Chapter 10

"Älä pilkkaa Jumalaa, veljeni", virkkoi Totila vakavasti.

"Ja sinä, jalo kuninkaani, ole rohkea ja luottavainen.

"Varmasti oikeamielinen Jumala hallitsee tähtien tuolla puolen.

"Senvuoksi oikean asian täytyy lopuksi voittaa.

"Ole rohkea, Vitiges, ja toivo loppuun saakka."

Mutta kuningas pudisti vain päätään.

"Minä myönnän löytäneeni yhden tien tästä sekamelskasta, tästä hirvittävästä epäilyksestä Jumalan oikeamielisyyteen.

"Ei ole ajateltavissakaan, että me kärsisimme syyttä. Ja kun kansamme asia on kieltämättä oikea, täytyy minussa, teidän kuninkaassanne, olla syy.

"Lukemattomia kertoja -- niin kertovat pakanuuden aikaiset laulumme -- ovat goottien kuninkaat uhrautuneet jumalille, kun tappiot, sairaudet tai huonot sadot rasittivat vuosikausia heimoa.

"He ovat ottaneet päälleen salaisen syyn, joka näytti painavan kansaa, ja sovittaneet sen kuolemalla tai lähtemällä kiertämään rauhattomana, kruunuttomana maanpakolaisena.

"Sallikaa minun, kovaonnisen, luopua kruunusta.

"Valitkaa toinen, jolle Jumala ei ole vihainen; valitkaa Totila tai --"

"Haavakuume vaivaa taas sinua", keskeytti vanha asemestari.

"Sinäkö syyllinen? Sinä, joka olet uskollisin meistä kaikista.

"Ei, minä ratkaisen arvoituksen teille, te nykyajan lapset, jotka olette menettäneet isien muinaisen voiman luopuessanne isien uskosta ja joilla ei nyt ole mitään lohdutusta.

"Minua säälittää puheenne, joista kuvastuu toivottomuus."

Hänen harmaat silmänsä säteilivät omituisesti.

"Kaikki, mikä täällä maan päällä ilahduttaa tai pahoittaa mieltä, on tuskin ilon tai surun arvoista.

"Kahdesta seikasta vain on pidettävä täällä huolta: on pysyttävä kunnon miehenä ja kuoltava sodassa eikä tautivuoteella.

"Uskollisen sankarin valkyyriat kuljettavat veriseltä kentältä punaisten pilvien yläpuolelle Odinin saliin, missä sankarit tervehtivät häntä täysin maljoin.

"Sitten hän ratsastaa joka päivä aamun koittaessa heidän kanssaan metsästämään tai aseharjoituksiin ja palaa illan tullen kultaiseen saliin, jossa juodaan ja sankarilauluja lauletaan.

"Ja kauniit kilpineidot laskevat leikkiä nuorten parissa ja me vanhat haastelemme muinaisia syntyjä syviä muinaisajan sankarien kanssa.

"Siellä minä taas tapaan kaikki nuoruudentoverini, väkevän Vinitarin ja Aqvitanian herran Valtariksen ja Burgundien hallitsijan Guntariksen.

"Ja minä saan nähdä ne, joita olen aina halunnut oppia tuntemaan, nimittäin geati Beovulfin ja tuon muinaisajan kheruskin, joka ensimmäisenä voitti roomalaiset. Hänestähän vieläkin saksilaiset runoilijat kertovat ja laulavat.

"Ja taas saan minä kantaa herrani, kotkasilmäisen kuninkaani kilpeä ja keihästä.

"Siten elämme me koko iäisyyden valossa ja ilossa ja unohdamme kokonaan tämän maan ja sen surut."

"Kaunis taru, vanha pakana", sanoi Totila hymyillen.

"Mutta se ei lohduta enää meitä näissä kamalissa kärsimyksissä.

"Puhu sinäkin, synkkä Teja.

"Mikä on sinun mielipiteesi kärsimyksistämme?

"Miekkasi on aina mukanamme, miksi salaat sanasi?

"Miksi on vaiti lohtua tuova harppusi, taidokas laulaja?"

"Minun sanojani", vastasi Teja nousten ylös, "minun sanojani ja ajatuksiani olisi teidän kenties vaikeampi kestää kuin kaikkea tätä hätää.

"Salli minun vielä olla vaiti, päivänpaisteinen Totila.

"Kenties tulee vielä sekin päivä, jolloin minä vastaan.

"Kenties minä vielä harppuakin soitan, jos siinä on enää ainoatakaan kieltä jäljellä."

Hän lähti teltasta.

Leiristä oli nimittäin alkanut kuulua merkillistä meteliä, huutoja, kysymyksiä ja valituksia sekaisin.

Ystävykset katselivat hänen jälkeensä ääneti.

"Minä tiedän, mitä hän miettii", vastasi Hildebrand-vanhus vihdoin.

"Minä tunnen tuon pojan. Hän ei ole muiden kaltainen.

"Pohjolassakin on monta, jotka ajattelevat samalla tavalla, jotka eivät usko Toriin eikä Odiniin, vaan välttämättömyyden pakkoon ja omaan voimaansa.

"Se on vaikeaa ihmissydämelle.

"Ja hänen tavallaan ajatteleva ei ole -- onnellinen.

"Minua ihmetyttää, että hän osaa vielä laulaa ja soittaa harppua."

Samassa Teja repäisi telttaverhot auki. Hänen kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin tavallisesti. Hänen tummat silmänsä säkenöivät, mutta hänen äänensä oli yhtä levollinen kuin ennenkin, kun hän sanoi:

"Anna purkaa leiri, kuningas Vitiges.

"Laivamme ovat joutuneet Ostiassa vihollisen käsiin.

"He ovat lähettäneet kreivi Odosuntin pään leiriin.

"Ja he pakottavat vangitut gootit teurastamaan anastettuja elukoita valleilla, vahtiemme silmien edessä.

"Voitokas laivasto on tuonut Bysantista Roomaan suuria apujoukkoja, hunneja, sklaveneja ja anteja Valerianuksen ja Eutaliuksen johdolla.

"Verinen Johannes on mennyt Picenumin kautta --"

"Entä kreivi Ulitis?"

"Hän on voittanut ja tappanut Ulitiksen sekä vallannut Anconan ja Ariminumin.

"Ja --"

"Etkö vielä ole kaikkea kertonut", huusi kuningas.

"En, Vitiges. Kiiruhda!

"Hän uhkaa Ravennaa. Hän on muutaman peninkulman päässä kaupungista."

KUUDESTOISTA LUKU.

Näiden gooteille tuhoisain sanomien saapumisen jälkeisenä päivänä Vitiges lopetti Rooman piirityksen ja kuljetti joukkonsa pois neljästä jäljellä olevasta leiristä.

Piiritys oli kestänyt vuoden ja yhdeksän päivää.

Turhaan oli voimia ponnisteltu ja suuria uhrauksia tehty.

Äänettöminä gootit kulkivat noiden mahtavien vallien ohi, jotka olivat murtaneet heidän mahtavuutensa ja onnensa.

Äänettöminä he kuuntelivat pilkkasanoja, joita roomalaiset ja bysanttilaiset heille lähettivät varmoilta valleiltaan.

Heidän kiukkunsa ja tuskansa oli niin suuri, etteivät he enää välittäneet pilkasta.

Mutta Belisariuksen ratsuväki, joka lähti Pinciuksen portista ajamaan peräytyviä takaa, palautettiin verisin päin.

Sillä kreivi Teja oli goottien jälkijoukon johtajana.

Joukko kulki ripeästi marssien Roomasta flaminilaista tietä Picenumin kautta -- kiertäen kuitenkin Narnian, Spoletumin ja Perusiumin, jotka vielä olivat vihollisen hallussa -- Ravennaan, jonne Vitiges saapui oikeaan aikaan tukahduttaakseen väestön kapinalliset hankkeet. Ravennalaiset olivat nimittäin saatuaan tiedon barbaareita kohdanneista onnettomuuksista ryhtyneet salaisiin neuvotteluihin Johanneksen kanssa.

Johannes vetäytyi goottien lähestyessä Ariminumiin.

Anconassa oli Belisariuksen navarkki Konon sotalaivoineen.

Mutta kuningas ei vienyt koko Rooman edustalla ollutta piiritysjoukkoaan Ravennaan, vaan oli matkan varrelle jättänyt vähäisiä joukko-osastoja eri linnoituksiin varusväeksi.

Tuhat miestä hän jätti Gibimerin johdolla Clusiumiin Tusciaan, saman verran Albilan johdolla Urbsvetukseen, viisisataa miestä Tudertumiin, päällikkönä Wulfgis, neljä tuhatta Auximumiin johtajana urhoollinen lipunkantaja, kreivi Wisand, kaksi tuhatta Urbinumiin Morran johdolla sekä Caesenaan ja Monsferetrukseen viisi sataa kumpaankin.

Hildebrandin hän lähetti Veronaan, Totilan Tarvisiumiin ja Tejan Ticinumiin, sillä koillisestakin uhkasi niemimaata vaara Istriaan sijoitettujen bysanttilaisjoukkojen taholta.

Hän jakoi joukkonsa muistakin syistä.

Ensiksikin viivyttääkseen linnoitusten avulla Belisariusta matkalla.

Toiseksi sen tähden, ettei piirityksen aikana jouduttaisi kärsimään nälänhätää tarpeettoman suuren sotajoukon vuoksi.

Ja lopuksi sen vuoksi, että jos piirityksestä tulisi tosi, piirittäjiä voitaisiin ahdistaa selästä päin useammasta kohdasta.

Hänen lähin suunnitelmansa oli poistaa Ravennaa, hänen pääasiallista turvapaikkaansa uhkaava vaara ja supistaa heikontuneiden sotajoukkojensa toiminta puolustukseen, kunnes hän odottamiensa frankkilaisten ja longobardilaisten apujoukkojen saavuttua voisi ryhtyä taisteluun avoimella kentällä.

Mutta linnoitukset eivät viivyttäneet Belisariusta matkalla Ravennaan.

Hän piiritti ne vain vartiojoukoilla ja riensi viivyttelemättä pääkaupunkia, goottien viimeistä turvapaikkaa vastaan.

"Sillä kun olen iskenyt kuolinhaavan sydämeen", sanoi hän, "avautuvat nyrkit itsestään."

* * * * *

Niinpä levisivät heti bysanttilaisten teltat laajana kaarena Teoderikin kuninkaankaupungin ympärillä kolmella taholla maan puolelta sekä Classiksen satamakaupungista alkaen Paduksen kanaviin ja sivuhaaroihin saakka, jotka varsinkin lännessä olivat linnoituslinjan suojelijoina.

Tosin vanha, komea kaupunki oli jo silloin menettänyt paljon loistostaan, joka kaksisataa vuotta sitten keisarien siellä asuessa oli vallinnut, ja viimeinenkin iltarusko, joka oli siihen kajastanut Teoderikin loistavan hallituksen aikana, oli kadonnut sodan syttyessä.

Mutta se oli yhdentekevää. Toisenlaiselta on tuon silloin vielä väkirikkaan, nykyistä Venetsiaa muistuttavan vesikaupungin täytynyt näyttää kuin nyt, jolloin autiot kadut, tyhjät tornit ja yksinäiset, tyhjät basilikat tekevät yhtä surumielisen vaikutuksen katsojaan kuin kaupungin muurien edustalla oleva seutu, jossa Paduksen suuhaarojen autio suomaisema ulottuu mereen saakka.

Siellä, missä muinoin Classiksen satamakaupungissa vallitsi vilkas elämä maalla ja merellä, missä keisarillisen Ravenna-laivaston komeat kolmisoudut keinuivat, on nyt rämeisiä niittyjä, joiden korkeassa ruohossa villit puhvelit oleilevat. Kadut ovat saven peitossa, satama hiekan täyttämä, kansa, joka iloisena eli ja hallitsi täällä, on kuollut sukupuuttoon. -- Vain yksi jättiläismäinen torni on jäljellä goottien ajoilta yksinäisten basilica San Apollinare in Classe fuorin vieressä. Tämän kirkon rakentamisen Vitiges aloitti ja Justinianus sen päätti. Nämä seisovat surullisina rämeisellä tasangolla tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta.

Lujaa merilinnoitusta pidettiin siihen aikaan valloittamattomana. Sen vuoksi keisarit olivat valtansa vaipuessa valinneet sen hallituskaupungikseen.

Kaupungin kaakkoispuolta suojeli vielä siihen aikaan sen muureja huuhteleva meri.

Ja maan puolelle luonto ja ihmistaito olivat kutoneet labyrintintapaisen verkon kanavista, haudoista ja soista, joita monihaarainen Padus muodosti ja joihin piirittäjä auttamattomasti upposi.

Entä kaupungin muurit sitten! Vielä nytkin niiden suunnattomat jäännökset herättävät ihmettelyä. Niiden tavaton paksuus ja -- vielä suuremmassa määrässä kuin niiden korkeus -- vahvojen, pyöreiden tornien lukumäärä, jotka vielä nytkin (v. 1863) ovat muurien harjalla pystyssä, torjuivat ennen tuliaseiden keksimistä jokaisen rajun hyökkäyksen ja rynnäkön.

Suuri Teoderik oli saanut haltuunsa tämän kaupungin, Odovakarin viimeisen turvapaikan nelivuotisen piirityksen jälkeen, näännyttämällä sen nälkään.

Turhaan oli Belisarius koettanut heti tultuaan valloittaa kaupungin väkirynnäköllä.

Hänen hyökkäyksensä torjuttiin voimakkaasti takaisin ja piirittäjäin täytyi tyytyä kaupungin sulkemiseen ja ruveta goottikuninkaan tavoin nälän avulla pakottamaan kaupunkia antautumaan.

Mutta kuningas Vitiges saattoi olla huoleton tässä suhteessa.

Hän oli nimittäin tavallisella tunnollisuudellaan varustanut tämän pääpaikkansa jo ennen Roomaan lähtemistä kaikenlaisilla ruokatarpeilla, varsinkin suunnattomalla viljamäärällä, joka oli sijoitettu erityisesti tätä tarkoitusta varten Teodosiuksen suunnattomaan sirkusrakennukseen laadittuihin puisiin aittoihin. Nämä suuret puurakennukset, jotka olivat vastapäätä palatsia ja pyhän Apollinariksen basilikaa, olivat kuninkaan ylpeys, ilo ja lohdutus.

Vain vähäinen osa näistä varastoista oli viety Roomaan välillä retkeilevien vihollisten pelosta. Viljan arveltiin säästäväisesti käyttäen riittävän koko kaupungin väestölle ja harventuneelle sotajoukolle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi.

Siihen mennessä joutuisi varmasti perille frankkilainen apujoukko, kuten uudelleen solmitun sopimuksen mukaan oli päätetty.

Ja silloin täytyisi piiritys ehdottomasti lopettaa.

Tämän Belisarius ja Cethegus tiesivät tai aavistivat yhtä hyvin kuin Vitigeskin. Herkeämättä he miettivät senvuoksi kaikenlaisia keinoja jouduttaakseen kaupungin antautumista.

Prefekti tietysti ennen kaikkea koetti kaikin tavoin käyttää hyväkseen hänen ja goottikuningattaren välistä salaista liittoa.

Mutta nyt oli yhteys hänen kanssaan hyvin vaikea, sillä gootit vartioivat huolellisesti kaikkia kaupungin portteja.

Sen lisäksi Matasunta oli huomattavasti muuttunut eikä enää tuntunut niin halukkaalta välikappaleelta kuin ennen.

Hän oli odottanut kuninkaan pikaista kuolemaa tai nöyryytystä.

Pitkällinen koston viipyminen väsytti häntä ja hänen kansansa suuret kärsimykset sodassa ja nälässä olivat alkaneet liikuttaa hänen sydäntään.

Sen lisäksi oli vihdoinkin surullinen muutos, joka oli tapahtunut ennen niin terveessä ja iloisessa kuninkaassa ja hänen sielunsa syvä, synkkä epätoivo vaikuttaneet Matasuntan mieleen.

Vaikka hän epäoikeutetussa tuskassaan ja loukatun rakkautensa ylpeydessä syytti kuningasta siitä, että tämä oli halveksinut hänen sydäntään ja kuitenkin kruunun vuoksi ottanut hänet vaimokseen, ja vaikka hän luuli häntä senvuoksi vihaavansa ja osittain vihasikin, niin oli tämä viha vain muuttunutta rakkautta.

Ja kun hän nyt näki, miten kuninkaan sielu oli sairas ja miten hän syytti itseään goottilaisten aseiden onnettomuudesta ja kaikkien suunnitelmien epäonnistumisesta -- mihin Matasuntan petollisuus oli ollut suurimpana syynä -- vaikutti se valtavasti hänen luonteeseensa, jossa kovuus ja intohimot omituisesti yhtyivät.

Tuskallisessa, hetkellisessä vihassaan hän olisi riemuiten nähnyt kuninkaan veren vuotavan.

Mutta hän ei sietänyt sitä, että kuukausia kestävä suru kalvoi kuninkaan kuoliaaksi.

Tämän lempeämmän mielentilan aiheutti osaltaan sekin, että Matasunta luuli huomanneensa Ravennaan saavuttua kuninkaan käytöksessä häntä kohtaan tapahtuneen muutoksen.

Se on katumusta, ajatteli hän, katumusta siitä, että Vitiges väkivaltaisesti käänsi hänen elämänsä suunnan.

Ja kun hänen oikullinen, epäystävällinen käytöksensä oli tämän luulon johdosta vähitellen muuttunut, kun he -- harvoin ja aina jonkun kolmannen henkilön läsnäollessa -- tapasivat toisensa, piti Vitiges tätä askeleena sovintoon päin ja osoitti hänkin puolestaan kiitollisuuttaan hiljaisesti noudattamalla ystävällisempiä tapoja.

Sen vuoksi Matasunta ei enää vastannut prefektin kirjeisiin, joita tämä joskus viisaan maurin avulla sai hänelle lähetetyksi.

Mutta prefekti oli jo Ravennaan mentäessä saanut hänen kauttaan tietää, että gootit odottivat apua frankeilta.

Viivyttelemättä hän oli senvuoksi uudistanut vanhat liittonsa niiden ylhäisten ja mahtavien miesten kanssa, jotka Mettiksen (Metz), Aurelianumin (Orleans) ja Suessianumin (Soissons) hoveissa hallitsivat merovingien varjokuninkaiden nimessä. Hän aikoi tällä tavalla saada frankit, joiden petollisuus oli siihen aikaan aivan puheenpartena, luopumaan liitostaan goottien kanssa.

Ja valmisteltuaan asiaa näiden ystäviensä avulla hän kirjoitti itse kuningas Teudebaldille, joka hallitsi Mettiksen hovissa, ja varoitti tätä auttamasta gootteja, joiden tuho Rooman epäonnistuneen piirityksen jälkeen oli kaikesta päättäen varma.

Hän oli tämän kirjeen mukana lähettänyt vanhalle ystävälleen, heikon kuninkaan Major domukselle, runsaasti lahjoja.

Prefekti odotti levottomasti joka päivä vastausta siihen.

Hän odotti sitäkin levottomammin, kun Matasuntan muuttunut käytös oli riistänyt häneltä toivon goottien pikaisesta kukistumisesta.

Vastaus saapui samana päivänä kuin eräs keisarillinen kirjelmä Bysantista.

Tämä päivä oli turmiollinen kaupungin muurien sekä sisä- että ulkopuolella oleville sankareille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Hildebad oli väsyneenä pitkälliseen toimettomuuteen tehnyt aamuhämärissä hänen erityiseen hoitoonsa uskotun Porta faventinan kautta ankaran hyökkäyksen bysanttilaiseen leiriin. Alussa hän saavutti raivoisan hyökkäyksensä vuoksi useita etuja, poltti osan piirityskoneita ja herätti piirittäjissä kauhua.

Hän olisi epäilemättä saanut suurempiakin vahinkoja aikaan, jollei heti paikalle rientänyt Belisarius olisi tänä päivänä pannut liikkeelle koko päällikkötaitoaan ja urhoollisuuttaan.

Ilman kypärää ja haarniskaa, suoraan vuoteesta hän oli rientänyt paikalle, ryhtynyt taisteluun ensin omia peräytyviä miehiään, sitten etumaisia gootteja vastaan ja mitä suurimmilla mieskohtaisilla ponnistuksilla saanut pakenemisen seisahdutetuksi.

Sitten hän oli liikutellut joukkojaan niin taitavasti, että Hildebadin paluumatka oli tulla katkaistuksi, minkä vuoksi goottien täytyi luopua saavuttamistaan eduista ja kiireimmän kautta rientää takaisin kaupunkiin.

Cethegus, joka oli isaurilaisineen Porta honorianan edustalla, lähti apuun, mutta näki perille päästyään, että taistelu oli jo päättynyt. Hän meni Belisariuksen telttaan ja ylisti tätä päällikkönä ja sotilaana. Antonina kuunteli mielellään tätä kiitosta.

"Todellakin, Belisarius", sanoi prefekti lopuksi. "Keisari Justinianus ei osaa antaa sinulle tarpeeksi arvoa."

"Olet oikeassa", vastasi Belisarius ylpeästi. "Hän korvaa vaivani vain ystävyydellään.

"Teen voitavani vain sen vuoksi, että rakastan häntä.

"Sillä hän on suuri mies heikkouksistaan huolimatta.

"Kunpa hän vain oppisi luottamaan minuun. Olen varma, että hän oppiikin vielä."

Samassa Prokopius saapui ja antoi Belisariukselle keisarillisen lähetin tuoman kirjeen Bysantista.

Ilosta loistavin kasvoin hypähti Belisarius vuoteeltaan unohtaen väsymyksensä, suuteli purppuranauhoja, leikkasi ne auki tikarillaan ja avasi kirjeen sanoen:

"Herraltani ja keisariltani itseltään. Nyt hän varmaankin lähettää henkivartijani ja maksamatta olevan palkan sekä rahat, jotka olen omistani pannut."

Hän rupesi lukemaan.

Antonina, Prokopius ja Cethegus katsoivat häntä tarkoin. Hänen kasvonsa synkkenivät yhä enemmän. Hänen leveä rintansa aaltoili kuin ankarassa taistelussa ja kädet vapisivat.

Huolestuneena Antonina riensi hänen luokseen, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, päästi Belisarius kumean vihanhuudon, paiskasi keisarillisen kirjeen maahan ja syöksyi teltasta. Antonina seurasi häntä.

"Nyt ei hänen luokseen uskalla mennä muut kuin Antonina", sanoi Prokopius ottaen kirjeen maasta.

"Katsokaamme tätä. Tietysti taas palanen keisarillista kiitosta.

"Alussa on tavallisia ylimalkaisia lauseita -- ahaa, nyt tulee parempaa:

"'Mutta me emme voi salata sitä, että olimme aikaisempien kehumistesi nojalla odottaneet sodan barbaareita vastaan päättyvän paljon pikemmin ja niin kai olisi käynytkin, jos olisi enemmän ponnisteltu. Senvuoksi emme voi suostua useampaan kertaan lausumaasi toivomukseen, että sinulle lähetettäisiin loput henkivartijoistasi, viisituhatta miestä, jotka ovat Persiassa, sekä ne neljä sentneriä kultaa, jotka ovat palatsissasi Bysantissa.'

"'Molemmat ovat, kuten aivan tarpeettomasti huomautat kirjeessäsi, sinun omiasi. Sinun samassa kirjeessä lausumasi päätös viedä goottisota loppuun -- ottaen huomioon valtionrahaston huonon tilan -- omilla varoillasi osoittaa velvollisuudentuntoasi.'

"'Mutta kun -- kuten samassa kirjeessä aivan oikein huomautat -- kaikki sinun tavarasi ovat keisarisi käytettävinä ja kun keisarillinen majesteetti pitää henkivartiosi ja rahojesi käyttämistä Italiassa aivan liiallisena, olemme me, varmoina sinun suostumuksestasi, käyttäneet niitä toisella taholla ja antaneet joukkosi ja aarteesi virkaveljellesi Narseelle persialaissodan päättämistä varten.'

"Haa, ennen kuulumatonta", sanoi Prokopius.

"Se on herran kiitos orjan työstä", ivaili Cethegus.

"Loppukin näyttää olevan hyvä", jatkoi Prokopius.

"'Joukkojesi lisääminen näyttää meistä epäviisaalta senkin vuoksi, että meille tulee joka päivä varoituksia rajattomasta kunnianhimostasi.'

"'Vasta äskettäin kuulut sanoneen pikarin ääressä: valtikka on syntynyt päällikönsauvasta ja tämä kepistä. Ne ovat vaarallisia ajatuksia ja varomattomia sanoja.'

"'Sinä näet, että olemme selvillä kunnianhimoisista unelmistasi.'

"'Tällä kertaa varoitamme rankaisematta, vaikka mielemme on tehnyt lisätä päällikönsauvasi puuta. Me muistutamme sinulle, että korkeimmat huiput ovat lähinnä keisarillista salamaa.'

"Tämä on häpeällistä", huudahti Prokopius.

"Ei, se on vielä pahempaa, se on tyhmää", sanoi Cethegus. "Se on uskollisuuden yllyttämistä kapinaan."

"Olet oikeassa", huusi Belisarius, joka palasi telttaan ja sattui kuulemaan viimeiset sanat.

"Tuota kiittämätöntä, häpeämätöntä tyrannia vastaan olisi todellakin noustava kapinaan."

"Vaikene! Kautta kaikkien pyhimysten! Sinähän syökset itsesi suoraan perikatoon", varoitteli Antonina, joka myöskin oli tullut telttaan, ja koetti tarttua hänen käteensä.

"Ei, minä en tahdo vaieta", karjui hän juosten edestakaisin teltan ovella, jonka edustalla Bessas, Acacius, Demetrius ja useat muut päälliköt seisoivat kuuntelemassa.

"Koko maailma kuulkoon sen.

"Hän on kiittämätön, viekas tyranni.

"Hänet pitäisi todellakin syöstä valtaistuimelta.

"Sietäisi menetellä petollisen sielusi epäluulojen mukaisesti, Justinianus!"

Cethegus silmäsi ulkona seisovia. He olivat nähtävästi kuulleet kaikki. Hän meni teltta-aukolle ja veti oviverhon eteen.

Antonina kiitti häntä katseellaan.

Hän meni taas puolisonsa luo. Tämä oli heittäytynyt maahan telttavuoteen viereen, löi nyrkeillään rintaansa ja änkytti:

"Oi, Justinianus! Olenko minä tämän ansainnut?

"Tämä on liikaa, liikaa!"

Ja äkkiä tuo mahtava mies alkoi itkeä ääneen.

Silloin Cethegus lähti harmistuneena pois.

"Hyvästi", sanoi hän hiljaa Prokopiukselle, "minua iljettää, kun näen miesten parkuvan."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Syvissä ajatuksissa prefekti lähti teltasta ja meni leirin ympäri kaukaiseen varustukseensa, jonne hän oli isaurilaistensa kanssa hautautunut.

Se sijaitsi kaupungin eteläpuolella lähellä Classiksen muuria. Tie kulki osittain pitkin meren rantaa.

Vaikka tämä yksinäinen vaeltaja miettikin suurta suunnitelmaansa, joka oli muuttunut osaksi hänen elämästään, vaikka Belisariuksen häilyväisyys ja ylenmääräinen tunteellisuus sekä frankkikuninkaan vastauksen odottaminen kiusasivatkin häntä, veti maiseman, taivaan, koko luonnon omituinen ulkomuoto hänen huomionsa puoleensa, joskin vain hetkeksi.

Oltiin lokakuussa, mutta tämä vuodenaika näytti useita viikkoja sitten muuttaneen tapansa.

Kahteen kuukauteen ei ollut ollenkaan satanut, ei pilveä, ei hattaraakaan ollut näkynyt taivaalla, vaikka näillä seuduin satoi tavallisesti aina.

Mutta nyt -- oli auringon laskun aika -- Cethegus huomasi idässä meren toisella puolen aivan taivaan rannalla yksinäisen, pyöreäreunaisen, pikimustan pilven, joka oli varmaankin noussut aivan äsken.

Laskeutuva aurinko ei säteillyt ollenkaan, vaikkei pilviäkään ollut edessä.

Meren lyijynraskasta pintaa ei tuulen henkäyskään liikuttanut.

Ei pienintäkään lainetta näkynyt.

Laajalla tasangolla ei oliivin lehtikään liikahtanut.

Ei edes suon kaisla kahissut.

Ei kuulunut eläimenääntä, ei linnun siipien suhinaa. Omituinen, tukahduttava, tulikiveltä tuoksuva ilma vaikeutti hengitystäkin.

Muulit ja hevoset leirissä potkivat levottomina pilttuitaan.

Kameelit ja dromedaarit, jotka Belisarius oli tuonut Afrikasta mukanaan, kaivoivat päänsä hiekkaan.

Vaeltaja hengitti raskaasti ja silmäili ihmetellen ympärilleen.

"Nyt tuntuu tukahduttavalta kuin 'kuolemantuulen' edellä Egyptin aavikoilla", sanoi hän itsekseen.

"Tukahduttavaa kaikkialla -- ulkona ja sisällä --

"Mihin mahtaa purkautua tämä luonnon ja intohimojen säästynyt raivo."

Hän saapui telttaansa.

Syphax virkkoi: "Herra, jos olisin kotona, luulisin nyt, että erämaanjumalan myrkyllinen henkäys on tulossa."

Samassa hän antoi herralleen kirjeen.

Se oli frankkikuninkaan vastaus.

Nopeasti Cethegus repäisi suuren, komean sinetin auki.

"Kuka tämän toi?"

"Sanansaattaja, joka lähti Belisariuksen luo, kun hän ei tavannut prefektiä.

"Hän kysyi lyhintä tietä."

Sen vuoksi Cethegus ei häntä tavannut. Hän luki:

"Teudebald, frankkien kuningas, Rooman prefektille Cethegukselle.

"Sinä olet kirjoittanut viisaasti.

"Vielä viisaammin puhuit Major Domuksemme kautta.

"Me emme ole haluttomia menettelemään ehdotustesi mukaan.

"Me otamme vastaan neuvosi ja lahjasi.

"Goottien ja meidän välisen liiton on heidän onnettomuutensa rikkonut.

"Syyttäkööt he sitä eikä meitä.

"Siitä, jonka taivas hylkää, tulee viisaiden ja hurskasten ihmistenkin luopua.

"Tosin he ovat maksaneet meille apujoukosta useita sentnereitä kultaa.

"Se ei ole silmissämme esteenä.