Chapter 18

Bysanttilaiset olivat tasangolla. Heidän takanaan oli joki, jonka yli vasta puolet heidän jalkaväkeään oli kulkenut.

Silloin goottien etujoukko, joka tuli luoteesta päin, näkyi hiukan viettävien kukkulain harjalla.

Laskeva aurinko häikäisi bysanttilaisten silmät.

Totila tarkasti kukkulalta käsin edessään olevan vihollisen aseman.

"Voitto on minun", huusi hän riemuissaan, veti miekkansa esille ja ajaa karautti ratsumiestensä etunenässä rinnettä alas vihollisen kimppuun, kuten haukka syöksyy saaliinsa päälle.

Cethegus oli heti auringonlaskun jälkeen saapunut ratsumiehineen bysanttilaisten viimeiseen leiripaikkaan.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset pakolaisetkin taistelusta.

"Käännä hevosesi, prefekti", huusi hänelle eräs ratsumies, "ja pelasta itsesi.

"Totila on kimpussamme! Hän on omakätisesti halkaissut armenialaisten urhoollisimman päällikön Artabazeen kypärän ja pään."

Pakolainen jatkoi matkaansa.

"Taivaan jumala oli barbaarien päällikkönä", huusi toinen. "Kaikki on hukassa!

"Päällikkö on vankina! Kaikki pakenevat epäjärjestyksessä."

"Kuningas Totila on vastustamaton", huusi kolmas aikoen ajaa prefektin ohi, joka oli asettunut keskelle tietä.

"Kerro sellaisia helvetissä", sanoi Cethegus pistäen miehen kuoliaaksi.

"Eteenpäin!"

Mutta hänen täytyi melkein samassa peruuttaa komennuksensa.

Sillä voitetut bysanttilaiset pakenivat jo tiheänä joukkoina täyttäen kaikki tiet.

Prefekti huomasi mahdottomaksi pienellä joukollaan estää tuhansien paon.

Hetken hän katseli epätietoisena pakenevien murtuneita rivejä.

Takaa-ajavien goottien etujoukot näkyivät jo kaukaa.

Silloin Demetriuksen alipäällikkö Vitalis saapui hänen luokseen haavoittuneena.

"Oi, ystävä", huusi tämä prefektille. "Mahdotonta on seisahduttaa pakoa.

"Se ei pysähdy ennenkuin Ravennassa."

"Sen uskon minäkin", virkkoi Cethegus.

"Ne vievät minunkin mieheni mukanaan, jos ne aiotaan seisahduttaa."

"Eikä meitä aja takaa kuin puolet voittajia Tejan ja Hildebrandin johdolla.

"Kuningas lähti taistelukentältä toisaalle.

"Näin hänen lähtönsä.

"Hän kääntyi lounaaseen."

"Hän aikoo Roomaan", kiljaisi Cethegus kiskaisten orittaan ohjaksista niin rajusti, että tämä hypähti pystyyn.

"Seuratkaa minua! Rannikolle!"

"Entä voitettu sotajoukko? Jätämmekö sen ilman päällikköä", virkkoi Lucius Licinius. "Katso, miten ne pakenevat!"

"Anna niiden paeta!

"Ravenna on luja.

"Se pitää puolensa.

"Ettekö kuulleet?

"Gootti aikoo Roomaan.

"Meidän täytyy ehtiä sinne ennemmin.

"Seuratkaa minua! Rannikolle! Meritie on vielä vapaa!

"Roomaan!"

KOLMAS LUKU.

Ihana -- ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan -- on laakso, jossa pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan Atesikseen.

Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää kohden.

Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtola Mansio Majae.

Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.

Nykyjään on paikan nimenä Merano.

Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.

Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä paikkakunnalla.

Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja -- taikka "bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan -- jotka asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.

Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria, sijoittunut asumaan useita goottisukuja.

Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.

Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä itägoottien jäännöksiä.

Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.

Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä edelleen.

Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.

Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.

Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.

Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.

Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään maata.

Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä, kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.

Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista naapuruutta epämukavana.

Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia, Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. --

Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.

Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että naispalvelijoita.

Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän alle.

Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningas Vitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.

Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.

Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja lännessä ovat Etsch-laakson rajana.

Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.

Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti askel askeleelta lapsi -- vai oliko hän jo neito -- ajaen edellään lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa auringonlaskua.

Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat:

Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat. Helppo niit' on kaita, johtaa herra Kuun.

Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän vettä.

"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.

"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä tuolla rinteellä.

"Kukkani kuihtuvat pian."

Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi suuri joukko kauniita alppikukkia.

Hän alkoi sitoa seppelettä.

"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän sitoen uutterasti.

"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.

"Mistähän se johtuu?

"Jalkojani polttaa.

"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.

"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.

"Aurinko ei polta enää."

Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun asemesta.

Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.

Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko, joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä nahkavyö.

Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.

"Hänen päänsä on suurempi.

"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."

Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla, hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan, otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.

"Ei, jääkää tänne odottamaan.

"Sinäkin, rakas Lumikko.

"Palaan pian."

Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.

Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin, näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.

Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä uhkaavaa, terävää sähinää.

Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet olivat kai herättäneet sen unestaan.

Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."

Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:

"Alarik! Alarik!"

Se kuului aivan sotahuudolta.

Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.

Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään seivästäen sen maahan.

Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan ympärillä.

"Goto, oletko vahingoittumaton?"

"Olen, sinun ansiostasi."

"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu -- se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."

Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli seuraavan ikivanhan käärmeluvun:

"Varro, sa käärme! Kimpuile, koira! Kuolasi myrkky purkaos maahan; miehet ja immet jättäös rauhaan. Tyhjäksi vaivu, kelvoton konna, uppoa yöhön! Ylväsnä yli käärmeiden päitten kulkee voittaen goottien suku!"

NELJÄS LUKU.

Kun hän oli lopettanut lukunsa ja kumartui katselemaan kuollutta käärmettä, painoi pelastettu seppeleensä hänen kullanruskeille, kiharaisille, sankoille hiuksilleen.

"Terve, sankari ja auttaja!

"Katso! Voitonseppele oli jo edeltäkäsin sidottu.

"Eijaa! Sininen kruunu sopii sinulle erinomaisen hyvin."

Hän löi iloissaan kätensä yhteen.

"Jalastasi vuotaa verta", sanoi nuorukainen huolissaan. "Salli minun imeä veri haavastasi, jos käärme on purrut sinua."

"Sen sain terävästä kivestä.

"Parempiko olisi, jos sinä kuolisit?"

"Mielelläni kuolisin sinun tähtesi, Goto!

"Mutta myrkky olisikin suussa vaaratonta.

"Salli minun sentään pestä haavasi. Minulla on mukanani etikkaa ja vettä.

"Päälle panen sitten voidetta tai parantavia ruohoja."

Hän painoi tytön hellästi kivelle istumaan, polvistui hänen eteensä, otti paljaan jalan varovaisesti vasempaan käteensä ja hoiteli haavaa kaataen siihen kurpitsipullostaan jotakin sekoitusta.

Sitten hän hypähti pystyyn, etsi jotakin ruohostosta, palasi löytämänsä yrtti mukanaan ja sitoi lehdet huolellisesti pienen haavan päälle nahkahihnalla, jonka hän irroitti jalastaan.

"Sinä olet niin hyvä", virkkoi tyttö silitellen auttajansa päätä.

"Salli minun kantaa sinut rinnettä ylös", pyyteli nuorukainen.

"Pidän sinua niin mielelläni sylissäni."

"Mitä vielä", vastasi toinen nousten seisoalleen.

"En minä ole haavoittunut karitsa.

"Katsos, miten voin juosta!

"Missä vuohesi ovat?"

"Tuolta ne tulevat juuri näkyville katajapensaiden takaa.

"Kutsun ne tänne."

Hän otti paimenpillinsä ja puhalsi sillä kimeän äänen pyörittäen sitten vuorisauvaansa ympäri päänsä.

Vankkarakenteiset vuohet riensivät paikalle niin pian kuin voivat. Ne pelkäsivät rangaistusta.

Kylväen taskustaan maahan ohuelta suolaa, jota vuohet ahnaasti nuoleksivat, lähti hän nousemaan rinnettä käsi hellästi tytön kaulalla.

"Sano, rakkaani", virkkoi tyttö, päästyään ylös ja koottuaan lampaansa, "miksi tänään taas kävit käärmeen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'

"Samoin teit äskettäin peloittaessasi Lumikkoni kimpusta vuorikotkan, joka jo oli iskenyt siihen kyntensä."

"Se on sotahuutoni."

"Kuka sen on sinulle opettanut?"

"Isoisä opetti sen minulle ensimmäisellä sudenajoretkelläni, jolloin otin tämän turkin mestari Isgrimmin kylkiluilta.

"Hyökkäsin miekka kädessä suden kimppuun, joka ei enää päässyt pakoon, vaan tuli minua kohti, ja huusin samalla: 'Iffa! Iffa!' -- kuten olin kuullut hänen tekevän.

"Hän sanoi silloin:

"'Adalgot! Sinä et saa huutaa 'Iffa!' -- kuten minä. Kun sinä käyt sankarin tai pedon kimppuun, niin huuda 'Alarik!'

"'Se tuottaa sinulle siunausta.'"

"Mutta eihän esi-isiemme eikä sukulaistemme joukossa ole ainoatakaan sen nimistä, veljeni. Tiedämmehän me heidän nimensä."

He olivat puhellessaan saapuneet karjamajan luo ja vieneet elukat suojaan. Sitten he menivät istumaan akkunan alle puupenkille, joka oli talon etusivulla.

"Ensin on isämme Iffamer", luetteli tyttö miettiväisenä, "sitten setämme Wargs, joka tuhoutui vuorenvieremän alle, isoisä Iffa, toinen setä Iffamut, tämän poika, serkkumme Iffasunt, isoisän isä Iffarik ja taas Iffa, mutta ei ainoatakaan Alarikia."

"Mutta sittenkin tuntuu minusta, että olen sen nimen kuullut -- se on kuin epämääräinen uni sen suuren vuorenvieremän ajoilta, joka hautasi alleen setämme Wargsin, niiltä ajoilta, jolloin aloin juoksennella pitkin vuoria. Se miellyttää minua.

"Ja isoisä on kertonut minulle sen nimisestä sankarikuninkaasta, joka ensimmäisenä kaikista germaanisankareista valloitti Romaborgin; tiedäthän: sen kaupungin, jonka edustalta isämme ja setä Iffanut ja serkku Iffasunt eivät ole vielä palanneet -- ja joka sitten kuoli nuorena, kuten lohikäärmeen tappaja Sigfrid ja pakanakuningas Baltar.

"Hänen hautansa on syvän joen pohjassa.

"Siellä hän makaa kultakivellä aarteidensa alle haudattuna. Pitkä kaisla kahisee hänen päällään.

"Nyt on valittu uusi kuningas, jonka nimi on Totila, kuten sotilaat, jotka olivat vaihtamassa vahteja Terioliksen linnassa, kertoivat.

"Hän kuuluu olevan samanlainen kuin Alarik ja Sigfrid. Hän kuuluu olevan kuin auringonjumala.

"Isoisä on sanonut, että minustakin tulee sotilas. Minä liityn kuningas Totilan joukkoihin ja hyökkään vihollisen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'

"Olen jo aikoja sitten ikävystynyt tähän vuoria pitkin kiipeilemiseen ja vuohien paimentamiseen. Täällä ei ole voitettavana muita vihollisia kuin susi ja parhaissa tapauksissa karhu, joka käy varastelemassa viinirypäleitä ja hunajaa.

"Te kaikki kiittelette minua taitavaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi.

"Mutta minä tunnen, ettei se ole paljon arvoista, ja tiedän, ettei vanhuksella ole enää minulle opettamista.

"Tahtoisin laulaa paljon komeampia lauluja.

"En koskaan kyllästy kuuntelemaan tuolla linnassa olevien sotilaiden kertomuksia aurinkokuninkaan Totilan voitoista.

"Äskettäin lahjoitin vanhalle Hunibadille, jonka kuningas oli lähettänyt tänne hoitamaan rauhassa haavojaan, kaatamani komean vuorikauriin siitä, että hän kertoi kolmannen kerran Paduksen sillan taistelun.

"Kuningas Totila voittaa synkän helvetinkuninkaan, hirmuisen Cetheguksenkin.

"Olen jo laatinut laulunkin, joka alkaa seuraavasti:

"Vapise vihdoin, synkkä Cethegus. Täällä ei auta metkusi alhat. Uhkasi murtaa urhoisa Teja. Voittava päivä, aurinko aamun usvasta, yöstä kirkasna kohoo taivahan Herran suosikki suuri."

"Mutta pidemmälle en pääse.

"En osaa runoilla yksin.

"Tarvitsen taitavan mestarin harpun soiton ja runoilemisen opastajaksi.

"Keihään heittäjästä Tejasta, jota kutsutaan mustaksi kreiviksi ja joka kuuluu soittavan erinomaisesti harppua, olen myöskin tehnyt runon, joka ei vielä ole valmis ja jonka aion päättää.

"Olisin jo aikoja sitten -- tämän sanon vain sinulle -- lähtenyt täältä hiiskumatta mitään isoisälle, joka aina sanoo minua liian nuoreksi, ellei eräs seikka olisi minua pidättänyt täällä."

Hän hypähti pystyyn.

"Mikä, veljeni", kysyi Goto jääden rauhallisesti istumaan ja katsellen häntä ihmeissään suurilla, heleänsinisillä silmillään.

"Jollet sinä sitä tiedä", vastasi Adalgot melkein vihaisena, "niin en voi sitä sinulle sanoa. Lähden pajaan takomaan itselleni uusia nuolenkärkiä. Anna minulle suudelma! Kas niin!

"Anna nyt minun suudella silmiäsi ja vaaleata tukkaasi.

"Hyvästi, rakas sisar, illalliseen saakka!"

Hän riensi tytön luota läheiseen rakennukseen, jonka ovella oli pihdit ja kaikenlaisia työkaluja.

Goto nojasi poskeaan käteensä ja sanoi ääneen katsellen eteensä:

"En minä sitä arvaa.

"Sillä _minut_ hän tietystikin ottaisi lähtiessään mukaansa.

"Emmehän me voi elää ilman toisiamme."

Hän nousi hiljaa huoahtaen ja lähti talon viereiselle niitylle katsomaan pellavaa, joka oli siellä valkenemassa.

Asuinhuoneessa vanha Iffa nousi avonaisen akkunan äärestä.

Hän oli kuullut nuorten puheet.

"Tämä ei käy enää laatuun", tuumi hän kynsien korvallistaan.

"Minulla ei ole ollut sydäntä erottaa noita lapsia toisistaan.

"Hehän ovat olleet lapsia!

"Olen aina odottanut hiukan.

"Nyt jo huomaan odottaneeni hiukan liian kauan.

"Sinä, Adalgot, saat lähteä täältä!"

Hän lähti tuvasta ja meni hitaasti pihan yli pajaan.

Poika oli uutterassa työssä.

Hän puhalsi kaikin voimin ahjossa olevia hehkuvia hiiliä ja pani sitten sinne nuolenpään tekeleet, saadakseen ne pehmeämmiksi ja siten helpommiksi muovailla.

Sitten hän otti ne pihdeillä ahjosta, pani alasimelle ja takoi ne taitavasti oikeanmuotoisiksi.

Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi herkeämättä työstään.

Hän iski vasaralla niin ahkerasti, että säkenet lentelivät.

"No", ajatteli vanhus, "nyt hän ajattelee ainoastaan nuolia ja rautaa."

Mutta äkkiä nuori seppä iski viimeisen lyönnin, heitti moukarin nurkkaan, pyyhkäisi hien otsaltaan ja kysyi äkkiä kääntyen Iffaan päin:

"Isoisä, mistä ihmiset tulevat?"

"Jeesus, Wodan ja Maria", huudahti vanhus peräytyen pelästyneenä.

"Poika, mistä sinä olet saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"

"Mistä sen tiedän. Ajatukset tulevat vain.

"Minä tarkoitan, mistä ensimmäiset ihmiset ovat tulleet, kaikkein ensimmäiset?

"Pitkä Hermegisel tuolla ylhäällä Terioliksessa, hän, joka on karannut Veronan areiolaisesta kirkosta, osaa lukea ja kirjoittaa, sanoo, että kristittyjen jumala oli tehnyt eräässä puutarhassa savesta miehen ja tämän nukkuessa hänen kylkiluustaan naisen.

"Mutta sehän on naurettavaa.

"Eihän suurestakaan kylkiluusta saa tehdyksi pientäkään naista."

"En minäkään sitä usko", myönsi vanhus hiukan mietittyään.

"Sitä on vaikea uskoa.

"Minä muistan, että isäni kertoi kerran takkavalkean ääressä istuessamme ensimmäisten ihmisten kasvaneen puissa.

"Hildebrand-vanhus, joka oli isäni ystävä, vaikka olikin paljon vanhempi -- hän oli tullut Tridentumista tänne partioretkelle villejä bajuvareja vastaan -- ja joka istui lähinnä takkaa, -- oli kevättalvi ja ilma oli vielä hyvin kylmä ja raaka -- myönsi puujutun oikeaksi.

"Mutta ihmiset eivät olleet kasvaneet puissa, vaan kaksi pakanajumalaa -- Hermegisel kutsuu niitä pahoiksi hengiksi -- olivat kerran löytäneet merenrannalta saarnin ja lepän ja muodostaneet niistä miehen ja vaimon.

"Tästä on vanha laulukin.

"Hildebrand-vanhus osasi vielä pari säkeistöä.

"Isäni ei enää osannut."

"Sen minäkin voin pikemmin uskoa.

"Mutta joka tapauksessa oli alussa hyvin vähän ihmisiä."

"Niin kai."

"Alussa oli vain muutamia sukuja."

"Tietysti."

"Ja vanhat kuolivat yleensä ennen nuoria."

"Kyllä kai."

"Silloin sanon sinulle jotakin, isoisä.

"Ihmisten täytyi siis kuolla sukupuuttoon tai, koska ihmisiä vielä on olemassa, -- siihen minä tahdoin päästäkin, isoisä -- täytyi veljien ja sisarten mennä naimisiin, kunnes useampia sukuja syntyi."

"Adalgot, sinä olet päästäsi vialla."

"En ollenkaan.

"Lyhyesti: se, mikä saattoi käydä päinsä ennen, saattaa tapahtua nytkin.

"Tiedä siis, että tahdon sisareni Goton vaimokseni."

Vanhus syöksyi hänen luokseen aikoen sulkea kädellään hänen suunsa, mutta nuorukainen hypähti nopeasti syrjään.

"Tiedän mitä sinä aiot sanoa.

"Tridentumin papit sekaantuisivat täällä asiaan.

"Ja sitten kuninkaan kreivi.

"Mutta voinhan lähteä hänen kanssaan vieraaseen maahan, missä meitä ei kukaan tunne.

"Hän lähtee varmasti mukaan."

"Vai olet sinä varma."

"Olen."

"Mutta sitä sinä et vielä tiedä", vastasi vanhus vakavan ja päättäväisen näköisenä, "että tämä on viimeinen yö, jonka vietät Iffinger-vuorella.

"Liikkeelle, Adalgot! Minä, isoisäsi ja holhoojasi, käsken sinua.

"Sinulla on kuningas Totilan hovissa ja hänen sotajoukossaan täytettävä verivelvollisuutesi, koston velvollisuus -- setäsi Wargsin, joka makaa vuorenvieremän alla, sinulle uskoma pyhä tehtävä.

"Olet jo tarpeeksi kehittynyt ja väkevä sen täyttämiseen.

"Huomenna auringon noustessa lähdet etelään, Italiaan, jossa kuningas Totila rankaisee vääryyttä, auttaa oikeuden voitolle ja kukistaa Cethegus-konnan.

"Tule huoneeseeni.

"Siellä uskon käsiisi erään setäsi Wargsin jättämän korun ja annan sinulle muutamia neuvoja, joista voi olla hyötyä matkan varrella.

"Neuvon ja koston sanoja sinulle annan.

"Mutta älä puhu niistä Gotolle.

"Älä raskauta hänen sydäntään.

"Jos noudatat minun ja setäsi Wargsin neuvoja, tulee sinusta voimakas, kuuluisa sankari kuningas Totilan hoviin.

"Ja sitten, mutta vasta sitten, saat taas nähdä Goton."

Nuorukainen muuttui totiseksi ja kalpeaksi kuullessaan nuo sanat.

Hän seurasi isoisäänsä.

He puhelivat kauan hiljaisella äänellä isoisän huoneessa.

Adalgot ei ollut illallisella.

Hän pyysi isoisän sanomaan sisarelle, että hän oli ollut enemmän väsynyt kuin nälkäinen ja mennyt senvuoksi jo nukkumaan.

Mutta yöllä, kun Goto nukkui, hän hiipi hiljaa tämän huoneeseen.

Kuu loi vienon valonsa tyttösen enkelimäisille kasvoille.

Adalgot pysähtyi kynnykselle.

Hän ojensi oikean kätensä Gotoa kohti.

"Näen vielä sinut, Gotoni", kuiskasi hän.

Heti sen jälkeen hän meni vaatimattoman alppitalon kynnyksen yli.

Tähdet alkoivat vähitellen vaaleta. Vuoriston yöilma siveli hänen ohimoitaan raikkaana ja terästävänä.

Hän katseli taivaalle.

Samassa tähti lensi hänen päänsä päällä suurena kaarena.

Se lensi etelään.

Nuorukainen puristi oikeassa kädessään olevaa paimensauvaa ja virkkoi:

"Sinne kutsuvat tähdet minua.

"Varo itseäsi, Cethegus-konna."

VIIDES LUKU.

Prefekti oli Paduksen sillan taistelun jälkeen lähettänyt jäljessä tuleville joukoilleen käskyn, jonka mukaan sekä palkkasoturien että Ravennan porvarien oli mitä pikemmin palattava mainittuun kaupunkiin.

Demetriuksen pakenevat joukot hän jätti oman onnensa nojaan.

Totila oli anastanut kahdentoistatuhannen kaikki liput ja merkit, "jollaista ei roomalaisille ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Prokopius vihoissaan.