Chapter 9

"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?"

Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.

Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.

Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun, nuoren tytön, hallita itseään."

"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää tästä asiasta Camillan läsnäollessa.

Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.

Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti. Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä, että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.

Vähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.

Siellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein iltaisin.

Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia, toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.

Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten lähellä lahden suulla.

Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. --

Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.

Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.

Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein kohteli kiivaasti ja tylysti.

Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityön muisto.

Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.

Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja tuskin olisi voinutkaan estää.

Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.

Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla hän taisteli sitä vastaan -- Atalarikin osallisuus hänen isänsä kuolemaan -- ei tahtonut enää oikein tepsiä.

Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, epäillä kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. --

Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä suhteessa oli lausunut.

Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.

Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen kylmyyttään.

"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."

"Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sinä perustat olettamuksesi."

"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt."

"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus hymyillen.

"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen."

Cethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:

"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"

"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti. "Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut ilman vastarakkautta."

"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette kaikki kaunottaria."

"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se ole tähän saakka vaikuttanut --"

"Sinä olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sinä olet voinut huomaamatta?" --

"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta, juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia. Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä. Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."

"Mutta", arveli Cethegus, "tähän saakka se ei ole erityisesti vaikuttanut."

"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat uuden kuun aikana -- sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei vaikuttanut."

Cethegus kohautti olkapäitään.

"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut toimeton ja jos hän nyt juo, niin -- --"

"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"

"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."

Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.

"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä, sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."

Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.

"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.

"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyväkseni suuren uhrauksen --"

"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he rakastavat."

Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään poika, ettekä te saa häntä pilkata."

Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta Rusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"

"Kuolemaan saakka. Mutta hänet on tuhottava, eikä häntä pilkattava."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Cethegus toistamiseen.

"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen vielä sanoiksi.

"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin koetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa sormeen, joka oli sen pelastanut.

"Kiittämätön", sanoin minä.

"Entä sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti koppakuoriaisen eräälle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niitä pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille."

Samalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi tervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.

"Mutta minä" -- hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat -- "minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai -- kuolla."

"Niin hänen täytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi hänen on tehtävä."

YHDEKSÄS LUKU.

Muutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui itse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut kuningattarella.

Hallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa korkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa myöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.

Viimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän sinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli itselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan hyödyksi hänen tuumilleen.

Mutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet muuttamaan päätöksensä.

"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan", puheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä kutsua.

Hänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut läsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.

Kun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik -- hän oli puettuna pitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen päässään ja vaipan alla kalisi miekka -- valtaistuimeltaan, joka oli esiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja talutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:

"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me olemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas, voimme torjua."

Sellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan. Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:

"Viisas äitisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus --"

"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen herransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön, hyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat tähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme ryhtyä hallitukseen.

"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme me enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.

"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on lakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen."

Hän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.

Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan lamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:

"Poikani, täysikäiseksi pääsemiseen vaaditaan keisarin lakien mukaan --"

"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme gootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset nuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot ovat julistaneet heidät asekuntoisiksi.

"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella, kaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen Ravennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana."

Läsnäolijat olivat hämmästyksestä äänettöminä.

"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää", sanoi lopuksi Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja kaikkialle."

"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi Vitiges ovat pitäneet niistä huolen."

"Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.

"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."

"Ja minun tietämättäni", sanoi hallitsijatar.

"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt tapahtua vastoin tahtoasi."

Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.

Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etevämmyydellään -- mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.

Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.

Jalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.

Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla valmistetut säärivarukset.

Hän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla tavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten ajatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli hänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä vihollinen oli.

Jos hän olisi saanut nähdä säärivarukset edes polviin saakka.

Vastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan ja lakkaamatta arvailla.

Ja tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt -- juuri nyt, jolloin kaikki oli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää silmiään seinäkomerosta.

Kuningas jatkoi kenenkään vastustamatta:

"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja Espanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian paljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja laivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat aivan pian tänne."

Ja heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti itsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon. Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.

"Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta erään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin hoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan."

"Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sinä loukkaat sekä äidin että kuningattaren oikeuksia."

"Minä olen sukuni päämies niin pian kuin tulen täysikäiseksi."

"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja sitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut asekuntoiseksi."

Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:

"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita käyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät."

Läsnäolevien goottien äänekäs myöntymys vahvisti hänen sanansa.

Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun takana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?

"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana", alkoi taas kuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi silmäyksen.

Onkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan hämmästyttää, mutta se ei onnistu! --

Hän hämmästyi sittenkin, kun kuningas yht'äkkiä huusi kovalla äänellä:

"Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!"

Hän vavahti, mutta tointui pian ja sanoi päätään kumartaen:

"Herrani ja kuninkaani."

"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala kviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?"

"Niitä kunnioitetaan Teoderikin kansana."

"Pelätäänkö niitä?"

"Roomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä niitä."

"Rakastetaanko niitä?"

Cethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä rakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:

"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei mitään erityistä ole huomattavissa?"

"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavana."

"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti -- taikka sinulla on paha mielessä.

"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta noussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?

"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista, hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan uhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja papit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa. Eräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty Roomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa."

Kuningas nousi pystyyn.

Kaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa uhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen puolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma itsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta silmiin.

"Todista itsesi syyttömäksi, jos voit", huusi kuningas hänelle.

"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko vuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan."

"Sinut voidaan pakottaa."

Iva väreili prefektin kapeilla huulilla.

"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, -- meillä italialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi syylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta vastaan."

"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin toimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja."

"Minä puolustan itse itseäni", sanoi Cethegus kylmästi. "Kuinka syytös kuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?"

"Täällä", huudahti kuningas ja veti esiripun syrjään.

Kiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi astui esiin.

Me tunnemme hänet. Hän oli Teja.

Prefektin silmät ummistuivat vihasta.

Mutta Teja sanoi:

"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius, valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä, että olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua petturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi tahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan."

"Sitä en tahdo", vastasi Cethegus levollisena, "todista syytöksesi."

"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin menevän puutarhaasi", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. "Hän tuli Via sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään. Kahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet. Kun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet kiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin."

"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt yöllisen vakoilijan osaa?"

"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka pakolainen pääsikin minulta karkuun -- niin tämä käärö putosi hänen vaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on selittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö."

Hän ojensi sen kuninkaalle.

Tämä luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola, Calpurnius, Pomponius. -- Voitko vannoa, että naamioitu mies oli Albinus?"

"Minä vannon sen."

"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen. Voitko sen kieltää?"

"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa, sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on kironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista vastaan."

Läsnäolevat gootit päästivät vihaisen murinan.

Tejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen oikea kätensä tarttui miekan kahvaan.

"Niinpä todistan minä sanani miekallani", sanoi hän soinnuttomalla äänellä. "Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja kuolemasta."

"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne mukaan. Mutta goottinakin -- kieltäytyisin taistelemasta äpärän kanssa."

"Kärsivällisyyttä", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan takaisin tuppeen. "Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi tulee."

Mutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengittää vapaammin.

Kuningas sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut roomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän salakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset nuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen talot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan pois."

"Seis", sanoi Cethegus. "Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä, etten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin, että tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin oikeus."

"Älä suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille. "Salli minun vangita hänet."

"Jätä hänet rauhaan", sanoi kuningas. "Häntä kohdeltakoon oikeudella, ankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on syytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen. Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen päättyneeksi."

Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena ulos huoneesta.

Gootit menivät iloisina Tejaa tervehtimään.

Roomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin hänen kanssansa.

Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Cethegus, voinko sinua auttaa?"

"Et, minä autan itse itseäni", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein askelin huoneesta.

KYMMENES LUKU.