Chapter 12

"Jos länsigoottien laivasto pääsee satamaan, voivat sen avulla päästä pakoon ne, jotka eivät voi taistella ja jotka eivät saa kuolla.

"Sinäkin pääset silloin pakenemaan Espanjaan, jos tahdot."

"Minä tahdon kuolla kanssasi -- teidän kanssanne."

"Muutaman viikon perästä voi länsigoottien laivasto saapua tänne.

"Siksi riittää vilja suurissa varastoaitoissani. Se onkin ainoa lohdutukseni.

"Siitäpä muistinkin toivomuksesi.

"Tässä on vilja-aittojen pääoven avain.

"Pidän sitä yötä päivää povellani.

"Suojele hyvin sitä. -- Se kätkee viimeisen toivoni.

"Siitä riippuu useiden tuhansien ihmisten henki.

"Se oli ainoa huolenpitoni, joka ei jäänyt hedelmättömäksi.

"Minua ihmetyttää", lisäsi hän surullisesti, "ettei maa ole avautunut tai taivaan tuli pudonnut tuhotakseen nämä rakennukseni."

Hän otti raskaan avaimen takkinsa sisältä.

"Suojele sitä hyvin, Matasunta. Se on viimeinen aarteeni."

"Minä kiitän sinua, Vitiges -- kuningas Vitiges --" korjasi hän ja tarttui avaimeen, mutta hänen kätensä vapisi.

Avain putosi.

"Mikä sinun on", kysyi kuningas painaen avaimen hänen oikeaan käteensä --. Matasunta pisti sen valkosilkkisen alusvaippansa vyöhön --. "Sinähän vapiset.

"Oletko sairas", lisäsi hän huolestuneen näköisenä.

"En -- ei se ole mitään.

"Mutta älä katsele minua tuolla tavalla -- kuten äsken ja tänä aamuna."

"Suo anteeksi, kuningatar", sanoi Vitiges kääntyen toisaalle.

"Katseeni ei enää loukkaa sinua.

"Minulla on ollut paljon, hyvin paljon suruja näinä päivinä.

"Ja kun koetin miettiä, minkä rikoksen olen tehnyt, koska kaikki nämä onnettomuudet minua ahdistavat --" Hänen äänensä ei oikein totellut.

"Silloin! Oi puhu", pyyteli Matasunta ihastuneena.

Sillä hän oli varma hänen lausumattoman ajatuksensa tarkoituksesta.

"Silloin olen riehuvien epäilysten aikana usein miettinyt, olisiko kaikki tämä ollut rangaistusta pahasta, pahasta teosta erästä ihanaa olentoa kohtaan.

"Erästä naista kohtaan, jonka uhrasin kansani hyväksi --"

Innostuneena sanoistaan hän katseli kuulijattareensa.

Matasuntan posket hehkuivat. Hän tarttui vieressään olevan tuolin selkänojaan pysyäkseen pystyssä.

"Vihdoin -- vihdoinkin hänen sydämensä heltyy ja minä -- mitä minä olen hänelle tehnyt", ajatteli hän. "Hän katuu."

"Erästä naista kohtaan", jatkoi kuningas, "joka on sanomattomasti kärsinyt tähteni, enemmän kuin mitä sanoin voi kuvata."

"Vaikene", kuiskasi Matasunta, mutta Vitiges ei häntä kuullut.

"Ja kun näin sinut näinä päivinä hääräävän ympärilläni lempeämpänä, naisellisempana kuin koskaan ennen --

"Silloin liikutit sydäntäni. Kyyneleet nousivat silmiini."

"Oi Vitiges", kuiskasi Matasunta.

"Jokainen äänesi sävel tunkeutui syvälle sieluuni.

"Sillä sinä muistutit niin täydellisesti, niin sydäntä järkyttävästi --"

"Ketä", kysyi Matasunta valahtaen aivan kalpeaksi.

"Häntä, jonka uhrasin.

"Häntä, joka on vuokseni kaikki kärsinyt. Vaimoani Rautgundista, sieluni sielua."

Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi lausunut rakastettunsa nimen.

Tämän nimen kaikuessa tuska ja kaiho valtasivat hänet. Vaipuen tuolille hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Se olikin hyvä.

Sillä siten hän ei huomannut, miten kuningattaren ruumis vavahti kuin ukkosen iskemänä ja miten hänen kauniit kasvonsa vääristyivät meduusankasvojen tapaisiksi.

Hän kuuli kumean jysähdyksen ja kääntyi katsomaan.

Matasunta oli kaatunut lattialle.

Hänen vasen kätensä oli puristettuna sen tuolin selkänojaan, jonka viereen hän oli kaatunut, ja oikea käsi oli maassa.

Hänen kalpeat kasvonsa olivat etukumarassa, komea punainen tukka oli irtautunut otsanauhasta ja aaltoili pitkin selkää. Hänen hienopiirteiset sieraimensa laajenivat.

"Kuningatar", huudahti Vitiges rientäen häntä auttamaan, "mikä sinulle tuli?"

Mutta ennenkuin hän ehti koskea häneen, Matasunta hypähti ylös notkeana kuin käärme, ojentautui pystyyn ja sanoi:

"Se oli vain heikkoutta, joka nyt on ohi. Voi hyvin!"

Horjuen hän pääsi ovelle ja kaatui etuhuoneeseen päästyään taintuneena Aspan syliin.

* * * * *

Sillä välin oli luonto käynyt yhä kamalamman, uhkaavamman näköiseksi.

Pieni punareunainen pilvi, jonka Cethegus oli edellisenä päivänä huomannut, oli ollut tavattoman suuren mustan pilviseinän enteenä. Se oli yön aikana noussut idästä, mutta aamusta saakka se oli pysynyt aivan liikkumattomana, tuhoa uhkaavana merellä, peittäen puolet taivaanrantaa.

Etelässä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sen säteet olivat pistävän tuliset.

Goottilaiset vahtisotilaat olivat riisuneet kypärät ja haarniskat. He antautuivat ennen alttiiksi vihollisten nuolille kuin kärsivät tätä sietämätöntä kuumuutta.

Ei tuulen henkäystäkään tuntunut.

Itätuuli, joka oli tuonut pilvenlongan, oli kokonaan tyyntynyt.

Meri oli liikkumattomana, lyijynharmaana. Puiston poppelien hennot lehdet olivat kuin kivettyneet.

Mutta edellisenä päivänä mykkänä ja liikkumattomana ollut eläinkunta oli joutunut pelon ja levottomuuden valtaan.

Pääskysiä parveili rannikon kuumalla hiekalla, lokkeja ja rämelintuja lenteli edestakaisin ilman päämäärää pysytellen aivan lähellä maata sekä tuon tuostakin kimeästi kiljuen.

Kaupungissa koirat juoksivat vinkuen ulos taloista, hevoset riistäytyivät talleissa irti ja potkivat levottomasti korskuen ketä sattui, kissat naukuivat surkeasti, aasit ja muulit kiljuivat, ja kolme Belisariuksen dromedaareista raivosi ja riuhtoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan päästä siteistään irti.

Ilta oli tulossa.

Aurinko oli juuri menossa taivaanrannan alle.

Herkuleen torilla eräs Ravennan porvari istui talonsa edustalla.

Hän oli viinitarhanomistaja ja kaupiskeli itse omassa talossaan mäkensä tuotteita, kuten oven yläpuolella oleva kuiva viiniköynnös osoitti.

Hän katseli uhkaavaa pilveä.

"Minä haluaisin sadetta", huokasi hän.

"Jollei vesisadetta tule, sataa rakeita, jotka tuhoavat kaupungin ympärillä kaiken kasvullisuuden, mitä vihollisen ratsut eivät ole tallanneet."

"Sanotko sinä keisarimme sotajoukkoja vihollisiksi", kuiskasi hänen poikansa, innokas roomalaismielinen.

Hän sanoi sanottavansa hyvin hiljaa.

Sillä kulman takaa tuli juuri esille goottilainen vahtijoukko.

"Toivoisin, että Manala nielisi sekä kreikkalaiset että barbaarit.

"Gootteja toki aina janottaa.

"Kas, tuolla tulee pitkä Hildebadus, joka on kaikista janoisin.

"Olisi ihme, jollei hän joisi tänään, kun kivetkin halkeilevat janosta."

Hildebad oli käynyt vaihtamassa lähellä olevan vahtijoukon ja käveli nyt hiljakseen pitkin katua kypärä vasemmassa kädessä ja pitkä keihäs huolimattomasti olalla.

Mutta viinituvan isännän suureksi ihmeeksi hän menikin ohi, poikkesi ensimmäiselle sivukadulle ja riensi korkean, paksun, pyöreän tornin luo, -- sitä kutsuttiin Aetiuksen torniksi -- jonka varjossa ylhäällä muurilla kaunis gootti kulki edestakaisin.

Pitkät vaaleat kiharat ulottuivat hartioille saakka ja hänen valkea, hieno ihonsa sekä lempeät, siniset silmänsä tekivät hänet tyttömäisen näköiseksi.

"Hei, Fridugern", huusi Hildebad hänelle, "huiveh!

"Kunnon poika, vieläkö olet elossa siellä leivinuunissa?

"Ja kilpi ja panssarikin sinulla on -- huh!"

"Minä olen vahdissa, Hildebad", vastasi nuorukainen nöyrästi.

"Vahdissa!

"Luuletko, että Belisarius tekee tällaisessa kuumuudessa rynnäkön?

"Vakuutan sinulle, ettei hän tänään halua verta.

"Hän on tyytyväinen, jos saa ilmaa keuhkoihinsa.

"Tule mukaan! Tulin sinua noutamaan. Paksulla ravennalaisella Herkuleen torin varrella on vanhaa viiniä ja nuoria tyttäriä. Nauttikaamme molemmista."

Nuori gootti pudisti kiharaista päätään ja rypisti otsaansa.

"Olen palvelusvuorolla enkä välitä vähääkään tytöistä.

"Mutta jano minulla on -- lähetä minulle tänne pikarillinen viiniä."

"Aivan oikein, kautta Frejan, Venuksen ja Marian. Sinullahan on morsian vuorten toisella puolen Danubiuksen luona.

"Luulet tietysti hänen heti huomaavan, jos olet täällä katsellut roomalaisneitosen sysisilmiin.

"Ja tietysti luulet silloin olleesi uskoton.

"Ystäväni, sinä olet kovin nuori.

"Ei, ei, älä ota pahaksesi.

"Minulle se on yhdentekevää.

"Sinä olet hyvä toveri ja tulet aikaa myöten vanhemmaksi.

"Lähetän sinulle punaista massikoviiniä -- sitä voit täällä yksiksesi juoda Allguntiksen muistoksi."

Hän lähti nopeasti tiehensä ja oli pian viinituvassa.

Heti sen jälkeen toi orja nuorelle gootille pikarillisen viiniä. Tämä tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella kuiskaten:

"Terve, Allguntis!"

Sitten hän otti taas keihään olalleen ja kulki hitain askelin edestakaisin muurilla.

"Virkavelvollisuus ei ainakaan estä muistelemasta häntä eikä uneksimasta hänestä", tuumi hän itsekseen.

"Milloinkahan hänet taas näen?"

Hän lähti taas kävelemään. Sitten hän pysähtyi ajatuksissaan mahtavan tornin varjoon, tornin, joka katseli häntä niin mustana ja uhkaavana.

Heti Hildebadin mentyä kulki hänen ohitseen goottijoukko.

He kuljettivat keskellään miestä, jonka silmät olivat peitetyt, ja laskivat hänet ulos kaupungista Honoriuksen portin kautta.

Tämä oli Prokopius, joka oli odottanut määrätyt kolme tuntia.

Odotus oli ollut turha. Kuninkaalta ei tullut minkäänlaista sanomaa. Lähettiläs poistui tyytymättömänä kaupungista.

Prefektin hienosti harkittu suunnitelma näytti menneen pilalle goottikuninkaan vaatimattomuuden ja rehellisyyden vuoksi.

Taas kului tunti.

Ilma oli muuttunut pimeämmäksi, mutta ei viileämmäksi.

Silloin väkevä tuulenpuuska tuli äkkiä mereltä etelän puolelta. -- Se ajoi mustia pilvimöhkäleitä hurjaa vauhtia pohjoiseen päin.

Ne kokoontuivat paksuina ja uhkaavina kaupungin yläpuolelle.

Mutta niitä oli vielä runsaasti merelläkin kaakossa päin.

Sieltä oli noussut toinen, samanlainen pilviseinä, joka vähitellen oli yhtynyt edelliseen.

Koko taivas sekä maan että meren kohdalla oli mustien pilvien peitossa.

Hildebad meni viinin raukaisemana yövahtipaikalleen Honoriuksen portille.

"Vieläkö olet vahdissa, Fridugern", huusi hän nuorelle gootille.

"Eikä vielä ole satanut!

"Maa parka!

"Kyllä kai sillä on jano.

"Käy oikein säälikseni.

"Hyvää yötä."

Huoneissa oli sietämättömän tukahduttavaa, silla tuuli oli saapunut Afrikan kuumilta hieta-aavikoilta.

Ihmiset tulivat taivaan uhkaavaa muotoa kauhistuen ulos taloistaan, kokoontuivat tiheisiin ryhmiin kaduille tai menivät joukottain basilikojen etupihoihin ja pylväskäytäviin.

Pyhän Apollinariksen basilikan portailla oli paljon väkeä.

Oli tullut aivan pimeä, vaikka oli vasta auringonlaskun aika.

Kuningatar Matasunta lepäsi makuuhuoneessaan vuoteella voimattomana ja kasvot kalman kalpeina.

Mutta hän ei nukkunut.

Silmät olivat auki ja hän tuijotti pimeään.

Hän ei ollut sanallakaan vastannut Aspan huolestuneisiin kysymyksiin ja lopuksi hän oli viitannut tämän menemään tiehensä.

Hänen ajatuksissaan pyörivät vain seuraavat sanat:

Vitiges -- Rautgundis -- Matasunta.

Matasunta -- Rautgundis -- Vitiges.

Kauan, kauan hän makasi siinä voimatta päästä erilleen näiden sanojen lakkaamattomasta kiertokulusta.

Silloin punainen, häikäisevä valo välähti äkkiä huoneeseen ja samassa silmänräpäyksessä räsähti hirmuinen ukkosenjyrinä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Möyryten, ratisten, sähisten ja jyristen se pauhasi kaupungin päällä.

Palvelijattarien hätähuuto kuului hänen korviinsa. Hän nousi ylös.

Hän nousi vuoteelleen istumaan.

Aspa oli riisunut häneltä päällysvaatteet.

Hänellä oli yllään valkosilkkinen alusvaippa. Hän heitti komean tukkansa aaltoilevat kiharat hartioilleen ja rupesi kuuntelemaan.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Sitten taas salama ja jyrinä.

Tuulenpuuska repäisi ulvahtaen pihanpuolisen akkunan auki.

Matasunta tuijotti ulos, missä nyt melkein joka silmänräpäys leimahti kirkas salama valaisten pikimustan pimeyden.

Lakkaamatta ukkonen jyrisi kuuluen yli myrskyn kamalan ulvonnankin.

Luonnonvoimien taistelu tuntui hänestä hyvältä.

Hän kuunteli mielihyvällä niiden pauhua nojaten vasempaan käteensä ja sivellen oikealla otsaansa.

Aspa riensi sisään tuoden valoa.

Se oli tulisoihtu, jonka liekki paloi umpinaisen lasipallon sisässä.

"Kuningatar, sinä --

"Mutta, kautta kaikkien jumalien, miltä näytät?

"Lemurilta.

"Koston jumalattarelta!"

"Toivoisin olevani kostotar", vastasi Matasunta -- ne olivat ensimmäiset sanat moneen tuntiin -- katsellen taukoamatta akkunaan.

Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää.

Aspa sulki akkunan.

"Oi kuningatar! Palvelijattariesi joukossa olevat kristityt sanovat, että nyt on maailman loppu tulossa ja että Jumalan Poika saapuu alas maan päälle tulisessa pilvessä ja tuomitsee elävät ja kuolleet.

"Huh, millainen salama!

"Eikä vielä pisaraakaan sadetta.

"En ole koskaan nähnyt tällaista jumalan ilmaa. Jumalat ovat meille suutuksissaan."

"Voi sitä, kenelle ne ovat suutuksissaan.

"Minä kadehdin jumalia.

"He voivat rakastaa ja vihata aivan mielensä mukaan.

"Ja he voivat musertaa sen, joka ei anna heille vastarakkautta."

"Oi hallitsijattareni, olin kadulla ja tulen juuri sieltä.

"Kaikki kansa rientää kirkkoihin rukoilemaan ja veisaamaan.

"He koettavat sillä tavalla lepyttää taivasta.

"Minä rukoilen Kairua ja Astartea.

"Hallitsijatar, rukoiletko sinä?"

"Minä kiroan.

"Sekin on rukoilemista."

"Voi, millainen salama", kiljaisi orjatar vaipuen polvilleen.

Tummanruskea vaippa, joka oli ollut hänen päällään, solui lattialle.

Salama ja jyrinä olivat olleet niin ankarat, että Matasuntakin hypähti vuoteeltaan ja riensi akkunan ääreen.

"Armoa, armoa, suuret jumalat! Armahtakaa ihmisiä", rukoili afrikatar.

"Ei, ei armoa.

"Kirous ja kadotus tulkoon kurjan ihmiskunnan osaksi.

"Haa, se oli kaunista.

"Kuuletko, miten ihmiset tuolla kaduilla ulvovat tuskasta ja pelosta.

"Vielä yksi ja vieläkin yksi salama.

"Haa, te jumalat, -- joko sitten taivaan Jumala tai taivaan jumalat -- yhtä kadehdin teiltä: vihanne voimaa, nopeata, siivekästä, tappavaa salamaanne.

"Te heilutatte sitä koko sydämenne vimmalla ja vihollisenne tuhoutuu. Te nauratte silloin. Ukkonen on nauruanne.

"Haa, mitä se oli?"

Salama välähti, ja ukkonen jyrähti ankarammin kuin koskaan ennen.

Aspa hypähti pystyyn.

"Mikä tuo suuri talo tuolla on, Aspa? Tuo synkkä rakennus tuossa vastapäätä.

"Salama on kai sytyttänyt sen. Palaako se?"

"Ei, Jumalan kiitos.

"Salama valaisi vain sitä.

"Siinä ovat kuninkaan vilja-aitat."

"Haa, te jumalatkin heitätte joskus salamanne harhaan."

Kuningatar huusi niin.

"Kuolevaisetkin voivat joskus singahduttaa koston salaman."

Hän juoksi akkunan äärestä -- huone tuli äkkiä pimeäksi.

"Kuningatar -- hallitsijatar -- missä olet -- mihin katosit", huusi Aspa.

Hän hapuili pitkin seiniä.

Mutta huone oli tyhjä ja Aspa huuteli turhaan emäntäänsä. -- --

Kadulla hurskas kulkue aaltoili pyhän Apollinariksen basilikaan päin.

Ravennalaisia ja gootteja, lapsia ja vanhuksia ja varsinkin paljon naisia. Edellä kulki soihtuja kantavia poikia ja heidän jäljessään papit ristiinnaulitun kuvia ja lippuja kantaen.

Ja ukkosen pauhinaa ja myrskyn vinkunaa voimakkaampana kaikui vanha, juhlallinen, liikuttava laulu:

Dulce mihi cruciari, parva vis doloris est; malo mori quam foedari: major vis amoris est.

Toinen osa kuoroa vastasi siihen:

Parce, judex, contristatis parce peccatoribus, qui descendis parflammatis ultor jam in nubibus.

[Suloista minun on kitua vähäinen on tuskan voima; kernaammin kuolema kuin häväistys, suurempi on rakkauden voima.

Säästä, tuomari, surevia, säästä syntisiä, sinä, joka tulet jo hehkuvissa pilvissä kostajana.]

Rukoilevien kulkue katosi kirkkoon.

Vilja-aittojen lähimmät vartijatkin yhtyivät saattoon.

Basilikan portailla aivan vastapäätä vilja-aittojen pääovea istui ruskeaan vaippaan puettu nainen. Ääneti ja pelottomana hän katseli luonnonvoimien raivoa kädet levollisesti sylissä eikä, kuten muilla, ristissä.

Mies, jolla oli rynnäkkökypärä päässään, seisoi hänen vieressään.

Muuan goottivaimo, joka riensi kirkkoon, tunsi hänet salaman valossa.

"Oletko taas täällä?

"Suojatta?

"Olenhan niin usein tarjonnut sinulle turvapaikan kotonani.

"Olet varmaankin muukalainen täällä Ravennassa."

"Olen muukalainen.

"Mutta minulla on asunto."

"Tule kirkkoon rukoilemaan kanssamme."

"Minä rukoilen täällä."

"Rukoiletko?

"Mutta ethän sinä laula etkä puhu."

"Jumala kuulee minua sittenkin."

"Rukoile kaupungin puolesta.

"Ihmiset pelkäävät, että maailman loppu on tulossa."

"En pelkää, vaikka se tulisikin."

"Ja rukoile hyvän kuninkaamme puolesta, joka antaa meille joka päivä leipää."

"Minä rukoilen hänen puolestaan."

Kadulta kuuluivat kahden goottivartion askeleet. Ne tulivat siinä vastakkain.

"Jyrise niin paljon kuin haluat", sadatteli toisen joukon johtaja, "mutta älä sotke minun komennussanojani. Seis!

"Visandko siellä?

"Missä on kuningas?

"Onko hänkin kirkossa?"

"Ei, Hildebad, hän on valleilla."

"Siellä hänen paikkansa onkin.

"Eteenpäin! Eläköön kuningas!"

Askelten ääni lakkasi kuulumasta.

Sitten kulki kirkon ohi roomalainen opettaja muutamine oppilaineen.

"Mutta, opettaja", sanoi nuorin, "luulin sinun aikovan kirkkoon.

"Miksi kuljetat meidät taivasalle tällaisessa rajuilmassa?"

"Lupasin viedä teidät kirkkoon vain saadakseni teidät lähtemään huoneesta.

"Mikä turvapaikka kirkko on?

"Sanon sinulle, että kuta vähemmän meillä nyt on kattoja ja muureja ympärillämme sitä paremmassa turvassa olemme.

"Vien teidät suurelle, asunnottomalle niitylle etukaupungissa.

"Minä haluaisin sadetta.

"Jos Vesuvius olisi täällä yhtä lähellä kuin omassa kotipuolessani, luulisin, että Ravennasta tulee nyt toinen Herculanum.

"Minä tunnen tämän ilman. En luota siihen."

He jatkoivat matkaansa.

"Lähdetkö mukaani, rouva", sanoi kypärämies goottinaiselle.

"Minun on nyt tavattava kestiystäväämme Dromonia, muuten emme taas täksikään yöksi pääse katon alle.

"En uskalla jättää sinua tänne yksin pimeään.

"Sinulla ei ole valoa."

"Näethän, miten salamat valaisevat.

"Mene vain, minä tulen myöhemmin.

"Minulla on vielä paljon ajattelemista ja minun on rukoiltava."

Nainen jäi yksin.

Hän painoi molemmat kätensä kovasti rintaansa vasten ja katsoi synkkää taivasta. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Silloin tuntui hänestä, että hän oli näkevinään komeiden vilja-aittojen käytävissä, gallerioissa ja ylähuoneissa, jotka kohosivat synkkänä joukkiona sirkuksen kivisen pyörylän yli, valon liikkuvan edestakaisin.

Se oli varmaankin salamoiden aiheuttama näköhäiriö.

Sillä soihtu tai kynttilä olisi sammunut tuulessa, joka puhalsi avonaisiin käytäviin.

Mutta sittenkin se oli tulta.

Sillä se katosi ja ilmestyi säännöllisin väliajoin, joten siellä joku nopeasti käveli valoa kantaen pitkin käytäviä kadoten tuon tuostakin pylväiden ja puolimuurien taakse.

Nainen katseli tarkasti valon katoamista ja ilmestymistä.

Mutta äkkiä -- oi kauhistus! -- hän hypähti ylös. Hänestä tuntui, että marmoriporras, jolla hän oli istunut, olikin ollut nukkuva eläin, joka äkkiä heräten nousi hiljaa, rupesi elämään -- ja liikkui -- voimakkaasti -- vasemmalta oikealle.

Salama ja ukkonen ja myrsky taukosivat äkkiä.

Silloin kimeä huuto kuului vilja-aitoista.

Valo leimahti äkkiä ja katosi.

Mutta kadullakin istuva nainen päästi hiljaisen tuskanhuudon.

Sillä hän ei voinut enää epäillä: maa heilui hänen allaan.

Ensin hiljainen vavahdus ja sitten äkkiä pari kolme voimakasta sysäystä. Maa heilui aallontapaisesti vasemmalta oikealle.

Kaupungista alkoi kuulua joka taholta hätähuutoja.

Basilikan ovista ryntäsi kadulle rukoilevien kirkuva joukko.

Vielä sysäys.

Nainen pysyi vaivoin pystyssä.

Ja kaukaa kaupungin ulkolaidalta kuului kovaa, kumeaa jyrinää, ikäänkuin jokin raskas ainejoukkio olisi lysähtänyt kokoon.

Hirmuinen maanjäristys oli kohdannut Ravennaa.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Katsellessaan suunnalle, josta jysäys kuului, hän käänsi hetkeksi selkänsä vilja-aitoille.

Mutta hän kääntyi taas äkkiä sinne päin.

Sillä hän luuli kuulleensa raskaan pääoven sulkeutuvan.

Hän silmäsi sinne päin.

Mutta hän ei voinut pimeän vuoksi nähdä mitään.

Hän kuuli vain hiljaista kahinaa rakennuksen ulkoseinän luota.

Ja hän luuli kuulleensa hiljaisen huokauksen.

"Seis", huusi hän. "Kuka siellä vaikeroi?"

"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi omituinen ääni. "Maa on senvuoksi -- kauhusta -- vavissut.

"Maa vapisee -- kuolleet nousevat haudoistaan.

"Nyt tulee viimeinen päivä -- silloin tulee kaikki ilmi.

"Heti hänkin saa sen tietää.

"Ooh. --"

Vielä kuului valitusta -- vaatteiden kahinaa -- sitten oli hiljaista.

"Missä olet? Oletko haavoittunut", huusi nainen hapuillen.

Silloin välähti kirkas salama -- ensimmäinen maanjäristyksen jälkeen -- ja valaisi hänen edessään seisovan hunnutetun naisen.

Tämän puku oli valkoinen ja tummansininen.

Nainen yritti tarttua makaavan käsivarteen.

Mutta tämä hypähti nopeasti pystyyn ja katosi kiljaisten pimeään.

Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kamalasti kuin uni. Vain leveä kultainen rannerengas, jonka koristeena oli smaragdeista muodostettu käärme, oli jäänyt hänen käteensä todistukseksi tapahtuman todellisuudesta.

* * * * *

Taas kaikui goottilaisten vahtisotilaiden askeleita.

"Hildebad, Hildebad, avuksi", huusi Visand.

"Täällä olen -- mikä hätänä? Minne minun on mentävä", virkkoi tämä tullen joukkoineen vastaan.

"Honoriuksen portille.

"Siellä on muuri murtunut ja Aetiuksen torni on sirpaleina.

"Apuun muurinaukkoon!"

"Tulen -- -- Fridugern parka!"

* * * * *

Samalla hetkellä prefekti Cethegus syöksähti bysanttilaisten leirissä Belisariuksen päällikkötelttaan.

Hän oli täysissä varusteissa. Purppuranpunainen hevosen häntä liehui kypärässä.

Hänen päänsä oli pystyssä.

Silmät säihkyivät tulta.

"Ylös! Mitä viivyttelet, Justinianuksen sotapäällikkö? Vihollisten muurit kaatuvat itsestään.

"Viimeisen goottikuninkaan viimeinen linna on nyt auki. --

"Entä sinä! Mitä sinä teet teltassasi? -- --"

"Kunnioitan kaikkivaltiaan suuruutta", vastasi Belisarius jalon levollisesti.

Antonina seisoi hänen vieressään käsi hänen kaulallaan.

Rukouspalli ja korkea risti osoittivat, missä työssä prefektin hurja taisteluinto oli puolisoita häirinnyt.

"Tee se huomenna. -- Voiton jälkeen.

"Mutta tee nyt rynnäkkö."

"Nytkö rynnäkkö? Se olisi Jumalan pilkkaamista", sanoi Antonina.

"Maa vapisee kauhistuneena perustuksiaan myöten.

"Sillä Herra Jumala puhuu nyt."

"Anna hänen puhua.

"Me toimimme.

"Belisarius, Aetiuksen torni ja osa muuria on kaatunut.

"Aiotko tehdä rynnäkön?"

"Hän on oikeassa", tuumi Belisarius, jonka taisteluinto oli herännyt.

"Mutta nyt on pimeä. -- --"

"Pimeässäkin löydän tien voittoon ja Ravennan sydämeen.

"Sitäpaitsi salamat valaisevat tarpeeksi."

"Sinä olet kovin taistelunhaluinen", sanoi Belisarius empien.

"Olen, sillä järki vaatii nyt taistelemaan.

"Barbaarit ovat hämmästyksissään.

"He pelkäävät Jumalaa ja unohtavat vihollisensa."

Samassa Prokopius ja Marcus Licinius saapuivat telttaan.

"Belisarius", ilmoitti edellinen, "maanjäristys on kaatanut pohjoisessa olevat telttasi ja haudannut niiden alle puoli kohorttia illyrialaisia."

"Apuun! Apuun! Mies parat", huusi Belisarius syösten ulos.

"Cethegus", kertoi Marcus, "kohortti isaurilaisia on telttojensa alle hautautunut."

Mutta prefekti kysyi kärsimättömänä pudistaen kypäräänsä:

"Miten on Aetiuksen tornin edustalla olevien vallihautojen veden laita? Eikö maanjäristys ole sitä vähentänyt?"

"On kyllä. Vesi on kadonnut. Hauta on aivan kuiva.

"Kuule noita tuskanhuutoja. Ne ovat isaurilaisia. He ähkivät ja vaikeroivat sirpaleiden alla ja huutavat apua."

"Anna heidän huutaa", sanoi Cethegus. "Hauta on siis kuiva.

"Käske puhaltaa ryntäysmerkki.

"Tule jäljessäni kaikkien elossa olevien palkkasoturien kanssa?"

Salamoi ja jyrisi, kun prefekti riensi varustuksilleen, missä roomalaiset legioonalaiset ja loput isaurilaisia olivat aseissa.

Hän tarkasti miehiään. Niitä oli liian vähän kaupungin valtaamiseen.

Mutta hän tiesi, eitä Belisarius tulisi pian avuksi.

"Valoa, tulisoihtuja tänne", huusi hän mennen pikisoihtu vasemmassa kädessään legioonalaistensa rintaman eteen.

"Eteenpäin", komensi hän. "Miekat esille!"

Mutta ei yksikään liikahtanut.