Chapter 17

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Matasunta oli kuollut ja prinssi, johon tapaus teki järkyttävän vaikutuksen, matkustanut Bysanttiin, saapui Castra Novasta tieto, joka sai bysanttilaiset joukot lähtemään Ravennasta.

Hildebad oli pakenevilta, piiritysjoukkojen läpi pujahtaneilta, saanut tiedon kuninkaan petollisesta vangitsemisesta.

Hän haastoi silloin vapauttamiensa vankien välityksellä Belisariuksen ja Cetheguksen, kummankin erikseen tai molemmat yhdessä -- miten he vain tahtoivat -- kaksintaisteluun, "jos heillä oli ruumiissaan pisaraakaan urhoollisuutta ja kunniantuntoa."

"Hän luulee Belisariuksen vielä olevan Italiassa", arveli Bessas. "Hän ei näy pelkäävän Belisariustakaan."

"Nyt olisi hyvä tilaisuus tuhota tuo hurja tappelupukari", tuumi Cethegus.

"Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

"Belisariuksen tapaista rohkeutta."

"Tiedäthän, etten minäkään vaaraa väistä enemmän kuin hänkään."

"Hyvä on", vastasi Cethegus. "Tule mukanani minun asuntooni.

"Neuvon sinulle keinon tuon jättiläisen kukistamiseksi.

"Sinun on täydennettävä se, minkä Belisarius jätti keskeneräiseksi."

Mutta itsekseen hän sanoi.

"Bessas on tosin verraten huono sotapäällikkö, mutta Demetrius ei ole parempi ja on sitä paitsi helpommin johdettavissa.

"Ja Bessas on vielä minulle hyvityksen velassa Rooman tiburtisella portilla sattuneesta tapauksesta."

* * * * *

Prefekti oli täydellä syyllä pelännyt, että goottien jo melkein sammunut vastarinta leimahtaisi taas ilmituleen, kun tieto kuninkaan petollisesta ja häpeällisestä tuhoamisesta leviäisi.

Kaikin tavoin hän koetti saada Vitigeksen allekirjoittamaan selityksen, joka olisi ehdottomasti laimentanut kaikki kostotuumat.

Veronassa oleskeleva Hildebrand-vanhus, Totila, joka oli Tarvisiumissa, ja Teja, joka nykyjään oli Ticinumissa, eivät olleet vielä saaneet tarkempia tietoja.

He olivat vain kuulleet, että Ravenna oli joutunut vihollisten käsiin ja että kuningas oli vankina.

Hämärästi puhuttiin samalla petoksesta.

Tuskissaan ja kiukussaan ystävät vakuuttivat, ettei luja kaupunki ollut kukistunut eikä kuningas vangiksi joutunut oikealla tavalla.

Onnettomuus ei lamauttanut heitä, vaan päinvastoin lisäsi heidän rohkeuttaan.

He tekivät tuontuostakin hyökkäyksiä ja heikensivät siten piirittäjiä.

Nämä huomasivat vähitellen olevansa voimattomia piiritystä jatkamaan.

Sillä kaikkialta kautta Italian saapui sanomia omituisesta mielialan muutoksesta bysanttilaisia kohtaan.

Roomalaisenkin väestön, varsinkin koko keskiluokan, kaupunkien käsityöläisten sekä maaseudun maanviljelijäin ja vuokralaisten mieliala muuttui äkkiä.

Italialaiset olivat kaikkialla ottaneet bysanttilaiset riemuiten vapauttajina vastaan.

Mutta hyvin lyhyessä ajassa tämä riemu laskeutui.

Belisariuksen mukana saapui Justinianuksen lähettäminä laumoittain bysanttilaisia rahavirkamiehiä, joiden piti heti niittää taistelun hedelmät ja hankkia Italian aarteista täytettä Itä-Rooman keisarin aina tyhjään rahastoon.

He rupesivat sodan kärsimysten aikana harjoittamaan ammattiaan.

Heti, kun Belisarius oli valloittanut jonkin kaupungin, kutsui sotajoukon mukana saapunut "logotetes" (tilintekijä) kaikki kaupungin vapaat porvarit kuuriaan tai torille, käski heidän jakautua varallisuuden mukaan kuuteen luokkaan ja kehoitti sitten köyhemmän luokan arvioimaan lähinnä ylemmän luokan varallisuuden.

Näiden arvioiden perusteella keisarilliset virkamiehet sitten kiskoivat kultakin luokalta mahdollisimman suuret verot.

Ja kun he kaikin mahdollisin keinoin koettivat keisarin rahastoa rikastuttaessaan itsekin rikastua, kävi sorto vallan sietämättömäksi.

Logotetit eivät tyytyneet suuriin veroihin, jotka keisari käski kantaa kolmelta vuodelta etukäteen, eikä erityisiin, jokaiselle vapautetulle Italian kaupungille määrättyyn "vapaus-, kiitos- ja iloveroon", -- lukuunottamatta vielä Belisariuksen ja hänen sotapäällikköjensä kantamia varoja joukkojen elättämiseksi, sillä Bysantista ei lähetetty rahaa eikä muonaa -- vaan koettivat nuo nylkemistaiturit kaikenlaisilla keinoilla kiskoa varakkailta porvareilta vielä erityisiä veroja.

He tarkastivat kaikkialla veroluettelot ja keksivät sieltä maksamattomia veroja goottikuninkaiden, vieläpä Odovakarinkin ajoilta saakka ja antoivat porvarien valittavaksi joko suunnattoman lyhennyssumman maksamisen tai oikeusjutun Justinianuksen ulosottomiehen kanssa, joka ei juuri koskaan hävinnyt oikeudenkäynnissä.

Jos veroluettelot olivat epätäydelliset tai kadonneet, -- mikä näinä taistelun vuosina oli Italiassa hyvin yleistä -- niin nuo veroherrat laativat ne uudestaan oman päänsä mukaan.

Lyhyesti sanoen: Italiassa harjoitettiin Belisariuksen maahan saapumisesta alkaen joka paikassa, mihin keisarilliset aseet ulottuivat, kaikkia niitä verotuskeinoja, joilla Itämaiden maakunnat olivat imetyt kuiviin.

Ottamatta huomioon sodan aiheuttamaa hätää riisuivat veronkantajain ulosottomiehet kyntöhärän talonpojan auran edestä, riistivät käsityöläiseltä työkalut ja kauppiaalta tavarat myymälästä.

Monessa paikassa väestö nousi ilmikapinaan nylkijöitään vastaan ja poltti veroluettelot, mutta bysanttilaiset saapuivat isommalla joukolla ja rupesivat nylkemään entistä sydämettömämmin.

Justinianuksen maurilaiset ratsumiehet etsivät afrikalaisten verikoirien avulla käsiinsä epätoivoon joutuneet talonpojat, jotka olivat kätkeytyneet metsiin veronkantajia pakoon.

Cethegus, joka yksin olisi kyennyt auttamaan maamiehiään ja poistamaan räikeimmät epäkohdat, odotteli asiain kehittymistä.

Hän toivoi, että italialaiset oppisivat jo ennen sodan päättymistä kouraantuntuvasti tuntemaan Bysantin hirmuhallituksen.

Sitä helpommin hän saisi ne silloin innostumaan omin voimin kapinaan ja karkoittamaan bysanttilaiset samaa tietä kuin gootitkin.

Olkapäitään kohautellen hän kuunteli luokseen saapuneiden kaupunkilais-lähetystöjen valituksia ja vastasi lyhyesti:

"Se on bysanttilaisten hallitustapaa -- teidän on totuttava siihen."

"Ei", vastasivat Rooman edustajat, "mahdottomuuksiin ei voi tottua.

"Keisari saattaa pian kuulla sellaista, mistä hän ei voi uneksiakaan."

Cethegus luuli tällä tarkoitettavan Italian nousemista vapaussotaan. Kolmatta mahdollisuutta hän ei ainakaan tiennyt.

Mutta hän erehtyi.

Vaikka hän halveksikin aikalaisiaan ja maamiehiään, oli hän sentään luullut kohottaneensa ne oman esimerkkinsä avulla.

Mutta tämä suku ei voinut enää käsittää ajatusta "Vapaus ja Italian uudistaminen", joka oli hänen sielulleen yhtä välttämätön kuin ilma keuhkoille.

Italialaiset saattoivat vain valita eri isäntien välillä.

Ja kun bysanttilaisten ies rupesi tuntumaan sietämättömältä, alettiin taas muistella goottien lempeätä hallitusta. Tätä mahdollisuutta ei prefekti ollut uneksinutkaan.

Mutta niin sentään kävi.

Tarvisiumin, Ticinumin ja Veronan tienoilla sattui jo linnoittamattomissa paikoissa vähäisessä määrässä sitä, mitä Napolissa ja Roomassa y.m. suurissa kaupungeissa valmisteltiin. Italialainen väestö nousi kapinaan bysanttilaisia virkamiehiä ja sotilaita vastaan, ja ensin mainittujen kolmen kaupungin väestöt auttoivat kaikin tavoin goottilaista varusväkeä.

Niinpä täytyi Tarvisiumin piirittäjien luopua hyökkäystuumistaan ja rajoittaa toimensa leirinsä puolustamiseen, sen jälkeen kun Totila oli lähiseudun asestettujen talonpoikain avustamana tehnyt hyökkäyksen ja hävittänyt suurimman osan piirityskoneita.

Hän hankki ympäristöstä linnoitukseen ruokavaroja ja apuväkeä.

Iloisemmalla mielellä kuin kuukausimääriin teki Totila iltatarkastuksensa Tarvisiumin valleilla.

Aurinko, joka vaipui venetsialaisten vuorten taa, kultasi kaupungin edustalla olevan tasangon ja punasi taivaalla ajalehtivat pilvet.

Liikutettuna hän katseli, miten Tarvisiumin lähiseudun talonpojat riensivät avatuista porteista kaupunkiin ja tarjoilivat hänen nälkiintyneille gooteilleen leipää, lihaa, juustoa ja viiniä. Gootit riensivät kaupungista ulos ja käsi kädessä viettivät germaanit ja italialaiset ilojuhlaa sen johdosta, että äsken oli yhteisvoimin saatu vihollista vahingoitetuksi.

"Olisikohan mahdotonta", tuumi Totila itsekseen, "saada sovinto säilymään ja leviämään yli koko maan?

"Täytyykö noiden kansojen vihata toisiaan leppymättömästi?

"Sovinto olisi hyväksi molemmille.

"Olemmehan mekin rikkoneet kohdellessamme heitä vihollisina, voitettuina.

"Heitä on kohdeltu epäluuloisesti eikä kunnioittavalla luottamuksella.

"Me olemme vaatineet heiltä kuuliaisuutta, emmekä koettaneet voittaa heidän rakkauttaan.

"Ja se olisi epäilemättä ollut voittamisen arvoinen.

"Jos olisimme sen voittaneet, ei Bysantti olisi koskaan saanut täällä jalansijaa.

"Lupaukseni täyttäminen -- Valeria -- ei olisi nyt niin saavuttamattoman kaukana.

"Jos minun suotaisiin _omalla_ tavallani pyrkiä siihen päämäärään!" --

Hänen ajatuksensa ja unelmansa keskeytti eräs etuvartijoiden lähetti, joka kertoi, että viholliset olivat nopeasti purkaneet leirinsä ja lähteneet peräytymään etelään päin Ravennaa kohti. Tieltä lännestä päin näkyi suuri tomupilvi. Sieltä saapui suuri ratsumiesjoukko, luultavasti gootteja.

Totila iloitsi kuullessaan sellaisia uutisia, vaikkakin hän epäili niiden todenperäisyyttä. Hän ryhtyi varokeinoihin petoksen varalta.

Mutta yöllä tuli varmoja tietoja.

Hänet herätettiin kertomalla, että gootit olivat voittaneet ja että voittajat olivat saapuneet häntä tapaamaan.

Hän riensi vierassaliin, jossa oli Hildebrand, Teja, Torismut ja Vakis.

Ystävät tervehtivät häntä huutaen: "Voitto! Voitto!"

Teja ja Hildebrand ilmoittivat, että Ticinumin ja Veronankin luona italialaiset olivat nousseet kapinaan ja auttaneet heitä hyökkäämään piirittäjiä vastaan ja hävittämään näiden piirityskoneita. Näiden oli täytynyt sitten lähteä tiehensä.

Mutta Tejan silmät ja ääni ilmaisivat tavallista syvempää surua hänen näitä kertoessaan.

"Mitä surusanomia tuot näiden ilosanomien ohella", kysyi Totila.

"Parhaan miehen häpeällinen tuho on kerrottavana!"

Hän antoi merkin Vakikselle, joka kertoi kuninkaan ja hänen vaimonsa kärsimykset ja kuoleman.

"Joen kaislikkoon", päätti hän kertomuksensa, "pääsin hunnien nuolia pakoon. Niin olen vielä elossa.

"Minulla on vain yksi päämäärä: kostaa isäntäni ja emäntäni puolesta heidän pettäjälleen ja murhaajalleen, prefektille."

"Ei, minun käteni kautta prefekti kuolee", virkkoi Teja.

"Suurin oikeus kostoon on sinulla, Totila", sanoi Hildebrand.

"Sillä sinun on kostettava veljesi puolesta."

"Veljeni Hildebadin", huudahti Totila. "Mikä hänellä on?"

"Hänet on häpeällisesti murhattu prefektin toimesta", virkkoi Torismut. "Aivan silmieni edessä! Enkä voinut sitä estää."

"Väkevä Hildebad kuollut", valitteli Totila. "Kerro!"

"Hildebad oli luonamme Castra Novan linnassa Mantuan lähellä.

"Sanoma kuninkaan häpeällisestä kuolemasta oli saapunut meille.

"Silloin Hildebad vaati sekä Belisariuksen että Cetheguksen kaksintaisteluun.

"Heti sen jälkeen julistaja saapui ilmoittaen, että Belisarius oli hyväksynyt haasteen ja odotti veljeäsi taisteluun meidän valliemme ja heidän leirinsä välisellä kentällä.

"Iloisena veljesi riensi linnasta kaikki ratsumiehemme mukanaan.

"Belisarius, jonka hyvin tunnemme, ratsasti todellakin teltastaan kultaisissa varuksissaan, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän silmikko alas laskettuna ja pyöreä kilpi kädessä.

"Hänen mukanaan oli kaksitoista ratsumiestä.

"Aivan etumaisena ratsasti prefekti Cethegus mustalla hevosellaan.

"Muut bysanttilaiset pysähtyivät leirinsä edustalle. --

"Hildebad käski minun seurata yksitoista ratsumiestä mukanani.

"Molemmat taistelijat tervehtivät toisiaan keihäillään. Tuuba kajahti, ja Hildebad laski täyttä vauhtia vastustajaansa kohti.

"Tämä syöksyi keihään lävistämänä maahan. Veljesi, joka ei edes haavoittunutkaan, hypähti hevosen selästä virkkaen:

"'Se ei ollut Belisariuksen sysäys', ja avasi kaatuneen kypärän.

"'Bessas', huusi hän ja katsahti suuttuneena vihollisiin.

"Prefekti viittasi.

"Kaksitoista mauria heitti keihäänsä ja veljesi kaatui vaarallisesti haavoittuneena maahan."

Totila peitti kasvonsa.

Teja meni osanottavaisena lähemmäksi.

"Kuule loppuun", sanoi Torismut.

"Murhan nähdessämme me raivostuimme.

"Kiukuissamme hyökkäsimme vihollisten kimppuun, jotka luottaen hämmästykseemme olivat poistuneet leiristä.

"Hurjan, ankaran taistelun jälkeen ajoimme ne pakosalle.

"Prefektin, jota heittokeihääni oli haavoittanut hartioihin, pelasti vain hänen helvetinorhinsa nopeus.

"Loistavin silmin veljesi katseli taisteluamme.

"Hän tuotti linnasta Ravennasta tuomansa arkun, avasi sen ja sanoi minulle:

"'Teoderikin kruunu, kypärä, kilpi ja miekka.'

"'Vie ne veljelleni.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat:

"'Hän kostaa minun puolestani ja uudistaa valtakunnan.'

"'Sano hänelle -- minä rakastin häntä!'

"Sitten hän kaatui kilvelleen ja hänen uskollinen sielunsa oli lähtenyt."

"Veljeni, rakas veljeni", valitteli Totila.

Hän nojautui erääseen patsaaseen. Kyyneleet valuivat silmistä.

"Onnellinen hän, joka voi vielä itkeä", sanoi Teja hiljaa.

Syntyi hiljaisuus.

"Muista verivalaasi", sanoi Hildebrand vihdoin.

"Hän oli kaksinkerroin veljesi.

"Sinun on kostettava hänen puolestaan!"

"Sen teen", huudahti Totila vetäen huomaamattaan tupesta miekan, jonka Teja oli hänelle antanut.

"Tahdon kostaa hänen puolestaan!"

Miekka oli Teoderikin.

"Ja uudistaa valtakunnan", sanoi Hildebrand-vanhus juhlallisesti painaen kruunun Totilan päähän.

"Terve, goottien kuningas!"

Totila säikähti.

Hän tarttui vasemmalla kädellään kultaiseen kruunuun.

"Mitä teette?"

"Velvollisuutemme!

"Kuoleva ennusti oikein.

"Sinä uudistat valtakunnan.

"Kolme voittoa kutsuu sinua jatkamaan taistelua.

"Muista verivalaasi!

"Me emme ole vielä turvattomia.

"Luovummeko aseistamme petoksen ja juonien edessä?"

"Emme", huudahti Totila, "emme koskaan.

"Ja oikein on valita kuningas uuden toivon merkiksi.

"Mutta tuossa on kreivi Teja, arvokkaampi ja kokeneempi kuin minä.

"Valitkaa Teja!"

"Minutko toivon merkiksi.

"Ei", sanoi tämä päätään pudistaen.

"Ensin on sinun vuorosi.

"Sinulle on kuoleva veljesi lähettänyt miekan ja kruunun.

"Kanna niitä onnekkaasti.

"Jos tämä valtakunta on pelastettavissa, niin sinä sen pelastat.

"Jollei se ole pelastettavissa, niin kostaja täytyy jäädä jäljelle!"

"Mutta nyt on lietsottava kaikkiin voiton toivoa", virkkoi Hildebrand.

"Se on sinun tehtäväsi, Totila.

"Katsokaa! Uusi päivä nousee kirkkaana.

"Auringon varhaisimmat säteet saapuvat saliin ja suutelevat otsaasi.

"Se on jumalien merkki!

"Terve, kuningas Totila! -- Sinä uudistat valtakunnan."

Nuorukainen painoi kruunun lujasti kultakiharoilleen ja heilautti Teoderikin miekkaa aamuauringon loisteessa.

"Niin", huudahti hän, "jos ihmisvoimat riittävät, niin uudistan valtakunnan."

TOINEN LUKU.

Ja kuningas Totila piti sanansa.

Hän palautti vielä kerran entiseen loistoonsa goottien valtakunnan, joka oli hänen kuninkaaksi tullessaan supistunut kolmeen pieneen kaupunkiin ja muutamiin tuhansiin aseistettuihin miehiin. Hän kohotti sen melkein suurempaan kokoon kuin se oli ollut Teoderikin aikana.

Hän karkoitti bysanttilaiset kaikista Italian kaupungeista, paitsi yhdestä.

Hän valloitti takaisin Sardinian, Sisilian ja Korsikan saaret.

Vielä enemmänkin. Hän kulki voitokkaana valtakunnan vanhojen rajojen yli ja, kun keisari itsepintaisesti kieltäytyi tunnustamasta goottien valtakuntaa oikeutetuksi ja itsenäiseksi, goottikuninkaan laivastot tunkeutuivat, pakottaakseen hänet suostumaan, syvälle Itä-Rooman valtakunnan maakuntiin ryöstäen ja herättäen kaikkialla pelkoa.

Italia pääsi hänen lempeän hallituksensa aikana, vaikkei sodan liekki ollutkaan täysin sammunut, samanlaiseen kukoistukseen kuin Teoderikin hallitessa.

Huomattavaa on, että goottien ja italialaisten sadut ylistävät onnellista kuningasta milloin Numa Pompiliuksen, Tituksen tai Teoderikin jälkeläisenä, milloin näiden maan päälle nuorekkaassa muodossa palanneena henkenä, jonka tehtävänä oli valtakunnan saattaminen entiseen loistoon ja onneen.

Hänen valtaistuimelle nousemisensa oli kuin aamuauringon nousu synkästä yöpilvestä. Se oli vastustamaton ja tuotti kaikkialle valoa ja siunausta.

Synkät varjot katosivat askel askeleelta hänen lähestyessään. Onni ja voitto kulkivat hänen edellään ja kaupunkien portit ja ihmisten sydämet avautuivat hänen edessään melkein vastustuksetta.

Sotapäällikön ja hallitsijan nero, joka uinaili tässä vaaleaverisessä nuorukaisessa ja jonka vain muutamat, kuten Teoderik ja Teja, olivat aavistaneet, vaikka he eivät olleet osanneet antaa sille kyllin suurta arvoa, kehittyi nyt äkkiä, kun se oli saanut mahdollisuuden kehittyä.

Näiden vuosien kovat koettelemukset, Napolissa ja Rooman edustalla kärsityt tuskat ja ero rakastetusta, josta jokainen bysanttilaisten voitto vei hänet kauemmaksi, olivat kehittäneet hänen luonteensa nuorekkaan iloisuuden vakavaksi miehekkyydeksi, silti sitä perinpohjin hävittämättä.

Hänen luonteensa valoisa peruspiirre oli säilynyt luoden kaikkiin hänen tekoihinsa miellyttävän ja sydämiä voittavan tenhon.

Oman ihanteellisuutensa kehoittamana hän vetosi luottamuksellisena kaikkien muiden ihmisten ihanteellisuuteen.

Useimmat, melkeinpä kaikki, joita eivät vihamieliset henget hallinneet, tajusivat vastustamattomasti hänen pyrkimyksensä kaikkeen, mikä oli jaloa ja kaunista.

Kuten valo kirkastaa läheisyytensä, vaikutti aurinkoisen kuninkaan jalomielisyyskin sovittavasti hoviväkeen ja ympäristöön, vieläpä vastustajiinkin.

"Hän on vastustamaton kuin auringonjumala", huudahtivat italialaiset.

Kun oloja tarkemmin katselee, huomaa, että hänen suuri ja nopea menestyksensä riippui suurimmaksi osaksi hänen nerostaan, kun hän, totellen luonteensa sisintä kehoitusta, kaikkialla käänsi italialaisten katkeruuden bysanttilaisten sorron johdosta myötätunnoksi omaansa ja goottien lempeyttä kohtaan.

Näimme, miten tämä mieliala oli päässyt vallalle rikkaiden kauppiasten, käsityöläisten sekä kaupunkien pikku porvareiden, vieläpä maaseudun uudisasukkaiden ja maanviljelijöidenkin keskuudessa, siis väestön enemmistön.

Nuoren goottikuninkaan persoonallisuus loitonsi kokonaan bysanttilaisista sortajista, joista sotaonnikin näytti luopuneen, sen jälkeen kun gootit olivat ottaneet sotahuudokseen kuninkaansa nimen.

Muutamat roomalaiset olivat tietysti taipumattomia: oikeauskoisen kirkon pylväät, jotka eivät tahtoneet suostua rauhaan kerettiläisten kanssa, jäykät tasavaltalaiset, katakombien salaliiton johtomiehet sekä ylpeät roomalaiset aatelissuvut, prefektin läheiset ystävät.

Mutta tätä pientä osaa ei juuri tarvinnut ottaa laskuissa huomioon.

Uusi kuningas julkaisi ensi töikseen gooteille ja italialaisille julistuskirjan.

Gooteille kerrottiin tarkoin, miten Ravennan antautuminen ja kuningas Vitigeksen kuolema olivat olleet vain petoksen eikä voittavan voiman aiheuttamia. Heitä kehoitettiin kostotyöhön, jonka kolme voittoa jo oli aloittanut.

Italialaisia hän kehoitti liittymään taas entisiin ystäviinsä, kun he olivat saaneet kokea bysanttilaisen vallan siunausta.

Sen vuoksi kuningas lupasi täydellisen anteeksiannon ja sitä paitsi tasa-arvoisuuden goottien rinnalla. Tähänastiset goottilaiset etuoikeudet kumottiin, lupa annettiin oman italialaisen sotajoukon muodostamiseen ja kaikki maatilat ja kaikki yksityinen omaisuus vapautettiin veroista sodan loppuun saakka.

Tämä toimenpide etenkin vaikutti suuresti vastakohtana bysanttilaisten nylkemisjärjestelmälle.

Erittäin viisas toimenpide oli tämän lisäksi määräys, että jokainen roomalainen ylimys, joka ei kolmen viikon kuluessa alistunut goottien valtaan, menettäisi maatilansa, jotka jaettaisiin hänen silloisten alustalaistensa kesken.

On näet huomattava, että aateliset olivat bysanttilaismielisiä, alustalaiset goottilaismielisiä.

Lopuksi kuningas lupasi suuren, kuninkaallisesta rahastosta maksettavan palkinnon jokaisesta goottien ja roomalaisten välillä solmitusta avioliitosta sekä sitä paitsi maata roomalaisten senaattorien takavarikoiduista maatiloista.

"Italia", sanottiin julistuskirjassa lopuksi, "jonka veri vuotaa bysanttilaisen hirmuhallituksen iskemistä haavoista, on elpyvä minun hallitukseni aikana.

"Auttakaa, veljet, Italian pojat, meitä ajamaan tästä pyhästä maasta yhteiset vihollisemme, Justinianuksen hunnit ja skyytit.

"Niin syntyy italialaisten ja goottien uudessa valtakunnassa, joka muodostuu italialaisten kauneudesta ja sivistyksestä ja goottien voimasta ja uskollisuudesta, uusi kansa, jota voimakkaampaa ja ihanampaa ei vielä mikään maa ole nähnyt."

* * * * *

Kun prefekti Cethegus, joka haavoittuneena makasi Ravennassa, heräsi unestaan ja kuuli uutisen Totilan valtaistuimelle nousemisesta, hypähti hän kiroten pystyyn.

"Herra", varoitteli kreikkalainen lääkäri, "sinun pitää olla varovainen ja --"

"Etkö kuullut?

"Totila on goottien kuninkaana.

"Nyt ei ole aikaa varovaisuuteen.

"Kypäräni, Syphax."

Hän sieppasi Lucius Liciniukselta, joka tiedon toi, julistuskirjan ja luki sen nopeasti.

"Eikö se ole naurettavaa?

"Eikö se ole mielettömyyttä", tuumi Lucius.

"Se olisi mielettömyyttä, jos roomalaiset olisivat roomalaisia.

"Mutta ovatko ne?

"Elleivät ne ole, niin me tavoittelemme hullutuksia eikä barbaarikuningas.

"Tuota koetta ei saa tehdä.

"Tuo uusi vaara on tukahdutettava heti alussa.

"Isku aatelisia vastaan alustalaisten hyväksi on nerokkaasti suunniteltu.

"Se ei saa toteutua.

"Missä on Demetrius?"

"Hän lähti eilisiltana Totilaa vastaan.

"Sinä nukuit ja lääkäri kielsi herättämästä sinua.

"Demetriuskin kielsi."

"Totila on kuninkaana ja te annatte minun sittenkin nukkua.

"Ettekö tiedä, että tuo valkotukka on goottikansan hyvä henki.

"Demetrius tahtoo tietysti yksin niittää laakerit.

"Miten paljon hänellä on väkeä?"

"Kaksitoista tuhatta goottien viittä tuhatta vastaan. Siis paljon voimakkaampi."

"Demetrius on hukassa.

"Ratsaille!

"Kutsukaa aseisiin kaikki, jotka jaksavat kantaa keihästä.

"Jättäkää tänne vartijoiksi vain haavoittuneet.

"Tämä tulisoihtu, jonka nimi on Totila, on sammutettava kipinäänsä.

"Muuten ei sitä sammuta kokonainen valtameri verta.

"Aseeni! Ratsaille!"

"Tuollaisena en ole ennen prefektiä nähnyt", sanoi Lucius Licinius lääkärille.

"Se oli kai kuumetta.

"Hän kalpeni."

"Hänessä ei ollut enää kuumetta."

"Siinä tapauksessa en sitä käsitä, sillä pelkoa ei se voinut olla.

"Syphax, seuratkaamme häntä."

Lepäämättä Cethegus riensi joukkonsa etunenässä eteenpäin.

Hän kulki niin hurjasti, että vain pieni ratsastajajoukko kykeni seuraamaan hänen nopeaa, väsymätöntä ratsuaan Plutoa.

Pitkän välimatkan päässä toisistaan tulivat jäljessä Marcus Licinius ja Massurius, Cetheguksen palkkasoturit ja Balbus kiireisesti aseistetut Ravennan porvarit mukanaan.

Cethegus oli jättänyt vahvaan Ravennaan vain vanhukset ja lapset sekä haavoittuneet.

Vihdoin Cethegus saavutti bysanttilaisen sotapäällikön jälkijoukon.

Totila kulki Tarvisiumista eteläänpäin Ravennaa kohti.

Lukuisia joukkoja aseistettuja italialaisia Ligurian, Venetsian ja Aemilian maakunnista liittyi häneen saatuaan uutta toivoa ja uutta päättäväisyyttä hänen julistuskirjastaan.

He halusivat ottaa osaa hänen ensi taisteluunsa bysanttilaisia vastaan.

"Ei", vastasi Totila heidän johtajilleen, "tehkää lopullinen päätöksenne vasta taistelun _jälkeen_.

"Me gootit taistelemme yksin.

"Jos voitamme, niin voitte seurata meitä.

"Mutta jos kaadumme, niin bysanttilaisten kosto ei kohtaa teitä.

"Odottakaa siis."

Kun tieto tästä jalomielisestä päätöksestä levisi, virtasi hänen luokseen uusia italialaisjoukkoja.

Mutta Totilan joukko vahvistui marssin aikana joka hetki goottisotilaista, jotka olivat yksitellen tai pienempinä parvina paenneet vankeudesta tai lähteneet liikkeelle piilopaikoistaan saatuaan tiedon Vitigestä kohtaan harjoitetusta petoksesta, uuden kuninkaan valitsemisesta ja sodan syttymisestä uudelleen.

Gootit ja bysanttilaiset joutuivat pian taisteluun, sillä Totila kiirehti eteenpäin, ettei hänen joukkojensa innostus pääsisi kylmenemään, ja Demetrius puolestaan koetti ehtiä yksin taisteluun Totilan kanssa.

Taistelupaikka oli Pons Padi.