Chapter 2

"Aspa", huudahti hän, "sinä olet saanut tämän kauniiksi -- hurmaavaksi --"

Afrikatar pani tyytyväisenä kätensä rinnoilleen ja kumarsi syvään.

Morsian syleili häntä ja kuiskasi:

"Sinä tunsit sydämeni ja unelmani.

"Mutta", jatkoi hän syvään hengittäen, "täällä tuntuu tukahduttavalta.

"Tuliset kukkasi huumaavat."

"Huumeessa ja hehkussa lähestyvät jumalat", virkkoi Aspa.

"Kuinka kauniit nuo orvokit ovatkaan ja tuolla nuo purppuraliljat! Minusta tuntuu, että jumalatar Flora on lentänyt tämän kammion kautta ja uneksinut täällä rakkauden unelman sekä kadottanut sen kuluessa kauneimmat kukkansa.

"Minä näen täällä ennustavia ihmeitä.

"Minulla on niin kuuma. -- Täällä on tukahduttavaa. -- Riisukaa nämä raskaat korut päältäni."

Hän otti kultaisen kruunun päästään.

Aspa pyyhkäisi komeat, tummanpunaiset suortuvat hänen hienomuotoisten korviensa taakse ja vetäisi pois kultaneulan, joka piti palmikkoja koossa niskassa. Tukka aaltoili vapaana hartioille.

Toiset orjattaret irroittivat kokoonkääriytyneen käärmeen muotoisen soljen, joka vasemmalla olalla kiinnitti raskasta, runsaasti kullalla kirjottua purppuravaippaa.

Vaippa putosi alas ja neitosen jalo, solakka vartalo tuli näkyviin valkoisesta persialaisesta silkistä tehdyssä, hihattomassa, poimullisessa alusvaipassa.

Hänen hohtavan valkoisissa käsivarsissaan oli kaksi leveää, kultaista rannerengasta -- sukukoruja amelungien aarreaitasta. Niihin oli sommiteltu käärmeitä viheriäisistä smaragdeista.

Ihaillen katseli Aspa hallitsijatartaan, kun tämä meni marmoriin upotetun metallipeilin ääreen sukimaan kultakammalla tukkaansa.

"Sinä olet kaunis! Yliluonnollisen kaunis kuin Astarot, rakkaudenjumalatar. Et ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt."

Matasunta silmäsi peiliin.

Hän näki, hän tunsi, että Aspa oli oikeassa, ja hän punastui.

"Menkää", sanoi hän, "jättäkää minut kahden kesken onneni kanssa".

Orjattaret tottelivat.

Matasunta riensi akkunan luo, jonka hän avasi, ikäänkuin päästäkseen omia ajatuksiaan pakoon.

Hänen katseensa sattui ensin Vitigekseen, joka selvästi näkyi lyhtyjen valossa.

"Hän! Taas hän! --

"Minne minä pakenen hänen tieltään, suloisen kuoleman tieltä."

Hän kääntyi äkkiä. Akkunan vastaisella seinällä loisti amppelin valossa marmoripatsas.

Hän tunsi sen hyvin. Aspa ei ollut unohtanut Ares-päätä, hänen pitkän odotuksensa uskollista seuralaista.

Tänään oli sen ympärillä valkeista ja punaisista ruusuista punottu seppele.

"Taas sinä", kuiskasi morsian suloisen pelon valtaamana ja pani kätensä silmilleen.

"Jos suljen silmäni ja katson sisimpääni, niin näen taas hänen kuvansa, yksin hänen kuvansa syvimmässä sydämessäni.

"Minä joudun vielä turmioon tämän kuvan vuoksi. Niin, ja niinhän tahdonkin", huudahti hän laskien kätensä alas ja meni aivan kuvan viereen, "niin tahdon. Kuinka usein, Arekseni, olen iltaisin katsellut sinua, tähteäni, kunnes selkeistä, jaloista piirteistäsi kuvastuva rauha ja levollisuus valoi lepoa rauhattomaan sieluuni. Samoin kuin hän kerran kuivasi itkevän lapsen kyyneleet ja johdatti neuvottoman kotiin, samoin hän nytkin vaimentaa valitukseni ja rakentaa minulle sydämessään oikean kodin.

"Ja näiden tyhjien vuosien ja viimeisten vaarallisten, tuskallisten kuukausien kuluessa on rinnassani ollut varma tunne: 'Niin tapahtuu! Sinulle tapahtuu uskosi mukaan. Pelastajasi tulee ja kätkee sinut varmasti lujaan rintaansa.'

"Ja -- mikä armo, mikä sanomaton taivaan armo -- se on tapahtunut!

"Minä olen hänen omansa.

"Kiitos, tulinen, nöyrä kiitos sinulle, kuka lienetkin onnelliseksi tekevä voima, joka tähtien tuolla puolen määräät ihmisten elämäntien viisaalla, lemmekkäällä, runsaasti siunaavalla kädellä!

"Oi, tahdon ansaita tämän onnen.

"Hän saa vaeltaa kuin taivaassa. Sanotaan, että olen kaunis. Minä tiedän olevani kaunis -- tiedän sen hänen kauttaan -- minä tahdon olla kaunis hänen vuokseen.

"Taivas, salli minun säilyttää tämä kauneuteni.

"Ihmiset sanovat, että minulla on väkevä, lennokas sielu.

"Oi Jumala! Anna sille siivet, että minä voisin seurata hänen sankarisieluaan ylös aurinkoisiin korkeuksiin.

"Mutta, oi Jumala, anna minulle myöskin voimia voittaakseni vikani, kukistaakseni ylpeän, uhkamielisen, helposti kuohahtavan mieleni, jäykän itsekkyyteni ja valtavan vapaudenkaipuun.

"Pois ne! Kumarru, kumarru, ylpeä henki. Hänen edessään kumartuminen on suurin kunnia.

"Antaudu, sydämeni, ainaiseksi väkevälle ja ihanalle herrallesi.

"Oi, Vitiges", huudahti hän vaipuen puoleksi polvilleen vuoteen nojaan ja katsellen kuvapatsasta kyynelsilmin, "minä olen omasi. Tee sielullani mitä tahdot.

"Älä särje sitä. Myönnä, että olet onnellinen, onnellinen minun kauttani."

Hän taivutti kaunista päätään eteenpäin ja pani kätensä ristiin.

Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn.

Huoneeseen tuli valoa, kirkasta valoa.

Ovella seisoi kuningas. Ulkona oli lukuisa joukko gootteja ja ravennalaisia, useimmilla palavat soihdut käsissään.

"Kiitos, ystäväni", sanoi kuningas totisella äänellä. "Kiitos saattamisesta.

"Menkää nyt jatkamaan juhlia."

Hän aikoi sulkea oven.

"Seis", sanoi Hildebrand avaten kädellään uudestaan oven niin, että Matasunta tuli näkyviin. "Tässä näette, koko kansa, miehen ja vaimon, jotka tänään ovat vihityt avioliittoon, onnellisesti yhdistyneinä aviokammiossa.

"Te näette Vitigeksen ja Matasuntan ja heidän ensimmäisen aviosuudelmansa."

Matasunta vapisi.

Hän horjui ja loi punastuen katseensa alas.

Kuningas seisoi epätietoisen näköisenä ovella.

"Sinä tunnet goottien tavan", sanoi Hildebrand ääneen. "Tee sen mukaan."

Silloin kääntyi Vitiges nopeasti, tarttui Matasuntan vasempaan käteen, vei hänet hiukan eteenpäin ja kosketti huulillaan hänen otsaansa.

Matasunta vavahti.

"Terve teille", huusi Hildebrand. "Me olemme nähneet aviosuudelman.

"Me olemme nähneet vielä todistuksen tämän avioliiton solmiamisesta. Eläköön kuningas Vitiges ja hänen kaunis vaimonsa, kuningatar Matasunta."

Saattajat yhtyivät huutoon, ja Hildebrand, kreivi Grippa, herttua Guntaris, Hildebad, Aligern ja kuninkaan urhoollinen bandalarius (lipunkantaja), Volsiniin kreivi Wisand asettuivat kuuden rouvan ja neitosen kanssa morsiuskammion oven eteen, jonka Vitiges nyt sulki.

He olivat yksin.

Vitiges silmäili kauan ja tarkkaavaisena kammiota.

Ensi töikseen Matasunta, jonka otsaa kuninkaan suudelma vielä poltti, ehdottomasti vetäytyi tästä niin kauaksi kuin mahdollista.

Näin oli hän -- hän ei itsekään tiennyt kuinka -- joutunut kammion kaukaisimpaan nurkkaan akkunan luo.

Vitiges huomasi sen.

Hän seisoi aivan oven vieressä kädet suuren, leveän ja melkein rinnankorkuisen miekan nojassa, jonka hän oli ottanut kantimesta ja jota hän piti oikeassa kädessään kepin tavoin.

Huoaten hän astui askeleen eteenpäin levollisesti katsoen Matasuntaa.

"Kuningatar", sanoi hän totisesti ja juhlallisesti, "ole huoletta.

"Minä aavistan pelokkaat tunteet, jotka ovat arassa neidonsydämessäsi vallalla.

"Ei ollut muuta keinoa.

"Minä en voinut sinua säästää.

"Kansani menestys sen vaati. Minä tartuin käteesi. Sen täytyy olla ja pysyä omanani.

"Mutta olenhan näinä päivinä osoittanut, että pidän pyhänä arkuuttasi.

"Minä olen välttänyt sinua. Me olemme nyt ensi kerran kahden kesken.

"Tämänkin hetken tuskan olisin sinulta säästänyt, mutta se ei käynyt laatuun.

"Sinä tunnet luullakseni kansamme vanhat häätavat.

"Ja sinä tiedät, että nyt oli pääasia, ettemme niitä rikkoisi.

"Kun tulin tähän huoneeseen ja näin poskillesi ilmestyvän punan, -- olisin mieluummin laskenut tämän väsyneen pään levolle autiossa kalliorotkossa kovaa kiveä vasten.

"Sitä ei voinut välttää. Hildebrand, kreivi Grippa ja herttua Guntaris vartioivat tuota ovea.

"Muuta tietä ei tästä kammiosta pääse ulos.

"Jos lähtisin luotasi, aiheuttaisi se melua, pahoja puheita ja riitoja. Kenties taas alkaisi ilmivihollisuus.

"Sinun täytyy kärsiä minua tämä yö läheisyydessäsi."

Hän meni vielä askeleen eteenpäin ja otti raskaan kruunun päästänsä. Purppuravaippansakin, joka oli hänen hartioillaan, samoin kuin Matasuntan, hän heitti pois.

Vapisten, sanattomana nojasi Matasunta seinään.

Vitigestä tämä vaitiolo vaivasi. Kun hän itse kärsi kovasti, tunsi hän myötätuntoa tyttöä kohtaan.

"Tule, Matasunta", sanoi hän.

"Älä ole noin anteeksiantamaton ja vihainen.

"Ei ollut muuta keinoa, kuten sanoin.

"Kantakaamme kohtalomme jalosti, älkäämme pikkumaisuuksilla katkeroittako toistemme elämää.

"Minun täytyi tarttua käteesi -- sydämesi pysyy vapaana.

"Tiedän, ettet rakasta minua. Sinä et voi etkä saakaan rakastaa minua.

"Mutta usko minua. Sydämeni on rehellinen ja sinä tulet aina pitämään arvossa miestä, jonka kanssa ja'at kruunun.

"Olkaamme hyvät ystävät, goottien kuningatar!"

Hän meni häntä kohti ja ojensi hänelle oikean kätensä.

Matasunta ei voinut enää pidättää itseään. Hän tarttui nopeasti kuninkaan käteen ja vaipui samassa tämän jalkojen juureen, jolloin tämä ihmeissään vetäytyi taaksepäin.

"Älä, älä pakene luotani, ihana sankari", huudahti hän. "Minä en kuitenkaan koskaan pääse sinua pakoon.

"Kuule nyt minua.

"Sinä puhut pakosta, pelosta ja vääryydestä, jota olet minulle tehnyt.

"Oi Vitiges, minulle on kyllä opetettu, että naisen pitää huolellisesti salata tunteensa, että hänen täytyy antaa rukoilla ja houkutella itseään ja muka vain pakosta antaa sen, mitä hän antaa rakkaudesta, vaikka hän koko sydämestään sitä haluaakin.

"Hän ei saa koskaan --

"Pois nämä pelokkaan viisauden pikkumaiset laskelmat!

"Olkoon niin, että olen naurettava.

"Ei, ei naurettava! Avomielinen ja suuri kuin sinun sielusi.

"Vain suuruus voi olla sinun arvoisesi, vain epätavallisuus.

"Sinä puhut pakosta ja pelosta. Vitiges, sinä erehdyt! -- Ei tarvittu pakkoa! -- Mielelläni --"

Ihmetellen oli Vitiges katsellut häntä koko ajan.

Nyt hän luuli vihdoinkin arvanneensa hänen tarkoituksensa.

"On kaunista ja suurta, Matasunta, että rakastat kansaasi niin tulisesti, että voit uhrata sen hyväksi vapautesi ilman pakkokeinoja.

"Usko minua! Minä pidän sitä suuressa arvossa enkä suinkaan laske uhriasi sen vuoksi alempiarvoiseksi. Olenhan minä tehnyt samalla tavalla. Vain goottien valtakunnan vuoksi tartuin käteesi. En rakasta sinua nyt enkä voi koskaan rakastaakaan."

Veri seisahtui Matasuntan suonissa.

Hän tuli kalpeaksi kuin marmoripatsas. Kädet vaipuivat hervottomina alas. Hän tuijotti kuninkaaseen suurin silmin.

"Sinä et rakasta minua. Sinä et voi rakastaa minua. Tähdet siis valehtelivat. Ei siis ole Jumalaa olemassa.

"Sano minulle: Enkö minä ole sama Matasunta, jota sinä kerran sanoit maailman kauneimmaksi naiseksi?"

Mutta kuningas päätti tehdä nopeasti lopun tästä mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt ja jonka syitä hän ei tahtonut ruveta arvaamaan.

"Niin, sinä olet Matasunta ja sinä ja'at kruununi, mutta et sydäntäni. Sinä olet kuninkaan puoliso, mutta et Vitiges-raukan vaimo.

"Sillä minä olen iäksi antanut sydämeni ja elämäni toiselle.

"On olemassa sydän, vaimo, joka on minulta riistetty. Hänen omanaan sittenkin sydämeni pysyy ikuisesti.

"Rautgundis on vaimoni, uskollinen vaimoni elämässä ja kuolemassa."

"Haa", huusi Matasunta kuin kuumetaudin puistattamana ojentaen molemmat kätensä ylös, "ja sinä uskallat --"

Ääni petti hänet.

Mutta hänen silmistään leimusi kamala tuli hänen katsoessaan kuningasta.

"Sinä uskallat", huusi hän vielä kerran.

"Pois, pois luotani!"

"Hiljaa", sanoi Vitiges, "aiotko kutsua tänne ulkona olevat kuuntelijat. Toinnu toki! En ymmärrä sinua."

Hän vetäisi nopeasti mahtavan miekkansa tupesta, meni kaksoisvuoteen luo ja pani sen molempien vierekkäisten vuoteiden rajalle.

"Katso tätä miekkaa!

"Se olkoon ikuisena, terävänä, kuparinkylmänä rajana välillämme. Sinun olentosi ja minun olentoni välillä.

"Rauhoitu jo. Se erottaa meidät ikuisesti.

"Lepää sinä täällä sen terän oikealla puolella.

"Minä olen vasemmalla.

"Tämä yö halkaiskoon miekan iskun tavoin koko elämämmekin ainaiseksi."

Mutta Matasuntan povessa taistelivat hirveätä taisteluaan ihmissydämen väkevimmät tunteet, häpeä, kiukku, rakkaus ja palava viha.

Hän ei voinut puhua.

"Pois, pian pois hänen läheisyydestään", sai hän vielä ajatelluksi.

Hän riensi ovelle päin.

Mutta Vitiges tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Sinun täytyy jäädä."

Silloin Matasunta lysähti kokoon. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän pyörtyi.

Levollisena Vitiges katseli häntä.

"Lapsi parka", sanoi hän, "tämän kammion tukahduttava ilma on pannut hänen päänsä sekaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mitä houreissaan sanoi.

"Mitä on tyttömäinen surusi Rautgundiksen sydäntuskiin ja minun sydämeni murtumiseen verrattuna."

Hän nosti hiljaa pyörtyneen vuoteelle miekan oikealle puolelle.

Itse hän istuutui täysissä varusteissa lattialla olevalle matolle ja nojasi selkäänsä vasemman puoleiseen vuoteeseen.

Kauan hän istui siinä pää kumarassa ja huulet painettuina vaaleata hiussuortuvaa vasten, jota hän kantoi pienessä kotelossa rinnallaan.

Hänen silmiinsä ei tullut unta.

Kun kukko lauloi ensimmäisen kerran, saapuivat huilunsoittajat noutamaan morsiusvahtia oven edestä.

Heti sen jälkeen kuningas tuli täysissä varusteissa kammiosta.

Huilujen ääni herätti Matasuntankin.

Aspa, joka äänettömästi hiipi sisään, kuuli kumean jysäyksen.

Hän riensi kammioon.

Siellä kuningatar seisoi nojautuen kuninkaan pitkään miekkaan ja tuijottaen eteensä maahan.

Arespää oli hänen jaloissaan palasina.

KOLMAS LUKU.

Myöhäisen iltapäivän rauhallinen rusko kultasi kirkkoa ja luostaria, jotka Valerius oli rakennuttanut tyttärensä lunastimeksi Apenniinien juurelle, koilliseen Perusiasta ja Asisiumista, etelään Petrasta ja Eugubiumista, korkealle kallionkielekkeelle Taginaen kauppalan yläpuolelle.

Luostari oli rakennettu sen seudun tummanpunaisesta kivilajista ja sitä ympäröi korkeiden muurien aitaama, hiljainen, varjoisa puutarha.

Pitkin sen kaikkia sivuja kulki viileitä holvikäytäviä, jotka olivat koristetut apostolien kuvilla sekä mosaiikilla ja freskomaalauksilla.

Kaikissa näissä kuvissa ilmeni iloton bysanttilainen totisuus. Ne olivat vertauskuvallisia esityksiä raamatusta. Aiheet olivat suurimmaksi osaksi otetut sen ajan lempikirjasta, Johanneksen ilmestyksestä.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Elämä näytti kokonaan jääneen näiden vahvojen muurien ulkopuolelle.

Sypressit ja tuijat kasvoivat ryhmittäin puutarhassa, jossa ei koskaan kuultu linnunlaulua.

Ankara luostarikuri ei suvainnut pieniä lintuja, ettei satakielen suloinen laulu häiritsisi hurskaita sieluja heidän rukouksissaan.

Cassiodorus, joka jo ollessaan Teoderikin ministerinä kallistui ankarasti kirkolliseen suuntaan ja harrasti kirjallisia opintoja, oli antanut ystävälleen Valeriukselle suunnitelman tämän luostarin sekä ulkonaista että sisäistä järjestystä varten ja valvonut tämän suunnitelman toimeenpanoa. Tämä oli aivan sen miesluostarin mallinen, jonka hän oli itse perustanut Squillaciumiin Etelä-Italiassa.

Ja hänen hurskas, mutta ankara, maailmaa ja lihaa vihaava henkensä oli painanut leimansa tähän luostariin suurimmasta pienimpään saakka.

Ne kaksikymmentä neitoa ja leskeä, jotka täällä elivät hartauden harjoittajina, viettivät aikansa rukoillen ja virsiä veisaten, katumusta tehden ja lihaansa kiduttaen.

Mutta he täyttivät myöskin kristillisen rakkauden käskyjä siten, että kävivät ympäristön köyhien majoissa, lohduttivat heidän sielujaan ja hoitivat heitä sairauksien aikana.

Kun joku näistä hurskaista rukoilijattarista käveli edestakaisin synkillä, sypressien varjostamilla käytävillä, puettuna poimulliseen, tummanharmaaseen, pitkään hameeseen ja päässään valkoinen, aivan päänmukainen kalontika, teki se juhlallisen ja runollisen, mutta samalla synkän vaikutuksen. -- Tämän puvun olivat kristityt omaksuneet egyptiläisiltä isispapeilta.

Kävelijät seisahtuivat useimmin ristin muotoisiksi leikattujen puksipensastojen eteen ja panivat kätensä ristiin rinnoilleen.

He kulkivat aina yksin, ja äänettöminä kuin varjot he liukuivat vastakkain sattuessaan toistensa ohi.

Sillä he eivät saaneet puhua muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä.

Puutarhan keskellä pulppusi tummien kivien lomasta lähde, jota sypressit reunustivat.

Sen ympärillä oleviin kiviin oli hakattu istuinpenkkejä.

Paikka oli hiljainen ja kaunis. Villiruusut muodostivat sinne jonkinlaisen lehtimajan ja peittivät melkein kokonaan synkännäköisen, huonosti tehdyn kivisen korkokuvan, joka esitti pyhän Stefanuksen kivittämistä.

Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan, pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän oli tuttavamme Valeria.

Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.

Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.

Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.

Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa. Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan ääntä hiukan kuullakin:

-- -- "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, -- Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito; Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno, Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski. Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor; Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään, Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu: Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski! Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa, Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu. Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi! Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa, Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin; Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."

Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.

"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.

"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?

"Mutta mitä näenkään -- Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle evankeliumin."

"Suo anteeksi, Cassiodorus! Minun sydämeni palvelee muita jumalia kuin sinun.

"Kuta mahtavammin totisen kieltäytymisen varjot tunkeutuvat joka puolelta päälleni sen jälkeen kuin saavuin näiden muurien sisälle, sitä kiihkeämmin vastahakoinen sydämeni tarttuu viimeisiin säikeisiin, jotka yhdistävät minua ulkopuolella olevaan maailmaan.

"Ja mieleni horjuu neuvottomana tuskan ja rakkauden välillä."

"Valeria, sinä et ole löytänyt rauhaa täällä rauhan asunnoissa.

"Lähde sitten täältä.

"Sinä olet vapaa ja voit menetellä oman tahtosi mukaan.

"Palaa takaisin meluavaan maailmaan, jos luulet sieltä löytäväsi onnesi."

Valeria pudisti päätään.

"Se ei käy enää laatuun.

"Kaksi vastakkaista voimaa taistelee ankarasti sielussani.

"Voittakoon niistä kumpi tahansa -- minä joudun aina häviölle."

"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia, rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin kahta samanlaista esinettä."

"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.

"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."

"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä, "kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan äitisi mielenlaadut.

"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma, itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti -- minä pelkään -- liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. -- Ystäväni Valerius oli oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.

"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee osaltaan painanut leimansa olemukseesi."

"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.

"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.

"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.

"Isäni johdolla minä kasvoin. Ifigenia, Antigone ja Nausikaa, Cloelia, Lucretia ja Virginia olivat nuoruuteni ystävättäriä.

"Kauppiaan talossa ei usein näkynyt pappeja. Kun isäni joskus iltaisin istui luonani ja luki, niin luki hän Liviusta, Tacitusta ja Vergiliusta eikä kristittyjen pyhää kirjaa.

"Näin kasvoin seitsemäntoistavuotiaaksi neitoseksi. Ajatukseni olivat aina olleet suunnattuina maallisiin asioihin.

"Olin niinä aikoina onnellinen, sieluni oli vielä ehjä."

"Sinä olit pakana kasteesta huolimatta."

"Olin onnellinen.

"Silloin poikkesimme eräällä matkalla näiden haudansynkkien muurien suojaan ja täällä ensi kerran tuli sieluuni synkkiä, raskaita varjoja.

"Tapasin täällä sinut ja sinä ilmaisit minulle sen, mitä minulta oli siihen saakka huolellisesti salattu. Sinä kerroit, että äitini oli kovan sairauden aikana jo ennen syntymistäni vihkinyt minut lupauksellaan aviottomaan elämään luostarissa, jos Jumala sallisi hänen ja hänen lapsensa jäädä eloon. Sinä kerroit senkin, että isäni, joka ei voinut sietää tällaista ajatustakaan, oli myöhemmin lunastanut minut taivaalta -- Rooman piispan suostumuksella -- rakentamalla kirkon ja luostarin."

"Niin on asianlaita. Hän uhrasi tähän neljännen osan omaisuuttaan.

"Siinä suhteessa voit olla aivan huoleton.

"Pyhän Pietarin jälkeläinen, jolla on sitomis- ja päästämisvalta, on hyväksynyt vaihdon ja vapauttanut sinut lupauksesta."

"Mutta minä en tunne olevani vapaa.

"Siitä hetkestä alkaen.

"Huolimatta siitä, mitä sinä olet sanonut ja mitä isä on sanonut, vakuuttaa syvällä sydämessäni toinen ääni: taivas ei ota kuollutta kultaa elävän ihmisen lunastimeksi.

"Kohtalo ei myy rahasta sitä, jonka se on käsiinsä saanut.

"Tällä pyhällä uskolla, joka on pysynyt vieraana sielulleni ja jonka synkkä, totinen, uhkaava voima asuu näiden juhlallisten muurien sisällä, on oikeus, pakottava hallitsemisoikeus sieluuni, eikä se siitä luovu.

"Olen joutunut sen valtaan.

"Kuulun sille varmasti, vaikka en tahtoisikaan ja vaikka kuinka taistelisin vastaan.

"Kuulun kieltäymyksen, tuskan, orjantappurain maailmaan enkä Homerokseni kultaiseen, kukkivaan, päivänpaisteiseen maailmaan, jonne yhä vielä koko sielustani kaihoan.

"Vaikka kuinka tahtoisin sen unohtaa, niin aina nämä uhkaavat varjopilvet ilmestyvät sieluuni.

"Ne uhkaavat ilojen taustassa, kuten tuolla ruusujen keskellä synkkä marttyyrinkuva."

"Valeria, sinä näyt vihaavan sitä, mitä sinun pitäisi kunnioittaa."

"En sitä vihaa.

"Pelkään sitä.

"Oli kerran aika" -- hänen kasvoillaan välähti ilon säde -- "jolloin luulin, että valon loistava jumala oli iäksi voittanut synkät varjot.

"Kun ensi kerran katsahdin nuoren gootin hymyileviin silmiin ja kun hänen päivänpaisteinen olemuksensa valaisi minua, kun nuoruus, rakkaus ja onni ympäröivät minua, luulin jo, että olin iäksi päässyt tuosta kirouksesta.

"Mutta sitä ei kestänyt kauan.

"Tuskan synkkä jumala kolkutti kuuluvasti kultaiseen seinään, jonka minä olin rakentanut sen ja itseni välille. Hänen iskunsa kuuluivat yhä lähempää.

"Sota syttyy, rakas isäni kaatuu ja vannottaa rakastetullani tuhoisan valan, jonka ottaa mukaansa hautaan.

"Esi-isieni talo hajoaa ja minun täytyy paeta kotikaupungistani.

"Se joutuu vihollisten käsiin.

"Vain siten, että kallis elämä uhrataan, pelastuu rakastettuni.

"Sodan aallot saattavat minut kauas hänestä.

"Ja kun toinnun tämän iskun huumauksesta, huomaan olevani täällä, tässä suuressa haudassa, johon minut on määrätty.

"Saat nähdä, ettei taivas tyydy tyhjään hautaan.

"Saat nähdä, että se vaatii hautaan kuuluvan ruumiinkin."

"Valeria, sinun nimesi pitäisi olla Kassandra."

"Niin, sillä Kassandra ennusti totuuden. Hänen näkynsä toteutuivat."