Chapter 24

* * * * *

Muutaman päivän perästä Julius Montanus saapui Genuan ja Urbinumin kautta.

Kuningas meni seurueineen häntä vastaan luostarin puutarhaan.

Ystävykset syleilivät kauan toisiaan.

Teja seisoi heidän vieressänsä ja katseli heitä totisena.

"Herra", kuiskasi Adalgot, "kuka on tuo mies, jonka silmät ovat tuolla tavalla sisäänpainuneet?

"Onko hän munkki?"

"Sisäisesti kyllä, vaan ei ulkonaisesti."

"Noin nuorella miehellä on jo vanhuksen katse. Tiedätkö, kenen näköinen hän on?

"Hän muistuttaa luostarin käytävässä olevaa kultapohjaista kuvaa."

"Aivan oikein, hiljaista, surullista päätä tuolla, apostoli Johannesta."

"Ennenkuin sain kirjeesi, olin jo päättänyt tulla tänne."

"Aioitko käydä minun luonani -- Valerian luona?"

"En, Totila. Tulin tänne Cassiodoruksen tutkittavaksi ja sitten vihittäväksi munkiksi.

"Pyhä ja hurskas mies, joka on täyttänyt vuosisatamme ihmeillään, Benedictus Nursialainen on perustanut luostarin, joka vetää minua puoleensa."

"Julius! Sinä et saa tehdä sitä.

"Miksi ihmeessä kaikki läheisimpäni nyt pakenevat maailmaa.

"Valeria, sinä ja -- Teja."

"En pakene ketään", vastasi viimemainittu, "en maailmaakaan".

"Miten sinä", jatkoi kuningas tarttuen ystävänsä käsivarteen ja vieden häntä luostariin päin, "olet saanut päähäsi tuollaisia itsemurhan ajatuksia nuoruutesi kukoistuksessa?

"Katso Valeriaa tuolla.

"Hän auttaa minua sinun käännyttämisessäsi.

"Jos olisit koskaan rakastanut, niin et kääntäisi selkääsi maailmalle."

Julius hymyili äänettömänä.

Hän tarttui levollisesti Valerian käteen ja meni hänen kanssansa luostarin ovelle, jossa Cassiodorus tuli heitä vastaan. --

Vaivoin kuningas sai ystävänsä suostutetuksi lähtemään Cassiodorus-vanhuksen seurassa Bysanttiin.

Juliusta ensin kammoksutti lähteä keisarihovin loistoa, melua ja syntisyyttä näkemään, mutta lopuksi hän taipui Cassiodoruksen antaman esimerkin johdosta.

"Luullakseni", sanoi kuningas lopuksi, "voidaan maailmassa tehdä paljon enemmän Jumalalle otollisia töitä kuin luostarissa.

"Sellainen otollinen työ on tämä lähettilästoimi, joka pelastaa kaksi valtakuntaa uudesta sodasta."

"Aivan oikein", sanoi Julius. "Kuningas ja sankari voivat palvella Jumalaa yhtä hyvin kuin munkki.

"En moiti sinun tointasi, mutta salli minun pitää omani.

"Minusta tuntuu, että tänä aikana, jolloin vanha maailma vajoaa kamalasti taistellen ja uusi kohoaa myrskyn tavoin, jolloin mädäntyneen pakanuuden kaikki himot yhtyvät barbaarien hurjuuteen, jolloin hekuma, lihanhimo ja verinen väkivalta täyttää sekä itä- että länsimaat, on hyvä perustaa kauas maailman melusta turvapaikkoja, joissa köyhyys, puhtaus ja nöyryys asuvat."

"Minusta taas ei loisto eikä rakkauden onni ole syntiä Jumalan edessä.

"Mitä mieltä sinä olet, Teja-ystäväni?"

"Kiistanne ei liikuta minua", vastasi tämä levollisesti, "sillä teidän Jumalanne ei ole minun. Mutta lopettakaa se. Valeria tulee!"

* * * * *

Lähettilästen lähdön edellisenä iltana Cassiodorus vei ystävänsä kappeliin, jonka hän oli rakennuttanut aivan luostarin vieressä kohoavalle äkkijyrkälle kalliolle.

"Paikka miellyttää epäilemättä sinua, Totila", oli Valeria sanonut.

Vähän ennen auringonlaskua ystävykset saapuivat yksinäisen, pyöreän kallion laelle.

Täältä oli laaja näköala Picenumin kukoistaville vainioille.

Pohjoisessa ja idässä Apenninien komeat, suurenmoiset porrastukset rajoittivat katsetta.

Lännessä kimalteli laskevan auringon loisteessa komeana kultavyönä viheriäisten kenttien läpi juokseva Clasius-joki, johon täällä Sibola ja Rasina yhtyvät.

Etelästä päin Tinia-joki välkkyi Nucerian vuorten lomitse.

Etelän hymyilevän taivaan alla versoi runsas sato, Totilan ihmevuosi oli nopeasti ja täydellisesti pyyhkäissyt pois entisen hävityksen jäljet. Laakerien tummaa pohjaa vasten, oliivien hopean harmaiden lehtien ja määrättömien viiniköynnösten lomista näkyi sadottain valkoisia marmorihuviloita, linnoja, taloja ja ulkohuoneita.

Kukkulan etelärinteellä sijaitsi ikivanha vahtitorni, kenties muinaisroomalaiselta ajalta peräisin. Sen muurit olivat kokonaan muratin, viikunapuiden, viiniköynnösten ja kastanjain peitossa.

Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain, italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas punasinervä.

Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.

Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.

"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle, "katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin kauniiksi sitä en sentään aavistanut."

Kuningas huudahti:

"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.

"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.

"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua -- --"

Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla haudatuksi."

Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta, nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli aivan muratin peitossa.

"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.

"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?

"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.

"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?

"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.

"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt rauhanjumalalle Immanuelille.

"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."

"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan sinisen katon alla."

Hän kosketti sarkofagia.

"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan, jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan, tahdon levätä.

"Tulen kai toimeen rauhankuninkaan varjon kanssa.

"Se on tahtoni, ystäväni.

"Pane mieleesi se, Adalgot, rakkaani, sillä sinä kai nuorimpana elät kauemmin kuin me muut."

"Kuka ajattelee keskipäivällä yötä", huudahti Adalgot.

"Aavistelijat", sanoi Teja.

"Katsokaa, miten nopeasti aurinko ja sen lämmin, iloinen valo katosivat.

"Purppurapeite, joka muistuttaa punaista, veristä käärinliinaa, peittää jo Taginaen laaksoa.

"Sinipunervat varjot ovat äkkiä muuttuneet kylmän mustiksi.

"Paljon nopeammin kuin tässä maassa saapuu yö, iskee kaikissa maissa kohtalo ja kuolema."

NELJÄS LUKU.

Samana iltana, jolloin Adalgot katseli kuninkaan seurassa "hyvien toivon" vuorella auringon laskua, seisoi Iffinger-vuoren etelärinteellä paimentyttö Gotho sauvaansa nojaten ja katseli komeata auringonlaskua.

Lampaat hyppelivät hänen ympärillään näykkien tuon tuostakin ruohoa. Vähitellen ne väsyivät ja kokoutuivat paimenensa ympärille odottaen hartaasti navettaan lähtöä.

Mutta ne odottivat ja määkivät turhaan.

Kaunis lapsi kumartui nimittäin äkkiä sammaleiselle kivelle kirkkaan vuorilähteen reunalle. Hänen nahkaesiliinassaan oli kasottain vuoriston kauniita, ihanatuoksuisia kukkia: ajuruohoja, villiruusuja, myrttiä, jotka kasvavat virtaavan veden kostealla rannalla, ja tummansinisiä katkeroita.

Hän uneksi ja puheli itsekseen sekä kukkiensa ja nopeasti eteenpäin rientävien aaltojen kanssa.

Hän heitteli kukkia lähteestä virtaavaan puroon, milloin yksitellen, milloin kimppuina, milloin taas puolivalmiina seppeleinä.

"Miten paljon", virkkoi lapsi aaltoihin päin kääntyen ja heittäen pitkän, keltaisen palmikkonsa yli olkansa, "miten paljon olenkaan jo teitä lähettänyt hänelle terveisiä viemään.

"Sillä etelään päin hän lähti ja etelään nuo nopsat laineetkin juoksevat.

"Mutta en varmasti tiedä, oletteko te vieneet terveiseni perille, sillä hän ei ole vielä palannut kotiin.

"Tanssiessanne aalloilla viittaatte te minua seuraamaan itseänne.

"Jospa voisinkin seurata teitä.

"Tai pikku kaloja, jotka nopeina kuin nuolet välähtelevät aalloissa.

"Tai nopeita vuoripääskyjä, jotka kiitävät ilmassa vapaina kuin ajatus.

"Tai punertavia iltapilviä, kun vuoristotuuli ajaa niitä etelää kohti.

"Mutta varmimmin kai etsijättären sydän löytäisi hänet, jos uskaltaisin jättää karjani ja lähteä hänen jälkeensä kaukaiseen, päivänpaisteiseen maahan.

"Mitäpä minä siellä?

"Mitäpä paimentyttö tekisi sodan miesten, hovin viisaiden naisten parissa?

"Näenhän taas hänet.

"Yhtä varmasti kuin näen auringon, joka juuri katosi tuon vuoren taa.

"Sen näkee taas huomenna.

"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika täyttää mielen kaiholla."

Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.

Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi takkavalkea.

Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen päänsä karjamajaan päin.

Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.

"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran päätä.

"Ah -- lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa ajatuksiinsa.

"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."

Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse, jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän katseli ylöspäin.

"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."

Samassa tähti lähti lentoon taivaalta ja putosi äkkiä etelään päin.

"Hän kutsuu minua! Tuonne etelään", virkkoi Gotho vavisten.

"Seuraisin niin mielelläni häntä."

Hän rupesi kiirehtimään lampaittensa kulkua, vei ne talliin ja meni suureen yksinäiseen huoneeseen talon alakertaan.

Silloin hän tapasi isoisänsä Iffan makaamassa kivilavitsalla tulisijan vieressä, jalat kahden suuren karhunnahan peitossa.

Hän näytti entistään kalpeammalta ja vanhemmalta.

"Istuudu tähän viereeni, Gotho", sanoi hän, "ja juo! Tässä on maidon ja hunajan sekoitusta. Kuuntele, mitä minulla on sanomista. Nyt on tullut se hetki, josta olen sinulle jo monesti puhunut.

"Meidän täytyy erota. Minä lähden kotiin.

"Vanhat väsyneet silmäni erottavat vain epäselvästi kauniit kasvosi.

"Ja polveni pettivät, kun eilen vielä itse yritin lähteä lähteelle vettä noutamaan.

"Silloin tiesin, että se on lähellä.

"Lähetin orjapojan viemään sanaa Teriolislinnoitukseen.

"Sinä et saa olla läsnä silloin, kun henki lähtee vanhan Iffan suusta.

"Ihmisen kuolema ei ole kaunis näky -- tarkoitan vuoteella kuolemista.

"Etkä sinä ole nähnyt mitään surullista.

"Nuoreen elämääsi ei saa langeta varjoa.

"Huomenna ennen kukon laulua urhoollinen Hunibad saapuu Terioliksesta sinua noutamaan -- hän on luvannut sen.

"Hänen haavansa eivät ole vielä kokonaan parantuneet -- hän on vielä heikko, -- mutta hän sanoo, ettei voi kestää enää toimettomuutta, kun huhuna kerrotaan, että vihollistemme kanssa alkaa pian taistelu uudestaan.

"Hän haluaa kuningas Totilan luo Roomaan.

"Sinne sinunkin on lähdettävä viemään tärkeätä sanomaa.

"Hunibad tulee oppaaksesi ja suojelijaksesi.

"Sido jalkojesi alle vahvat pyökinkuorijalkineet, sillä tiesi on pitkä.

"Rusko-koirani saattakoon teitä.

"Ota tuo vahvasta pukinnahasta ommeltu kukkaro. Siinä on kuusi kultarahaa, jotka ovat vielä jäljellä Adalgotin -- isänne jättämästä omaisuudesta. -- Ne ovat Adalgotin, -- mutta sinä saat käyttää niitä tarpeisiisi. -- Ne riittävät Roomaan saakka.

"Ota mukaasi myttynen tuoksuavaa vuoriheinää Iffingerin rinteeltä ja pane se öiksi pääsi alle. -- Silloin nukut hyvin.

"Ja kun olet saapunut Roomaan, löytänyt sieltä kuninkaan kultaisen palatsin ja mennyt hänen komeaan saliinsa, niin katso, kenellä miehistä on kultainen rengas päässään ja kenen silmistä lempeys loistaa kuin aamuaurinko vuorenharjan takaa -- hän on kuningas.

"Taivuta hänen edessään pääsi. -- Mutta taivuta vain hiukan, äläkä polvistu, sillä sinä olet vapaan gootin vapaa lapsi.

"Anna silloin kuninkaalle tämä käärö, jota olen täällä säilyttänyt jo monta vuotta. -- Sen on jättänyt jälkeensä setäsi Wargs, jonka vuorenvieremä hautasi."

Vanhus nosti tiilen kivisestä muurista, joka kannatti takkaa tallatusta savesta tehdyllä lattialla, ja otti sen taakse kätketystä synkästä lokerosta papyruskäärön, joka oli huolellisesti nauhoilla ja sinetillä suljettu sekä asetettu niinikään täyteen kirjoitetun ja omituisella sinetillä varustetun pergamentin sisään.

"Suojele näitä kirjoituksia hyvin", sanoi vanhus tyttöselle.

"Tämän ulomman -- aasinnahalla olevan -- olen kirjoituttanut pitkällä Hermegiselillä, kotoisin Majaesta -- sillä hän oli kirjoitustaitoinen. Hän vannoi, ettei kenellekään kertoisi tämän sisällyksestä, ja hän on pitänytkin valansa.

"Nyt hän ei enää voi puhua kirkonholvissa, jonne hänet on haudattu.

"Sinä et osaa lukea eikä Hunibadkaan.

"Se onkin hyvä.

"Sillä saattaisi olla vaarallista sinulle ja -- eräälle toiselle, jos ihmiset pääsisivät selville näiden kääröjen sisällyksestä, ennenkuin lempeä ja oikeamielinen kuningas Totila on ne lukenut.

"Varsinkin italialaisilta varo näitä.

"Kun tulet johonkin kaupunkiin, niin kysy heti, oleileeko siellä Rooman prefekti Cornelius Cethegus Caesarius.

"Ja jos portinvartijat vastaavat myöntävästi -- niin käänny pois kaupungin portilta, ja vaikka olisit kuinka väsynyt tahansa, vaikka ilta olisi myöhäinen tai keskipäivän aurinko kovin polttava, mene edelleen, kunnes kolme vettä on sinun ja tuon Cetheguksen välillä.

"Ja samalla tavalla kuin tätä kirjoitusta -- sinä näet, että olen sinetin asemesta pannut siihen petäjän pihkaa ja painanut siihen merkkini, joka on kaikissa eläimissämme ja tavaroissamme -- samalla tavalla suojele tätä vanhaa kallista kultaa!"

Hän otti lokerosta leveän kultarenkaan puolikkaan. Sellaisia goottisankarit kantoivat paljaissa käsivarsissaan.

Hän suuteli kunnioittavasti rengasta ja sen epätäydellistä kirjoitusta.

"Se on periytynyt suurelta kuninkaaltamme Teoderikilta ja sitten -- rakkaalta -- pojaltani Wargsilta.

"Tämä on Adalgotin oma.

"Se on hänen paras perintönsä.

"Toisen puolen rengasta -- ja siinä olevaa kirjoitusta -- annoin pojan mukaan silloin, kun lähetin hänet pois.

"Ja kun kuningas on lukenut kirjoitukset ja jos Adalgot on läheisyydessä, -- kuten hänen täytyy olla, jos hän on noudattanut neuvojani -- niin huuda Adalgotia, liittäkää renkaan puolikkaat toisiinsa ja pyytäkää kuningasta tuomitsemaan.

"Hän on oleva viisas ja lempeä ja kaikkinäkevä kuin auringonpaiste.

"Hän on tuomitseva oikein.

"Jollei hän tuomitse oikein, niin silloin ei tässä maailmassa kukaan sitä tee.

"Suutele nyt molempia silmiäni, jotka jo ovat niin väsyneet.

"Mene sitten nukkumaan.

"Taivaan ruhtinas ja kaikki hänen kirkkaat silmänsä aurinko, kuu ja tähdet suojelkoot sinua matkallasi.

"Ja kun olet löytänyt Adalgotin ja asut hänen kanssaan synkkien talojen pienissä kammioissa kapeiden katujen varsilla ja kun kaikki teistä tuntuu liian pieneltä, liian tukahduttavalta ja liian ahtaalta -- niin muistelkaa lapsuudenpäiviänne täällä korkealla Iffingillä.

"Se virkistää teitä kuin raitis vuori-ilma."

Ääneti, pelkäämättä, kyselemättä paimentyttö kuunteli häntä.

"Jää hyvästi, isoisä", virkkoi hän suudellen tämän molempia silmiä.

"Kiitokset rakkaudestasi ja uskollisuudestasi!"

Hän ei itkenyt.

Hän ei tietänyt, mitä kuolema oli.

Hän lähti isoisänsä luota ja meni ulos. Hän katseli vuoristomaisemaa, joka oli muuttunut synkän näköiseksi.

Taivas oli kirkas ja vuorten huiput kimaltelivat kuutamossa.

"Jääkää hyvästi", huudahti hän, "sinä, Iffinger ja sinä, Sudenpää! Ja sinäkin, vanha Jättiläisenpää!

"Ja sinä, kirkas Passara!

"Joko tiedätte?

"Huomenna lähden luotanne.

"Lähden mielelläni.

"Riennän hänen luokseen."

VIIDES LUKU.

Cassiodorus ja Julius viipyivät monta viikkoa Bysantin matkalla. He palasivat, mutta eivät tuoneet rauhansanomaa.

Cassiodorus lähti heti, kun he olivat laskeneet maihin Brundusiumissa, luostariinsa Apuliaan väsyneenä matkaan ja koko maailmaan. Julius sai yksin viedä sanoman kuninkaalle Roomaan.

Totila otti hänet vastaan Kapitoliumissa etevimpien päällikköjensä läsnäollessa.

"Alussa", kertoi Julius, "olivat rauhantoiveet sangen suuret.

"Keisari, joka ei aikaisemmin ottanut vastaan goottilähetystöä Vitigeksen aikana, ei voinut sulkea palatsinsa ovia länsimaiden suurimmalta oppineelta, jonka viisaus, hurskaus ja lempeys ovat laajalti tunnetut.

"Meidät otettiin hyvin kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan.

"Keisarin neuvostossa vaikutusvaltaiset miehet, kuten Tribonianus ja Prokopius, puhuivat rauhan puolesta ja keisari itsekin näytti olevan samaa mieltä.

"Hänen molemmat suuret sotapäällikkönsä Narses ja Belisarius olivat työssä valtakunnan itärajalla, jota saraseenit ja persialaiset alinomaa uhkailivat.

"He olivat sentään kumpikin eri paikassaan.

"Italian ja Dalmatian sotatoimet olivat kysyneet uusia suuria uhrauksia ja kestäneet niin kauan, että keisari oli jo aivan suuttunut niihin.

"Hänen oli vaikeata poistaa mielestään ajatus Italian takaisin valloittamisesta.

"Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuuman toteuttaminen oli mahdotonta lähitulevaisuudessa.

"Hän ryhtyi siis mielellään rauhanneuvotteluihin ja otti vastaan ehdotuksemme harkitakseen sitä. Hän oli tosin, kuten hän itse meille sanoi, yhä hautonut suunnitelmaa Italian jakamisesta siten, että suurin osa niemimaata -- Padus-joesta etelään päin -- annettaisiin keisarille ja mainitun joen pohjoispuolella oleva osa jäisi goottien haltuun.

"Hyvin toivein lähdimme eräänä päivänä keisarillisesta palatsista.

"Keisarin ja meidän välinen keskustelu oli ollut lupaavampi kuin koskaan ennen.

"Mutta saman päivän iltana europalata Marcellus ällistytti meitä antamalla palatsin orjien jakaa meille tavanmukaiset jäähyväislahjat. -- Se oli epäämätön merkki keskustelujen päättymisestä.

"Hämmästyneenä tästä äkillisestä asiain käänteestä", jatkoi Julius kertomustaan, "Cassiodorus päätti rauhan vuoksi turvautua viimeiseen mahdolliseen keinoon.

"Hän pyysi jäähyväislahjat annettuaan päästä vielä keisarin puheille.

"Arvossa pidetty Tribonianus, joka oli alusta alkaen ollut tämän sodan vastustaja ja joka oli Cassiodoruksen ihailija ja ystävä, lupautui pyytämään meille tätä ennen kuulumatonta armoa.

"Vastaukseksi saimme kovin epäsuosiollisen uhkauksen väkivalloin karkoittamisesta, jos vielä kerran tekisimme keisarin selvästi ilmaistua tahtoa vastaan sotivia pyyntöjä.

"Keisari ei tekisi koskaan, ei koskaan rauhaa barbaarien kanssa, ennenkuin nämä olivat luovuttaneet joka tuuman valtakuntaa. Hän tulisi aina kohtelemaan Italiassa olevia gootteja vihollisina.

"Turhaan koetimme", virkkoi Julius kertomuksensa lopuksi, "keksiä tämän äkillisen mielenmuutoksen syytä.

"Sen vain saimme tietää, että päivällä tapahtuneen keskustelumme jälkeen keisarinna, joka kuuluu olevan kovin sairaalloinen, oli kutsunut keisarin päivällisille huoneisiinsa.

"Senkin saimme tietää, että keisarinna, joka oli alussa ollut sodan innokkaimpia kannattajia, oli viime aikoina ruvennut vähitellen kannattamaan rauhaa."

"Ja mikä" -- kysyi kuningas, joka oli kuunnellut kertomusta totisena, mutta enemmän uhkaavan kuin huolestuneen näköisenä -- "mikä oli saanut sirkuslutkan muuttamaan siten mieltään?"

"Bysantissa kuiskaillaan, että hän on ruvennut yhä enemmän pelkäämään sielunsa autuuden puolesta. Sen vuoksi hän tahtoo, ettei rahoja käytettäisi sotaan, jonka loppua hän ei enää luule näkevänsä, vaan kirkkojen rakentamiseen, varsinkin Sofia-kirkon valmistamiseen, -- tuon kirkon, jonka pohjapiirustuksen hän on määrännyt pantavaksi rinnoilleen ruumisarkkuun."

"Varmaankin kilveksi Jumalan vihaa vastaan kuolleiden ylösnousemuksessa.

"Tuo lutka aikoo kai pudottaa aseen rakkaan Jumalan kädestä satojen kirkkojensa avulla ja lahjoa hänet niiden rakennuskustannusten kuiteilla. Sellaisiin mielettömyyksiin tämä usko voi johtaa", tuumi Teja synkkänä.

"Me emme päässeet vastoinkäymisemme syyn jäljille.

"Sillä en voi sanoa siksi edes varjoa -- kenties mielikuvitukseni synnyttämää varjoa, joka heilahti ohitseni."

"Mitä se oli", kysyi Teja.

"Kun myöhään illalla lähdin palatsista ajatellen Tribonianuksen ilmoittamaa surusanomaa, vilahti ohitseni kappadokialaisten orjien kuljettama keisarinnan kullattu kantotuoli, joka nähtävästi tuli Teodoran palatsista puistojen keskeltä.

"Kannettava nosti hiukan oviristikkoa -- katsahdin sisään ja olin tuntevinani --"

"No", virkkoi Teja.

"Onnettoman isällisen ystäväni, kadonneen Cetheguksen", vastasi Julius surullisena.

"Tuskin", arveli kuningas.

"Hän on kaatunut. Erehdystä kai oli sekin, että Teja vielä luuli kuulleensa Cetheguksen äänen tämän talossa."

"Enkö tuntisi hänen ääntään? Ja mitä merkitsi hänen miekkansa, jonka Adalgot löysi kadunkulmasta talon luota?"

"Sen hän oli voinut pudottaa rientäessään talostaan Tiberille.

"Näin selvästi hänen johtavan siellä puolustusta eräästä venheestä käsin.

"Hän singahdutti keihäänsä kaulaani kohti vihan parhaalla taidolla ja voimalla.

"Kun heitin keihään takaisin, näin, että se varmasti sattui häneen.

"Taitava ampujamme Guntamund sanoi myöskin varmasti osuneensa Cethegusta kaulaan.

"Joen rannalta löydettiin hänen purppuralla päärmätty vaippansa, joka oli useiden nuolien lävistämä ja aivan veren tahraama."

"Hän kai kuolikin sinne", virkkoi siihen Julius hyvin totisena.

"Te olette muka hyviä kristittyjä", sanoi Teja, "ettekä tiedä, että paholainen on kuolematon".

"Olkoon vain", vastasi kuningas, "mutta onhan valokin kuolematon".

Kulmiaan rypistäen hän jatkoi:

"Liikkeelle, urhoollinen Teja! Nyt saa miekkasi uutta työtä.

"Kuulkaa, herttua Guntaris, Wisand, Grippa, Markja, Aligern, Torismut ja Adalgot! Voin antaa teille heti riittävästi työtä.

"Te olette kuulleet. Keisari Justinianus ei suo meille rauhaa eikä Italiaa.

"Hän tekee sen nähtävästi sen vuoksi, että hän pitää meitä liian rauhaa rakastavina.

"Hän luulee, ettei meidän vihamielisyytemme häntä vahingoita.

"Pahimmassa tapauksessa odotamme Italiassa levollisesti hänen hyökkäystään.

"Bysantti voi muka aina valita sopivan hyökkäysajan ja uudistaa yrityksensä, kunnes se viimein onnistuu.

"No hyvä! Näyttäkäämme hänelle, että leppymättöminä vihollisina voimme käydä hänelle hyvinkin vaarallisiksi.

"Että on viisainta sallia meidän olla rauhassa Italiassa, ettemme ärsyynny hyökkäykseen.

"Hän ei aio sallia meidän elää ja olla Italiassa.

"Hyvä on, nähköön siis jälleen gootteja omassa maassaan, kuten Alarikin ja Teoderikin aikana.

"Toistaiseksi muistakaa vain, että salaperäisyys on voiton äiti. -- Pellavasiipien, puusiltojen avulla tunkeudumme, kuten äsken Roomaan, Itä-Rooman sydämeen.

"Puolusta nyt omaa liettäsi, Justinianus!"

KUUDES LUKU.

Pitkä aika oli jo kulunut siitä, kun tieto rauhanehdotuksen hylkäämisestä saapui Roomaan. Siirrymme nyt Bysanttiin Forum Strategiin varrelle, erääseen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti rakennettuun ja sisustettuun taloon "Kultaisen sarven" lähellä, mistä on unohtumattoman kaunis näköala merelle sekä salmen toisella puolella sijaitsevaan uuteen, komeaan kaupunginosaan "Justinianaan".

Talon ruokasalissa tapaamme kaksi miestä tuttavallisesti keskustelemassa.

Talon isäntä oli vanha -- eikä toivottavasti epämieluinen -- tuttavamme Prokopius, joka nykyjään eli Bysantissa arvossa pidettynä senaattorina.

Hän kaatoi uutterasti vieraalleen viiniä -- vasemmalla kädellään.

Oikeasta kädestä oli jäljellä vain vaatteeseen kääritty pätkä.

"Niin", sanoi hän, "joka hetki oikean käteni tynkä muistuttaa minua eräästä hulluudesta.

"Mutta tuota hulluuttani en kadu. Tekisin saman työn vielä kerran, vaikka menettäisin silmät päästäni.

"Se oli sydämen hulluutta.

"Ja sellainen hulluus on ihmisen suurin onni.

"En ole vielä elämäni kuluessa ehtinyt rakastua naisiin.

"Rakkauteni esineenä on ollut ja vieläkin on -- Belisarius.