Chapter 23

Hyökkäysten aikana taisteluissa kuultiin hänen joskus laulavan katkonaisia säkeitä goottitorvien säestämänä.

Jos hänen jälkeensä hiivittiin öisin, jotka hän mieluimmin vietti Rooman sisäpuolella olevissa raunioissa, kuultiin hänen soittavan harppua ja laulavan uneksien sen säestyksellä.

Jos häneltä kysyttiin -- mitä muuten harva uskalsi tehdä -- mikä häntä vaivasi, hän kääntyi tavallisesti pois päin.

Rooman valloituksen jälkeen herttua Guntaris kysyi kerran, mitä häneltä puuttui. Teja vastasi: "Prefektin pää".

Ainoa, jonka kanssa hän useimmin seurusteli, oli nuori Adalgot, johon hän oli viime aikoina kiintynyt.

Kuningas oli korostanut nuoren paimenen kuuluttajakseen ja juomanlaskijakseen kiitokseksi tämän rohkeasta teosta Tiberin rannalla Rooman valloitusyönä.

Adalgotilla oli suuri taipumus laulamiseen ja satujen kertomiseen, vaikka hän ei ollut saanut sanottavasti opetusta.

Teja oli ilokseen huomannut nuorukaisen lahjakkuuden. Hänen kerrottiin salaa opettavan tälle laulutaitoa, vaikka he sopivat yhteen yhtä huonosti kuin yö ja aamurusko.

"Sen vuoksi juuri", oli Teja sanonut, kun urhoollinen Aligern huomautti siitä.

"Jotakin täytyy jäädä jäljelle, kun yö päättyy."

Kuningas tiesi, että hän saattoi tarjota sen ainoan palkinnon, jonka tämä mies ottaisi vastaan, mutta se ei ollut kultaa, tiluksia eikä arvonimiä.

Eräänä iltana -- tähdet ilmestyivät jo nopeasti pimenevälle taivaalle -- kuningas jätti iltaseuransa palatsiinsa (Pincioiden taloon, jossa Belisariuskin oli asunut) ja lähti yksinään hakemaan synkkää sankaria autiosta ja rappeutuneesta Sallustiuksen puutarhasta, missä Teja tavallisesti oleskeli Roomassa käydessään.

Juomanlaskija Adalgot oli pyytänyt täksi illaksi vapautusta tehtävistään. Kuningas arvasi, että nuorukainen aikoi viettää -- kuten usein ennenkin -- iltahetket harppumestarinsa seurassa.

Kuningas tiesi siten myöskin, että hän tapaisi Tejan mainitussa puutarhassa.

Opettaja ja oppilas viettivät todellakin tämän yön ikivanhain roomalaisten pinjojen ja sypressien varjossa harjoittaen goottilaisten laulu- ja soittotaitoa.

"Kuuntele, kreivi Teja", virkkoi nuorukainen, "millä tavalla olen jatkanut äskettäin alkamaasi runoa.

"Sinä laadit kaiken surulliseksi.

"Olen muuttanut lopun, jossa kerroit toivottomasta virtaan syöksymisestä, paljon iloisemmaksi ja toiveikkaammaksi."

"Onko runosi yhtä tosikin?"

"Mitäpä siitä, kunhan se vain on kaunis! Tosi! Onko vain se, mikä on surullista, totta?"

"Valitettavasti on."

"Eikö maailmassa ole ollenkaan iloa?"

"On, mutta se ei kestä kauan.

"Loppu on aina surullinen."

"Niin, mutta usein vasta hyvin myöhään.

"Eikö ole siis minkään arvoista se, mikä on alun ja lopun välillä?"

"On, joskus."

"No, kuule siis!

"Olen säilyttänyt alun samanlaisena kuin sinäkin, keskellä on surullista, mutta loppu on voitokas.

"Loppusi olen jättänyt pois.

"Sinun runossasi syöksyvät miehet toivottomina Ister-virtaan.

"Mutta minä olen pannut runooni vanhan asemestarimme Hildebrandin --"

"Jospa hän saisi Ravennan haltuunsa!"

"Ja suuren kuninkaamme Didrik berniläisen lapsena, pelastettuna perillisenä.

"Laulan koko runon rakkaalle kuninkaallemme ensi juhlassa.

"Mutta ota huomioon! Olen laatinut sen uudella runomitalla, jonka sinä olet opettanut minulle ja joka hivelee korvaa ja ilahduttaa sielua enemmän kuin vanha tavurunomitta, jolla sankarilaulumme ja sananlaskumme ovat laaditut.

"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"

"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa. Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin. Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin. Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani. Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui erinomaisesti."

"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten -- kuten kypärä päähän -- kuten miekka huotraan.

"Kuten huulet huuliin suudellessa."

"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"

"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen punastuen.

"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."

"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.

"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa puun toisensa jälkeen."

"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.

"Tietämättäsi ja tahtomattasi kumpuavat niiden lomasta suloiset sanat ikäänkuin kieli vaatisi ja mieli kaipaisi niitä.

"Minkälaiseksi siis olet muodostanut laulun, jonka sepitin goottien urhoollisuudesta?"

"Alan samoin kuin sinäkin:

"Oli Teodemer, kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen."

"Jatkokin on samanlaista.

"Mutta kun sitten kaikki epäilevinä ja toivottomina aikovat syöksyä virtaan, olen minä muuttanut runoni tulevaisuuteen ja pelastukseen luottavaksi. Se kuuluu näin:

"Oli Teodemer kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen.

Verikentällä korpit koikkuivat ja korppikotkatkin ahnahat.

Oli tuuli kylmä ja paistoi kuu, susi ulvoi metsässä hurmesuu.

Aron polkua kolme ratsastajaa kypärit säpäleinä nyt kiiruhtaa.

Ja keihäs murtunut kuninkaan on heistä yhdellä aarteenaan.

Kuninkaan sotakruunu, min pertuska on halkaissut, tallell' on toisella.

Salaisuus on vaipassa kolmannen ja uskollisna hän suojaa sen.

Syvän Isterin luo kun kaikki he saa, pysähtyy etummainen ja huudahtaa:

'On goottien vallasta jäljellä vain taittunut keihäs ja kypärä.'

Ja toinen huutavi ratsulta: 'Ne haudan saakohot aalloissa!

Jäljest' itse syöksymme sinne myös. Sinä, Hildebrand, heti täytä työs!'

-- 'Te kuninkaan keihään ja kypärän pelastitte -- mulla on enemmän.'

Hän avaa vaippansa: 'Povella näin valtaa goottien kannan ma.

Te kruunun ja keihään saitte vain. On kuninkaan poika mun povellain.

Minä kohotan nuoren Didrikin. Kuninkaana, laps, sua tervehdin.'"

"Se ei ole hullumpaa, mutta totta --"

"Totta on kai mielestäsi vain se, mikä näyttää kaikista surullisimmalta.

"Mutta sano nyt, miten tuo toinen, unirunosi jatkuu?"

"Se ei ole kokonaan unta.

"Eikä se ole kokonaan runoa.

"Minä pelkään, että se on totta."

"Kerro sentään!"

"Olin ennen maata menoani ajatellut kauan vandaalien viimeistä kuningasta Gelimeriä, urhoollista miestä, jolle ei lopuksi jäänyt komeasta valtakunnastaan jäljelle kuin harppunsa, jonka säestyksellä hän lauleli surujansa Afrikan vuoristoissa.

"Vähitellen vaivuin unenhorroksiin tai kenties uneen.

"Silloin näin erään Campanian maiseman, ihanamman kuin useimmat tämän ihmeellisen maan ihanuuksista.

"Napolin lahti ja Bajaen siniset laineet loistivat auringonvalossa.

"Taustana oli mahtava vuori, joka hengitti tulta ja savua --"

"Mikä sen vuoren nimi onkaan", kysyi nuorukainen uteliaana.

"Vesuvius.

"Sen rinnettä kulki surullisen näköinen, mutta kuolemaa uhmaileva sotajoukko goottilaisissa varusteissa. Miehet olivat veren tahraamat, kypärät rikki, kilvet murskana.

"He kantoivat tammikeihäiden päällä kuollutta -- kuningastaan."

"Totilaako", kysyi nuorukainen kauhistuneena.

"Ei! Rauhoitu toki", virkkoi Teja hymyillen surullisesti, "kalpean vainajan hiukset olivat aivan mustat.

"Kunniaa tekevien, ihailevien vihollisten lomitse surusaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti meren rannalle.

"Siellä oli suuri, komea laivasto, mutta se ei ollut goottien eikä kreikkalaisten. Laivojen keuloista kohosivat lohikäärmeenpäät.

"Näille laivoille aiottiin vainaja viedä.

"Samassa kuulin surulaulun, kuninkaan kuolinlaulun sanat.

"Ne olivat:

"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.

Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.

On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. --"

"Niin pitkälle kuulin laulua.

"Silloin herätti minut torvea toitottaen goottivartiosto, joka järjestystä rakastavan kuninkaamme käskystä kulkee öisin pitkin kaupungin katuja.

"Pane tämä alku muistiin. Kenties saat vielä kerran lopunkin laulaa.

"Sinähän olet lyhyessä ajassa oppinut niin paljon, että olet heti taitavampi laulaja ja harpunsoittaja kuin minä."

"Kun vain opettaisit minua käyttelemään miekkaakin yhtä hyvin kuin itse käytät."

"Se taito tulee vuosien, kenties jo viikkojen mukana. Sinä olet tehnyt aivan tarpeeksi ollaksesi seitsemäntoistavuotias.

"Jos urhoollisella Vitigeksellä olisi ollut vierellään auttaja silloin, kun roomalainen runoilija paiskasi häntä kivellä Hadrianuksen haudan luona -- kuten sinä pelastit kuningas Totilan saman miehen uhkaavasta iskusta -- niin olisimme jo silloin saaneet Rooman käsiimme ja karkoittaneet prefektin, joka, valitettavasti, nytkin on päässyt käsistämme."

"Niin, valitettavasti! Tiedätkö, että seikkailu, johon jouduin samana yönä prefektin talossa, vieläkin väikkyy mielessäni. Se olisi erinomainen laulunaihe -- mutta loppu puuttuu."

"Odota vain. Kenties elät niin kauan, että lopunkin näet. Silloin ei sinun tarvitse luoda sitä mielikuvituksestasi.

"Lähdin muuten jo voittoyön jälkeisenä aamuna prefektin talon raunioilta ajamaan takaa pakoon päässeitä legioonalaisia. En tiedä mitään asioiden kulusta. Kerro ne minulle."

TOINEN LUKU.

"Kuule siis.

"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.

"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.

"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja kaikenlaisia kirjoituksia.

"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.

"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'

"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille ja roomalaisille:

"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:

"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."

"Miten se tuli selville?"

"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan epäluulonalaiseksi.

"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.

"Minä huusin lisäksi:

"Balti Alarik on syytön.

"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.

"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.

"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä kuninkaalle.

"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.

"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?

"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua Alarikia tai hänen laillista perillistään.

"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen, maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."

"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"

"Ei. En ole sitä ajatellut.

"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."

"Kenties sentään löydämme nuoren.

"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.

"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa, joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.

"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias poikanen oli.

"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.

"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä kaupungissa valenimisenä, -- sillä tuomio koski koko sukua -- kuulee kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.

"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'. Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu hullummalta."

"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."

"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse laadit herättyäsi unestasi."

"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.

"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta. Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa vastaan tahansa!"

"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa tai miten niitä voi puolustaa."

"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:

"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon.

Maanmies ei, ei paimen, varas tohdi sinne poiketa; kaikkein onkin kiertää paras kammottavaa rotkoa.

Onko täällä kansain veri vuodatettu sodassa? Vaiko haamunsa se perii vastaisilta ajoilta?"

Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. -- Adalgot vastasi hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.

Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.

Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut, kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan sisäosaan.

Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. --

"Mitä etsit, kuninkaani?"

"Sinua, Teja", vastasi tämä.

Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.

"Taisteluunko siis!"

"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."

Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä marmoripatsaalle.

"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.

"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.

"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."

"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta samalla suloinen."

Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.

"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä on taivaan Herra siunannut työni.

"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?

"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa -- hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.

"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?

"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut sinua.

"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei sydämesi.

"Me olimme ystäviä muinoin, Teja -- tulkaamme taas ystäviksi, sillä minä en tule toimeen ilman sinua."

Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.

Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.

"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi halki Italian.

"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.

"Anna _sinä_ minulle anteeksi -- olen tehnyt sinulle vääryyttä.

"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.

"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua. Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.

"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."

"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.

"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi kuningas.

"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä ilmojen kautta.

"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa, on sairaalloinen mielipuoli.

"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää nauramisen suloisen taidon."

Totila virkkoi vakavana:

"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä halveksii elämäniloja."

"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?

"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan kaihomielin.

"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste, kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä kuolemaa.

"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.

"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."

Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten tapahtumien varjot.

"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen sedältäni Wargsilta.

"Niin elämän onni kuin onnettomuuskin vain ihmisen tyhjiä haaveita on.

Kun täytännön vaativi iäinen tahto, niin nöyrät ja ylpeät palvelevat."

"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme? Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia. Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"

"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.

"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan välttämättömyys.

"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.

"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien ylivaltaa.

"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.

"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon, _mitä_ me olemme kestäneet, vaan _miten_ me olemme kestäneet."

Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.

"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.

"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.

"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko -- tai näkökykyni.

"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan, joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian voittoon."

"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?

"Mitä minä itse ja --"

Hän vaikeni.

"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme erosimme."

"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.

"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.

"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja ajatukseni.

"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia säveliä".

"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.

"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.

"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.

"Lähde mukaani -- jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena roomalaisnaisen rinnalla."

"Oi ei -- se liikuttaa minua -- se muistuttaa minulle -- --

"Minä lähden mukaan."

KOLMAS LUKU.

Kuningas lähtikin heti kreivi Tejan, Adalgotin ja lukuisan seurueen saattamana pieneen Taginaen kaupunkiin, jonka yläpuolella, jyrkällä, metsäisellä vuorella sijaitsi Valeriusten luostari, missä Valeria edelleen oleili.

Hän ei enää pelännyt sitä. Hän sekä ulkonaisesti että sisäisesti oli tottunut siihen. Tämän paikan vakavat voimat saivat vaikutusvaltaa hänen vastustelevaan sieluunsa.

Kun hän meni kuningasta vastaan luostarin puutarhaan, olivat hänen kasvonsa kalpeammat, hänen käyntinsä hitaampi kuin ennen.

"Mikä sinun on tullut", kysyi kuningas hellästi.

"Kun lupaukseni näytti melkein mahdottomalta toteuttaa, olit rohkea ja toivehikas.

"Nyt, kun rakastettusi on tämän valtakunnan hallitsijana ja kun vihollisen hallussa on vain yksi Italian kaupunki, olet sinä alakuloinen."

"En ole alakuloinen, ystäväni", sanoi Valeria totisena. "Olen tehnyt päätöksen. Ei, kuuntele minua kärsivällisesti.

"Miksi salaat minulta sen, mitä koko Italia tietää kuninkaastaan.

"Länsigoottien kuningas Toletumista on tarjoutunut liittolaiseksesi bysanttilaisia vastaan ja luvannut tyttärensä puolisoksesi.

"Valtakunta toivoo, että sinä hyväksyt molemmat ehdotukset.

"En tahdo olla itsekkäämpi kuin kansanne jalomielinen tytär Rautgundis, vuoritilallisen lapsi, josta laulajanne jo kertovat teillä ja kujilla.

"Ja minä tiedän, että sinäkin voit tehdä samanlaisen uhrauksen kuin tuo vaatimaton mies, onneton kuninkaanne."

"Toivoakseni voisin sen tehdä tarvittaessa.

"Mutta onneksi on se tarpeetonta.

"En tarvitse vierasta apua.

"Katsele ympärillesi tai oikeammin, katsele maailmaa näiden luostarimuurien yli.

"Tämä valtakunta ei ole koskaan kukoistanut niin kuin nyt.

"Olen vielä kerran tarjonnut keisarille rauhankäden.

"Ellei hän siihen tartu, syntyy taistelu, jollaista hän ei ole ennen nähnyt.

"Piakkoin Ravenna joutuu haltuumme.

"Valtani ja mieleni eivät siedä nyt kieltäymyksiä.

"Mutta näiden muurien sisäpuolella asuva ilma on vihdoin murtanut voimasi.

"Sinun täytyy heti lähteä täältä. Valitse Italian kaunein kaupunki olinpaikaksesi -- salli minun rakennuttaa uudestaan isiesi talo."

"Ei, salli minun jäädä tänne. Rakastan tätä paikkaa ja sen rauhaa."

"Se on haudan rauhaa.

"Tiedätkö, että minä kieltäytyessäni sinusta kieltäydyn elämäni ajatuksesta.

"Sinä olet suunnitelmieni elävä esikuva: sinä olet minulle Italia.

"Sinun on tultava goottikuninkaan omaksi täydellisesti, erottamattomasti.

"Ja gootit ja italialaiset ottavat kuninkaastaan ja kuningattarestaan esimerkkiä. He yhtyvät yhtä onnellisina kuin me.

"Ei -- ei mitään vastaväitteitä -- ei mitään epäilystä! Minä kukistan ne näin."

Hän syleili ja suuteli häntä.