Chapter 3

"Sinä tiedät, että me kunnioitamme sielua, joka unohtaa maan taivaan vuoksi.

"Mutta Jumala ei tahdo pakollisia uhreja.

"Ja sen vuoksi sanon sinulle: sinä kiusaat itseäsi turhilla omantunnon tuskilla.

"Kun paavi kerran on päästänyt sinut, niin olet vapaa."

"Sielua ei paavi vapauta.

"Paavi ottaa vastaan rahaa, mutta kohtalo ei ota.

"Saat nähdä sen täyttyvän, jota aavistaen ennustan. -- En koskaan tule onnelliseksi, en koskaan saa tulla Totilan omaksi ja tästä paikasta tulee --"

"Entä sitten, jos niinkin kävisi?

"Vieläkö sinun ajatuksesi ovat niin kiintyneet onneen ja toivoon?

"Vaikka olethan vielä nuori.

"Mutta, lapseni, usko minua. Kuta aikaisemmin eroat maailmasta, sitä enemmän tuskaa ja pettymystä vältät.

"Minä tunnen maailman. Olen nauttinut sen petollisia iloja ja olen huomannut ne kaikki turhiksi ja arvottomiksi.

"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.

"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin maailmasta.

"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean kotisi. Sinne ikävöi sielu --"

"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa onnea täällä kauniin maan päällä!

"Minä kuulun tänne.

"Täällä tunnen olevani kotonani.

"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen täyttämä iltailma -- kuinka ne ovat ihanat!

"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.

"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.

"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.

"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani ole kuvaakaan.

"Sumua, varjoja -- harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.

"Kuinka Akilleus sanoo?

"Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon! Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet, Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."

"Niin minustakin.

"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.

"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.

"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"

Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen virsi.

Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.

Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.

"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.

"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.

"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa -- tuossa hän onkin --"

"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan, joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.

"Sinä tuot ilmaa ja elämää."

"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.

He syleilivät toisiaan.

"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"

"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden hoveista.

"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.

"Ja heillä on helpot päivät.

"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta vastaan.

"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. -- Me sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio, yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.

"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!

"Se on nyt meidänkin isänmaamme.

"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen, tummansininen taivas taas tervehtivät minua.

"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman rotunsa kasvavan."

Valeria puristi hänen kättään.

"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.

"Paljon! -- Kaikki!

"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi hyökkäyssodassa meitä vastaan.

"Jumalat -- anna anteeksi, hurskas isä -- taivas oli puolellani.

"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."

"Missä erosit Juliuksesta?"

"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.

"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.

"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja Jumalan valtiosta.

"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi hänen joutilaisuuttaan.

"Ylin on kansa, isänmaa!

"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.

"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.

"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.

"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.

"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten: Kosto Napolin puolesta."

Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään -- hän oli uljaan näköinen.

Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.

"Cassiodorus, siinä on _minun_ maailmani, _minun_ iloni, _minun_ taivaani!

"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha liikuttaa -- eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."

"On onnen ja nuoruuden aikana.

"Tuska johtaa meidät taivaaseen."

"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet vanhempi, viisaampi ja parempi.

"Mutta toisin sydämeni sanoo.

"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen tuskaa ja syytöntä kärsimystä.

"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni: 'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'

"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.

"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa -- suru on hänen pyhä salaisuutensa -- ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran selviää meille.

"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.

"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.

"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."

"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"

"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.

"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.

"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.

"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani hyväksi."

Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.

"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.

"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.

"Minä lähden Tifernumiin."

"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.

"Hyvästi, Valeria!"

Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.

Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.

Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään. Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.

Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja nuoruutta.

Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.

Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:

"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus? Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä, Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais, Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta takaisin synkkien muurien sisälle.

NELJÄS LUKU.

Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi, aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä. Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt ruostumaan.

Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon vaatimuksia.

Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.

Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista, harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.

Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.

Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin edullisia rauhanehtoja.

Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän -- kuten luuli -- teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla mahdollisimman vapaana.

Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki, rajattoman koston henki.

Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.

Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.

Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.

Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.

Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut avioliiton ilman rakkautta.

Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.

Ja miksi? _Mikä_ oli tämän rikoksen syvin syy?

Goottien valtakunta, goottien kruunu.

Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.

Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä vihatakseni häntä sen vuoksi.

Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman häpeän yöhön.

Ja miksi? Miksi tämä kaikki?

Tyhjän käsitteen -- "goottien valtakunta" -- vuoksi.

Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.

Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen murtanut.

Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.

Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen rakkauteni. -- Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.

Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän sirpaleiksi.

Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen kuvapatsaansa.

Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"

Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä, joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.

Isänmaa, goottien valtakunta -- ne sanat eivät herättäneet vastakaikua tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.

Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli uhrattu.

Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten tuon marmoripatsaan.

Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman viekkaaksi.

Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.

Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin sitä -- vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.

Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen vahvoista ja heikoista puolista.

Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen sotajoukkojen tilaa.

Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa, joita pidettiin kuninkaan huoneissa.

Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.

Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.

Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.

Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja herättämättä seurustella.

Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.

Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset -- kunnollisimmat olivat aikoja sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin -- eivät olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia Vitigekselle ja hänen ystävilleen.

Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja huomattavimpana vihollisenaan.

Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen nimen.

Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.

Tämä mies oli prefekti Cethegus.

Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.

Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa, että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.

Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin kuningatarkin raakalaista -- sen vuoksi, että tämä oli häväissyt Matasuntaa -- ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.

Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.

Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.

Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.

Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat odottamaan lähtöä, oli Vitiges -- kenties myöskin välttääkseen Matasuntan läheisyyttä -- luopunut asunnostaan kuninkaallisessa palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.

Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja valkoiset teltat oikealla puolella.

Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.

Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.

Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.

Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta vahvistaneet.

Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.

Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.

Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä naurulla ja ihmettelyhuudoilla.

Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.

Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.

He osoittelivat erästä esinettä, jota Aspa ei voinut nähdä, ja heittelivät sitä kivillä.

Hän aikoi juuri rientää hallitsijattarensa luo, kun silmänkääntäjä parkasi pahasti hänen takanaan. Hän kääntyi pelästyneenä ja näki gallialaisen tavattomalla loikkauksella hyppäävän katsojiensa yli ja kiitävän nuolennopeasti italialaisia kohti.

Hän joutui jo keskelle joukkoa ja näytti hetkeksi sortuneen miesten jalkoihin.

Mutta äkkiä hän tuli taas näkyviin.

Eräs italialaisista kaatui hänen nyrkkinsä iskusta ja heti toinenkin.

Samalla hetkellä Aspa oli kuningattaren vieressä, joka oli nopeasti poistunut temmellyspaikan läheisyydestä, mutta orjattaren suureksi ihmeeksi jäänyt sitten seisomaan osoittaen sormellaan joukkoa.

Näytelmä oli todellakin ihmeellinen.

Uskomattomalla voimalla ja vielä suuremmalla notkeudella puolusti silmänkääntäjä itseään toistakymmentä hyökkääjää vastaan.

Hän vuoroin hyökkäsi italialaisia päin, kääntyi takaisin, peräytyi ja karkasi taas eteenpäin viskaten lähimmän miehen kumoon tai kaataen hänet iskemällä nyrkkinsä rintaan tai kasvoihin.

Hän teki tämän kaiken ilman aseita ja vain oikealla kädellä, sillä vasenta kättään, jossa näytti olevan jotakin, hän painoi rintaansa vasten.

Tämä epätasainen taistelu kesti useita minuutteja.

Raivostunut, meluava joukko tunki silmänkääntäjän yhä lähemmäksi vettä.

Silloin ase välähti. Eräs saamastaan iskusta suuttunut kuormarenki sieppasi veitsen ja kävi vastustajansa kimppuun takaapäin.

Kiljaisten tämä vaipui maahan. Italialaiset hyökkäsivät hänen päälleen.

"Erottakaa tappelijat! Auttakaa miesparkaa", huusi Matasunta sotilaille, jotka nyt saapuivat paikalle gallialaisen pöydän luota, "minä, kuningatar, käsken".

Gootit riensivät taistelevien luo, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi silmänkääntäjä, joka oli hetkeksi saanut viholliset kimpustaan, miesten yli pois kihermästä ja riensi ponnistaen viimeiset voimansa suoraan naisia kohti. Italialaiset, joita harvalukuiset gootit eivät saaneet pidätetyksi, karkasivat jäljestä.

Minkä näköinen hän oli?

Hänen gallialainen tunikkansa oli repaleina. Hänen keltaisesta tukastaan riippui osa selässä ja keltaisen tekotukan alta tulivat näkyviin kiiltävän mustat hiukset. Valkean kaulan jatkona näkyi kuparinruskea rinta.

Hän pääsi naisten luo.

Silloin hän tunsi Matasuntan.

"Suojele minua, pelasta minut, valkoinen jumalatar", huusi hän lysähtäen kokoon Matasuntan jalkojen juureen.

Italialaisetkin ehtivät paikalle. Etumainen heilutti puukkoaan.

Mutta Matasunta levitti sinisen vaippansa kaatuneen päälle.

"Takaisin", huudahti hän majesteetillisesti, "jättäkää hänet rauhaan. Hän on goottien kuningattaren suojeluksessa."

Kuormarengit peräytyivät hämmästyneinä.

"Vai niin", virkkoi vähän ajan perästä etumainen mies. "Pitäisikö hänen, koiran ja koiran pojan, päästä rangaistuksetta? Meistä on viisi puolikuolleena. Ja minulla on nyt kolme hammasta vähemmän. Eikö hän saa mitään rangaistusta?"

"Hän on saanut tarpeeksi ankaran rangaistuksen", sanoi Matasunta osoittaen syvää tikarinhaavaa pojan kaulassa.

"Ja kaikki tämä madon vuoksi", huusi toinen italialainen, "käärmeen vuoksi, joka pääsi karkuun hänen repustaan ja jota me huviksemme heittelimme kivillä."

"Katsokaa! Hän on kätkenyt kyyn poveensa. Ottakaa se häneltä pois."

"Lyökää hänet kuoliaaksi", kiljuivat muut italialaiset.

Mutta samassa saapui paikalle lukuisa joukko goottisotilaita, jotka ryhtyivät täyttämään kuningattaren tahtoa. He työnsivät italialaiset armotta pois ja muodostivat kaatuneen ympärille piirin.

Aspa katseli tarkoin näitä puuhia, mutta lankesi äkkiä kädet ristissä polvilleen silmänkääntäjän viereen.

"Mikä sinun on, Aspa? Nouse ylös", sanoi Matasunta ihmeissään.

"Oi, hallitsijattareni", änkytti tämä, "mies ei ole gallialainen.

"Hän on kansani poika.

"Hän palvelee käärmejumalia.

"Näetkö hänen ruskean ihonsa kaulan alapuolella?

"Ruskea kuin Aspa, -- ja täällä -- täällä on kirjoitus. Hänen rintaansa on piirretty kirjoitusmerkkejä, kotimaani pyhää salakirjoitusta", huudahti hän riemuissaan.

Ja osoittaen kirjoitusta sormellaan hän rupesi lukemaan.

"Silmänkääntäjä on epäluulonalainen --

"Miksi hän on tällaisessa valepuvussa?" kysyi Matasunta.

"Hänet täytyy vangita."

"Ei, ei, hallitsijatar", kuiskasi Aspa.

"Tiedätkö sinä, mitä se kirjoitus oli? -- Sitä ei voi selittää kukaan muu kuin minä."

"Mitä se on?"

Aspa kuiskasi:

"Kirjoitus on näin kuuluva: 'Syphax on herralleen, prefekti Cethegukselle velkaa elämän.'

"Niin, niin, minä tunnen hänet. Hän on Syphax, Hiempsalin poika, heimoni kestiystävä. Jumalat lähettävät hänet luoksemme."

"Niin, Aspa", sanoi Matasunta, "jumalat, koston jumalat lähettävät hänet.

"Liikkeelle, gootit! Nostakaa tämä haavoittunut mies paareille ja viekää hänet orjattareni johdolla palatsiin. Hän on tästä alkaen minun palvelijani."

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin Matasunta meni taas leiriin, tällä kertaa ilman Aspaa.

Sillä tämä ei lähtenyt mihinkään haavoittuneen kansalaisensa äärestä, joka nopeasti parani hänen hoidossaan ja hänen lääkkeistään.

Kuningas Vitiges oli nyt hovilaisten seuraamana noutanut kuningattaren.