Chapter 29

"Mutta minä -- minä pelkäsin keisarin epäluuloisuutta. Hän olisi voinut noita kehoituksia pitää jonkinlaisina Belisariuksen syyllisyyden todistuksina."

"Se ei kai ollut ainoa syy", virkkoi Cethegus hiljaa katsellen varovaisesti ympärilleen, "miksi neuvoit Belisariuksen niin tekemään."

"Mitä muita syitä minulla olisi ollut? Mitä tarkoitat", kysyi Antonina hiljaa.

Hän punastui.

"Sinä tiesit, että perheenne hyviä ystäviä oli salaliitossa osallisina. Näitä tahdoit ensin varoittaa ja erottaa heidät syyllisistä, ennenkuin salaliitto tulisi ilmi."

"Niin", änkytti Antonina, "Photius, hänen vapautettunsa --"

"Ja eräs toinenkin", kuiskasi Cethegus, "jonka ei pitänyt joutua Bosporuksen aaltoihin heti Teodoran kahleista vapauduttuaan."

Antonina kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minä tiedän kaikki, Antonina. Tunnen vähäisen vikasi ennen vanhaan -- ja nykyiset hyvät tarkoitusperäsi.

"Mutta vanha mieltymys on sinulle tehnyt kepposen.

"Paitsi Belisariusta olet nyt ajatellut _hänenkin_ menestystään.

"Ja jos Belisarius nyt joutuu tuhon omaksi, niin kenen on syy?"

"Vaikene, armahda", rukoili Antonina.

"Älä epäröi", jatkoi Cethegus. "Sinullahan on vankka turva -- hyvä puolustajatar keisarin luona. Vaikka miehesi mahdollisesti joutuukin maanpakoon, niin pahimman kohtalon voi mahtavan ystävättäresi välitys estää."

"Keisarinnanko", huudahti Antonina.

"Hän selittää asiat omalla tavallaan! Hän on vannonut saattavansa meidät perikatoon."

"Silloin ovat asiat huonosti", virkkoi Cethegus, "hyvin huonosti, sillä keisarinnakin tietää salaliitosta ja Belisariukselle lähetetyistä kirjeistä.

"Ja sinähän tiedät. Paljon pienemmistä syistä kuin salaliittoon houkuttelemisesta, on --"

"Keisarinna tietää sen! Silloin olemme hukassa. Auta, pelasta sinä, joka löydät tien siinäkin, missä tavallinen silmä ei näe."

Ylpeä nainen heittäytyi itkien polvilleen prefektin eteen.

Huoneen nurkasta kuului valittava ulvonta. Leopardi vapisi taas pelosta tämän kohtauksen nähdessään. Prefekti silmäsi ulvovaa eläintä ja nosti sitten polvistuneen nopeasti ylös.

"Nouse, Belisariuksen puoliso. Älä joudu epätoivoon.

"On olemassa yksi ainoa keino Belisariuksen pelastamiseksi. Mutta vain yksi."

"Onko hänen ilmoitettava asiasta keisarille heti kotiin tultuaan?"

"Se on myöhäistä.

"Häntä ei enää uskottaisi, jos hän vain sanoin vakuuttaisi viattomuuttaan.

"Hänen on todistettava uskollisuutensa teoilla.

"Hänen on vangittava kaikki kapinalliset ja jätettävä ne keisarille."

"Miten hän saa ne kokoon?"

"Nehän ovat kutsuneet hänet kokoukseensa.

"Tänä yönä he kokoutuvat hänen vapautettunsa Photiuksen talossa.

"Hän ilmoittakoon suostuvansa johtajaksi.

"Sitten hän menköön ja vangitkoon kaikki. --

"Aniciusta", lisäsi hän, "on keisarinna itse varoittanut. -- Hän oli luonani."

"Vaikkapa hän joutuisikin turmioon -- nythän on Belisarius pelastettava.

"Hänen on tehtävä se.

"Tuuma on rohkea. Se miellyttää häntä."

"Uhraako hän vapautettunsa?"

"Senkin seitsemän kertaa olemme turhaan varoittaneet tuota hullua. Mitäpä Photiuksesta, kun Belisariuksen henki on kysymyksessä.

"Teen kaikkeni taivuttaakseni hänet.

"Jo aikaisemmin Prokopius neuvoi häntä todistamaan tällä barbaarisella -- kuten hän sanoi -- tavalla uskollisuutensa, kun hän ei ilmoittanut keisarille ensimmäisiä salaliittokehoituksia.

"Minä muistutan hänelle tuosta Prokopiuksen neuvosta.

"Saat olla varma, että hän noudattaa sitä."

"Hyvä on! Olkoon hän siellä ennen puoliyötä.

"Kun vartija muurilla huutaa kahdennentoista hetken, minä murtaudun taloon. Kaikki on hyvin järjestetty, jos hän sisään mennessään näkee maurilaisen orjani Syphaxin Pietarin patsaan takaisessa seinäkomerossa. Hän voi varmuuden vuoksi ottaa muutamia henkivartijoitaan, jotka hätätilassa puolustavat häntä ja voivat esiintyä todistajina.

"Hän ei tarvitse suurtakaan teeskentelytaitoa. Hän menköön vain sisään hiukan ennen puoliyötä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain. Vartijamme odottavat Konstantinuksen puistossa Photiuksen talon takana. Puoliyötä huudettaessa -- tuuballa annetaan, kuten tiedät, kuuluva merkki vahtien muuttamiseen -- murtaudumme sisään.

"Hänen ei siis tarvitse tehdä edes mitään merkkiäkään."

"Tuletko sinä varmasti?"

"Tulen.

"Voi hyvin, Antonina."

Hän kulki takaperin ovelle silmät luotuina vihaiseen eläimeen ja veitsi kädessä.

Leopardi oli odottanut tätä hetkeä. Se oli noussut hiljaa pystyyn.

Oviverhon välitse Cethegus vielä kerran uhkasi veitsellään.

"Alas, Dareios! Kuuma rauta uhkaa!"

Hän syöksähti ulos.

Leopardi painoi päänsä mosaiikkilattiaan ja päästi voimatonta raivoa ilmaisevan valittavan ulvonnan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Totila oli palannut Roomaan laivastoineen ja sotajoukkoineen.

Valloitettuihin kaupunkeihin oli jätetty vain pienet vartioväet, kun keisari oli hänen vaatimuksiinsa suostuen ryhtynyt rauhankeskusteluihin ja pyytänyt kuuden kuukauden aselevon.

Ennen sen päättymistä piti lähettiläitä saapua Bysantista Roomaan lopullisesti päättämään rauhasta.

Totilan onni ja hänen valtansa loisto olivat nyt korkeimmillaan.

Voitokas hyökkäys Bysantin valtakuntaan oli antanut hänen nimelleen laajalle leviävän hohteen.

Italiassakin sen vaikutukset tuntuivat.

Bysanttilaisten hallussa oli Italiassa enää kaksi linnoitusta, nimittäin Tusciassa Perusia ja voittamaton Ravenna.

Perusia antautui urhoollisesti puolustauduttuaan kreivi Grippalle ja Ravennasta oli tärkein osa -- satamakaupunki Clossis vihdoin joutunut Hildebrand-vanhuksen käsiin, joka oli jo kahdeksantoista kuukautta piirittänyt kaupunkia.

Kun ruuan tuonti kaupunkiin katkaistiin nyt merenkin puolelta, -- kuningas oli nimittäin määrännyt, että kaikkien eri tahoilla risteilevien laivastojen oli kokouduttava yhteen Anconan luona ja suljettava Classiksen satamansuu -- voitiin odottaa kaupungin pikaista antautumista elintarpeiden loppumisen vuoksi.

Nyt oli siis enää vain yksi askel otettava sen lupauksen täyttämiseksi, jonka Totila oli kerran antanut Valerian kuolevalle isälle. Bysanttilaisia ei ollut enää muualla Italian mantereella kuin Ravennan päälinnoituksissa. Muutaman viikon perästä toivottiin kaupungin antautuvan ja silloin ei enää mikään estäisi goottikuninkaan ja Italian kauneimman tyttären naimisiin menoa.

Totila päätti sillä välin viettää julkiset, juhlalliset kihlajaiset morsiamensa kanssa sen komean voittojuhlan yhteydessä, joka retken muistoksi aiottiin panna toimeen. Täten hän saisi morsiamensa luostarin -- hänen mielestään vahingollisesta -- vaikutuspiiristä ja voisi näyttää tulevan kuningattaren hoville ja valtakunnalle. Tähän saakka vain kreivi Teja ja muut Totilan lähimmät ystävät olivat morsiamen tunteneet.

Cassiodorus ja Julius olivat ottaneet huolekseen kuninkaan kihlatun saattamisen Taginaesta Roomaan.

Nykyisestä Monte Testacciosta lounaaseen, missä Tiber eroaa kaupungin piiristä, sijaitsi siihen aikaan kauniilla kukkulalla Antoninusten ajoilta säilynyt vanha keisarillinen huvila.

Totila rakasti tätä paikkaa, josta oli laaja näköala joelle ja Campanialle. Joella liikkui taas lukemattomia pieniä kauppalaivoja, jotka kuljettivat tavaroita Portuksen satamasta kaupunkiin. Kauniita maataloja oli jälleen noussut Campanialle kahden piirityksen tuhosta ja hävityksestä.

Vähällä vaivalla kuningas oli saanut vanhan keisarien palatsin uudestaan asuttavaan kuntoon.

Huvilan komealla, leveällä terassilla, joka muodosti jokeen saakka ulottuvien marmoriportaiden pään ja kaunistuksen, aiottiin komeaksi suunniteltu juhla viettää.

Totila oli kutsuttanut Napolista vanhan kuvanveistäjän Xenarkoksen, joka oli ensin vienyt yhteen molemmat Dioskurit. Hän oli saanut toimekseen valita kauneimmat kuvapatsaat mitä Roomassa tai sen ympäristössä oli saatavissa ja asettaa ne marmoriportaiden molemmilla puolilla oleville tyhjille jalustoille.

Vanhus oli ryhtynyt työhönsä mielihyvällä ja innolla. Pian kokonaiset rivit jumalia, jumalattaria ja sankareita kohosikin marmoriportaiden viereen.

Terassin katoksi oli levitetty suunnaton purppurateltta -- samoin kuin amfiteatterissa -- suojaksi auringonsäteiltä.

Joelta tulevat virkistävät tuulet pääsivät sen sijaan vapaasti puhaltamaan telttaan.

Terassin takaosassa oli pylväiden kannattama huvilan eteinen.

Kuninkaan teltta, portaat, eteinen ja koko huvila olivat lukemattomien köynnösten peitossa. Köynnökset olivat punotut ikivihreistä lehdistä, jotka kesät talvet koristavat Italian puutarhoja.

Totilan uusi, komea lippu, jonka Valeria oli yhdessä seuralaistensa kanssa ommellut Taginaessa kullalla ja hopealla vaaleansiniselle silkkikankaalle, aaltoili ylpeänä kuninkaan teltan huipulta.

Lippu kuvasi kultaista joutsenta, joka levitetyin siivin kiitää sinistä, hopeaisten tähtien koristamaa taivasta kohti.

Vielä korkeammalla, tämän lipun oikealla puolella oli vanha, kuuluisa amelungien lippu, Didrik berniläisen lippu kultaisine jalopeuroineen.

Alempana vasemmalla oli eräs voitonmerkki, Belisariuksen lippu, jonka Totila oli valloittanut Tiburtiuksen portin ulkopuolella. Koska se oli voiton merkki, oli se asetettu kaltevaan asentoon.

VIIDESTOISTA LUKU.

Voittojuhla oli määrätty vietettäväksi kesäkuun kolmantena päivänä.

Rooman asukkaat olivat aamusta varhain liikkeellä. He kulkivat pitkin kaupungin koristeltuja katuja ja toreja Aventinuksen kukkulaa ja jokea kohti. Venheitä vilisi joella. Huvilan ympärille oli pystytetty telttoja, lehtimajoja ja pöytiä, joiden ääressä Rooman kansaa ruokittiin.

Kun Cassiodorus oli Pyhän Pietarin kirkossa areiolaisen ja katolisen papin -- viimemainittu oli Julius -- rukoillessa luovuttanut vanhan ystävänsä tyttären kuninkaalle ja kun nuoret olivat vaihtaneet sormuksia, pariskunta lähti juhlallisen, loistavan seurueen saattamana Janiculus-kukkulan yli oikealle Tiberin rannalle, kulki joen yli juhlallisesti koristettuja, kunniaporteilla varustettuja Teodoruksen ja Valentinianuksen siltoja myöten ja saapui Emporiumin alapuolella sijaitsevaan huvilaan.

Täällä kokoutuneen sotajoukon läsnäollessa kuninkaan keihään päähän ripustetun kultakilven alla roomalaisnainen astui goottisulhasensa vasempaan kenkään ja tämä laski panssaroidun kätensä hänen tummalle, läpinäkyvän harson peittämälle tukalleen.

Näin oli kihlaus päätetty kirkollisen, roomalaisen ja goottilaisen tavan mukaan.

Morsiuspari asettui nyt terassin keskimmäisen pöydän ääreen, Valeria jalosukuisten roomalais- ja goottinaisten, Totila sotajoukkonsa herttuoiden ja kreivien ympäröimänä.

Kreikkalaiset ja roomalaiset huiluniekat soittivat, roomalaisten tanssien ohessa goottinuorukaiset esittivät miekkahyppyä. Joella, molemmilla rannoilla ja huvilan ympärillä kuninkaan roomalaiset ja goottilaiset vieraat söivät ja toivottivat onnea lempeälle hallitsijalleen ja hänen kauniille morsiamelleen.

Valeria katseli totisena avaruuteen. Hänen huulensa liikkuivat.

"Minkä nimen mainitsit", kysyi kuningas ojentaessaan hänelle pikarinsa.

Valeria maisteli pikarista ja sanoi antaessaan sen takaisin.

"Mirjam."

"Mirjamille kiitos ja kunnia", sanoi kuningas kohottaen pikarinsa.

Silloin kuului harpun ääni. Heidän eteensä astui Adalgot puettuna valkoiseen, kultapäärmäiseen juhlapukuun, laakerista ja tammenlehdistä sidottu seppele päässään. Hän katsahti kysyvästi soiton- ja miekkailunopettajaansa, kreivi Tejaan, joka istui kuninkaan oikealla puolella, ja lauloi sitten heleällä äänellä:

"Kuulkaa kaikki kansat lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin. Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumilla.

"Kauas Tiberin rannoilta on karkoitettu Belisarius-sankari. Cethegus ei ole enää Rooman, vaan Manalan prefekti.

"Mistä lehdistä on kuningas Totilalle seppele tehtävä? Hänen rinnallaan Valeria loistaa _ruusuisena_.

"Rauhaa ja oikeutta hänen miekkansa ja kilpensä suojelee. _Oliivi_, anna lempeät lehtesi rauhanruhtinaalle.

"Kuka johti peloittavaa kostosotaa Bysanttiin saakka? Tule, _laakeri_, voitonyrtti, tule seppeleeseeni.

"Mutta hänen voitokas voimansa ei kasvanut Rooman mailla. Germanialainen _tammi_ siksi palkitkoon hänen sankaruutensa.

"Kuulkaa, kaikki kansat, lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin. Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumillä."

Äänekkäät hyvä-huudot palkitsivat laulajaa. Sillä välin saapui morsiusparin eteen roomalaispoika ja goottityttö, kummallakin ruusuista, oliivista, laakerista ja tammesta sidottu seppele käsissään. Polvistuen he ojensivat seppeleensä.

"Meidänkin laulajamme osaavat kauniita sanoja, Valeria", sanoi Totila hymyillen. "Sitä paitsi on heissä voimaa ja uskollisuutta. Hengestäni saan kiittää tätä laulajaa."

Hän laski kätensä Adalgotin pään päälle.

"Armottomasti hän löi maamiestäsi Pisoa, virkaveljeään Apollon palveluksessa, taitavasti runoileville sormille rangaistukseksi siitä, että nuo sormet olivat kai kirjoittaneet Valerialleni monta runoa ja sama käsi yritti heittää tappavan raudan minua kohden."

"Yhtä olisin tahtonut kuulla vielä mieluummin kuin riemulauluasi", sanoi Teja hiljaa Adalgotille.

"Mitä, opettajani?"

"Prefektin kuolinhuutoa. Valitettavasti lähetit hänet Manalaan vain laulussa."

Goottisoturit huusivat Adalgotin luokseen ja pidättivät häntä kauan, sillä Totilan taistelutoverit osasivat antaa arvon tälle laululle.

Herttua Guntaris syleili ja suuteli häntä ja sanoi vieden hänet syrjään;

"Nuori sankarini.

"Omituinen yhdennäköisyys!

"Joka kerta kun näen sinut, huudahdan: Alarik!"

"Sehän on sotahuutoni", vastasi Adalgot.

Yhdessä he hävisivät väkijoukkoon.

KUUDESTOISTA LUKU.

Samassa kuningas katsahti taakseen huvilan pylväskäytävään päin, sillä sinne asetetut huilunsoittajat lopettivat äkkiä soittonsa.

Hän huomasi syynkin ja hypähti seisoalleen ihmetyksestä huudahtaen.

Köynnösten koristamien keskuspatsaiden aukossa seisoi olento, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin.

Ihmeen kaunis valkopukuinen tyttö, jolla oli sauva kädessä ja valkoisista kukista punottu seppele päässään.

"Mikä se on? Elääkö tuo ihastuttava kuva", kysyi kuningas ihmeissään.

Ja kaikki vieraat, kaikki naiset ja miehet kääntyivät katsomaan kuninkaan osoittamaan suuntaan.

Kapeassa aukossa kukkaköynnösten välissä seisoi olento, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet.

Lapsi tai neitonen oli kiinnittänyt hohtavanvalkoisen pellavapukunsa vasemmalle olalle safiirisoljella. Komeat safiirit koristivat leveää kultavyötä. Pitkät, valkoiset hihat valahtivat siipien tavoin olkapäiltä. Muratti kiersi koko vartaloa. Oikeassa kädessä oli hänellä kukilla koristettu käyrä paimensauva, vasemmassa erinomaisen kaunis metsäkukista tehty seppele. Vasenta kättään hän piti suuren, ruskean koiran päällä, jonka kaulassa niinikään oli kukkakiehkura. Pelottomana, ajatuksiinsa vaipuneena ja tutkivasti hän katseli loistavaa seuraa.

Ihmetellen vieraat katsoivat, tyttö seisoi liikkumattomana.

Silloin kuningas lähti valtaistuimeltaan, meni tytön luo ja sanoi:

"Terve tuloa goottien kuningassaliin, jos olet mainen olento.

"Mutta jos olet -- kuten olen halukas otaksumaan -- valkoisten keijukaisten ihmeellinen kuningatar, niin ollos sittenkin tervetullut. Silloin laaditaan sinulle valtaistuin kuninkaan istuimen yläpuolelle."

Miellyttävästi tervehtien hän viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi.

Hän astuikin pylväskäytävän kynnyksen yli terassille ja virkkoi punastuen:

"Sinä puhut rakastettavasti, herra kuningas, vaikkakin hassunkurisesti.

"En ole kuningatar.

"Olen paimentyttö Goto.

"Mutta sinä olet -- näen sen paremmin kauniista otsastasi kuin sillä olevasta kultarenkaasta -- sinä olet Totila, goottien kuningas, jota kutsutaan ilokuninkaaksi.

"Tässä on sinulle ja kauniille morsiamellesi kukkia -- kuulin, että tänään vietetään kihlajaisjuhlaanne -- Gotolla ei ole muuta antaa. Poimin ne viimeisen puiston läpi kulkiessani.

"Ja nyt, kuningas, orpojen holhooja ja oikeuden suojaaja, kuule minua ja anna minulle suojeluksesi."

Kuningas istuutui taas Valerian viereen. Tyttö seisoi heidän välissään. Morsian tarttui hänen käteensä ja kuningas pani kätensä hänen päänsä päälle sanoen:

"Oman ihmeellisen pääsi kautta vannon antavani sinulle suojaa ja oikeutta. Kuka olet ja mitä minulta tahdot?"

"Herra, olen erään vuoristolaisen lapsi.

"Olen kasvanut Iffa-vuorella yksinäisyydessä kukkien kanssa.

"Minulla ei ole koko maailmassa ollut muuta rakasta kuin veljeni.

"Hän lähti kotoa sinun luoksesi.

"Ja kun isoisä oli kuolemaisillaan, hän lähetti minut luoksesi sanoen sinun antavan minulle veljeni ja suojaa sekä ratkaisevan kohtaloni.

"Saattajakseni hän antoi Hunibad-vanhuksen Terioliksesta. Hänen haavansa eivät olleet vielä täysin terveet ja ne saattoivat hänet jo Veronassa tautivuoteelle.

"Kauan aikaa hoidin häntä, kunnes hän kuoli.

"Ja sitten lähdin minä aivan yksin uskollisen koirani kanssa kulkemaan tämän laajan, kuuman maan läpi, kunnes vihdoin saavuin Rooman linnaan ja löysin sinut.

"Hyvä on järjestys valtakunnassasi, kuningas, kiitos sinulle siitä.

"Sajonisi ja keihäsmiehesi vartioivat yötä päivää valtateitä.

"Kovin ystävällisiä ja hyviä he olivat yksinäistä, kulkevaa lasta kohtaan.

"He neuvoivat minut joka yö johonkin hyvään goottitaloon, jossa emäntä piti minusta huolta.

"Ja he sanoivat sinun pitävän sellaisen järjestyksen, että valtateille voi pudottaa kultasolkia ja että ne löytyvät samasta paikasta monen päivän kuluttuakin.

"Eräässä kaupungissa -- luullakseni se oli Mantua -- oli suuri väentungos juuri kun olin menossa kauppatorin yli.

"Sajonisi kuljettivat keskellään erästä roomalaista mestattavaksi ja huusivat: 'Marcus Massurius kuolee kuningas Totilan käskystä. Kuningas oli laskenut Massuriuksen vapaaksi, mutta tämä oli heti ryöstänyt juutalaistytön. Kuningas Totila on uudistanut suuren Teoderikin lain.'

"Ja he löivät hänen päänsä poikki avoimella torilla ja koko kansa huomasi kuningas Totilan oikeamielisyyden.

"Nyt, koirani, saat jo levätä. Täällä ei minulle kukaan tee pahaa.

"Senkin kaulaan olen teidän kunniaksenne pannut kukkakiehkuran."

Hän kosketti hiljaa koiran takkuista päätä. Koira silmäsi ymmärtäväisen näköisenä tyttöä, meni sitten valtaistuimelle ja nosti tuttavallisesti vasemman etukäpälänsä kuninkaan polvelle.

Kuningas antoi sen juoda matalasta kultamaljasta.

"Kultaisesta uskollisuudesta", sanoi hän, "kultainen pikari.

"Mutta kuka on veljesi?"

"Niin", sanoi tyttö ajatuksissaan, "päättäen Hunibadin puheista sairasvuoteella, en luule hänen entistä nimeään oikeaksi.

"Mutta hänet on helppo tuntea", jatkoi hän punastuen.

"Hänen tukkansa on kullanruskea, hänen silmänsä ovat siniset kuin tämä jalokivi, hänen äänensä heleä kuin leivon. Ja kun hän koskettaa harpun kieliä, katsoo hän ylös kuin näkisi taivaan avoinna --"

"Adalgot", huusi kuningas.

"Adalgot", toistivat kaikki gootit.

"Niin, Adalgot on hänen nimensä."

Samassa tämä riensi kuultuaan nimeään huudettavan portaita ylös.

"Gotoni", huusi hän riemuiten.

He syleilivät toisiaan.

"Nuo kuuluvat yhteen", sanoi herttua Guntaris, joka oli seurannut nuorukaista.

"Kuten aamurusko ja aamuaurinko", sanoi Teja.

"Mutta salli minun nyt täyttää tehtäväni", virkkoi tyttö irroittautuen toisen syleilystä, "kuolevan isoisän käsky.

"Tässä, herra kuningas, ota tämä käärö ja lue se.

"Siinä on Adalgotin ja Goton kohtalo; menneisyys ja tulevaisuus, sanoi isoisä."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:

"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu, entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.

"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti kirjoitettu.

"Siis: Nyt se tulee.

"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.

"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.

"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin kieltä.

"Siis. Nyt se todella tulee.

"Näin vanha Iffa puhuu:

"'Herra kuningas Totila.'

"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs -- vaan oli hänen nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua --'"

Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.

Kuningas pysähtyi.

Herttua Guntaris sanoi silloin:

"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista kaupungeista.

"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja Adalgot-pojan välinen."

"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien pojan syliinsä.

Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:

"Siis ei veljeni.

"Oi, Jumalani --

"Terve, Apulian herttua.

"Hyvästi! Ainaiseksi!"

Hän kääntyi aikoen lähteä.

"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.

"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.

"Pysähdy" -- huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:

"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni -- tässä on herttuattareni."

Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi hymyillen:

"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. -- Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."

Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen käsivarsilleen.

Gooteille hän puhui:

"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina -- tunsin hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä -- ja lyhyesti selittää herttuan testamentin sisällys.

"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."

"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris. "En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."

"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.

"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.

"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen. Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa seuraavat sanat:

"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä, ei saa elää.'

"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'

"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.

"Missä hän on?"

"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon", virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.

"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän katkerasti hymyillen.

"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."

"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."

Kuningas luki kääröstä:

"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.

"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva poikani puhtaan syntyperän todistuksena."

"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.

"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot, "ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."

Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa rinnallaan.

"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:

"'Baltille -- Haukalle -- Hädässä -- Ystävälle --"

"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö ottaen poveltaan toisen kappaleen. -- "Katso, tässä ovat sanat:

"-- amali, -- kotka, -- ja kuolemassa -- ystävä."

"Baltille amali, Haukalle kotka, Hädässä ja kuolemassa Ystävälle ystävä."

Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.

Kuningas jatkoi: