitti vihoissaan sauvansa maahan ja huusi:

"'Missä on väkevä poikani Harald?'

"'Tässä isä', vastasin tarttuen hänen käteensä.

"'Oletko kuullut', kysyi hän, 'nuo jutut etelän kuningasten uskottomuudesta?'

"'Sellaista ei saa laulaa eikä sanoa Götanmaan miehistä. Vaikka kaikki muut lienevätkin uskottomia Gardankin ja Ravennan gooteille, niin me olemme uskollisia ja autamme heitä hädässä.'

"'Tartu toimeen, väkevä Harald ja sinä, rohkea Haralda. Varustakaa sata lohikäärmelaivaa ja ottakaa ne täyteen miehiä ja aseita -- kouraiskaa syvältä Kung-Salassa olevaa kuninkaan aarrettani, älkää säälikö koottuja kultarenkaita -- ja lähtekää Odinin tuulella merelle.'

"'Konghallasta ensin saaritanskalaisten ja juuttien ohi länteen päin, sitten pitkin friisien ja frankkien rannikoita kapean meren läpi.'

"'Purjehtikaa sieltä edelleen sveevien valtakunnan ympäri vuorimaahan, jota kutsutaan Asturiaksi ja siitä länsigoottien valtakunnan ohi etelään. Kulkekaa sitten suuren meren salmen läpi, johon Asator ja Odin ovat asettaneet kaksi patsasta.'

"'Silloin olette saapuneet Midilgardmerelle, missä on lukemattomia saaria alinomaa viheriöivine pensaineen ja puineen, joiden lomista loistavat valkoiset korkeiden, pyöreiden kivipölkkyjen varassa olevat marmorihallit.'

"'Ryöstäkää noita saaria. Ne kuuluvat Kreikanmaan viekkaille ruhtinaille.'

"'Menkää sitten Rooman linnaan tai Ravennaan ja auttakaa Thidrekerin kansaa sen vihollisia vastaan ja taistelkaa heidän puolestaan maalla ja merellä ja auttakaa heitä uskollisesti siksi, kunnes he ovat voittaneet viimeisenkin vihollisensa.'

"'Mutta puhukaa sitten heille:'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode, joka on pian nähnyt sata talvea ja useiden ruhtinasten ja kansojen nousevan, muita sitten taas katoavan. Hän on nähnyt etelämaatkin nuorena merenkulkijana.'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode:'

"'Lähtekää etelämaasta, vaikka se onkin ihana.'

"'Te ette kestä sitä.'

"'Yhtä vähän kuin jäävuori, joka on ajautunut etelämereen.'

"'Sitä sulattavat alinomaa aurinko, ilma ja hiljaa syövyttävät aallot.'

"'Vaikka te olisitte kuinkakin mahtavat, niin te joudutte perikatoon ja teidän olemuksestanne ei jää sinne jälkeäkään.'

"'Parempi on elää köyhässä Pohjolassa, kuin kuolla rikkaassa etelässä.'

"Nouskaa lohikäärmelaivoihimme ja tehkää itsekin niitä. Kootkaa sitten koko kansanne, miehet, vaimot, lapset, rengit ja piiat, hevoset ja raavaseläimet, aseet ja kalleudet ja lähtekää tuosta kuumasta maasta, joka teidät muuten nielee. Lähtekää sieltä tiehenne ja tulkaa meidän luoksemme.'

"'Me asumme sitten yhdessä tai valloitamme suomalaisilta, vendeiltä ja virolaisilta niin paljon maata kuin te tarvitsette.'

"'Ja te pysytte elossa terveinä ja voimakkaina.'

"'Täällä etelässä kuihdutte ja palatte kuuman auringon paahteessa.'

"'Niin neuvoo teitä kuningas Frode, jota viisikymmentä vuotta sitten kutsuttiin viisaaksi.'