Chapter 8

Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.

Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.

Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän kuumeista levottomuutta.

Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman käden nojassa, intohimoista kertomusta.

"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä! Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"

Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään piti puoleksi suljettuina.

"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."

Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"

Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.

"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo, joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa käsiimme parempaa tilaisuutta.

"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu hän minua vastaan ja usein voittaakin.

"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."

"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen tytär? Mieheni verinen varjo --"

"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."

"En koskaan, sen vannon."

"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta."

"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"

"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? _Sinun_ asiaasi minä ajan. _Sinun_ kostoasi minä valmistan. _Minulle_ eivät gootit ole tehneet mitään pahaa. _Sinä_ olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä. Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi hyvin!"

"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"

"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"

"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän _häntä_? Ennemmin kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."

Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.

Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen.

"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.

"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei koskaan suostu."

"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."

He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta Cethegus esti sen.

"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään ja meni sisään.

Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli neuvottomana levännyt.

Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.

"Sinä tiedät, Cethegus?"

"Kaikki."

"Ja sinä tuot minulle avun."

"Koston minä sinulle tuon, Camilla."

Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.

Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylkääminen.

Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma, etelämaalainen veri.

Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.

"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"

"Sinä itse! Se on suloisempaa."

Hänen silmänsä salamoivat.

"Kenelle?"

"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."

"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"

"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle naiselle maan päällä uskoa.

"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."

"Minua? Minä -- voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.

"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."

"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."

"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet. Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen. Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja syöstävä hänet turmioon."

"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. --

Cethegus nousi.

"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että -- sinä rakastat kuningasta."

Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön rinnasta.

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.

"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."

"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."

"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa elää."

Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti. Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.

Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa ja sen hän tietää. Se onnistuu.

"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän, "kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."

"Seurattava kaikessa minun neuvojani."

"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"

"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."

"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."

"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."

"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan --"

"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"

"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen: "Cethegus, sano, olenko kaunis?"

"Kauneimpia naisia maan päällä."

"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."

Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.

SEITSEMÄS LUKU.

Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle kuninkaankaupunkiin.

Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä hallitsijattarelle.

Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun tilaisuuden palata takaisin hoviin.

Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon vainajia kohtaan.

Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt, ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi, päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen, jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.

Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.

Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.

Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä roomalaistuneesta hovista. --

Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa, ennenkuin tapasi Atalarikin.

Nuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.

Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa -- hän oli siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja metsästyksestä -- oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan tautinsa puuskan.

Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet mainitun lähteen luota tainnoksissa.

Tämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.

Hänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.

Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.

Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.

Päivät ja viikot vierivät.

Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin, mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.

Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen jaloa lempeyttään.

Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:

"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä sykkivälle sydämelleen.

Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui levottomaan uneen.

Pahat unet vaivasivat häntä.

Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.

Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.

Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. -- Se tuli yhä lähemmäksi. -- Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. -- Hän tunsi jo otsallaan sen henkäyksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat hänen suutaan. -- Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silmät. -- Tämä kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- Hän hypähti kiljaisten pystyyn.

Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo aamusarastus.

Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.

Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.

Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.

Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan Adrian sinisiin aaltoihin saakka.

Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen. Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla reunalla.

Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut, varjoisat ruokamännyt.

Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa. Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde laski solisten vetensä mereen.

Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli, jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.

Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan, pronssisen kuvapatsaan.

Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".

Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka.

Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.

Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon, joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.

Hän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.

Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä portaalla.

Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin. Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui kuitenkin ensin ja sanoi:

"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua ihailemaan."

Ja hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.

"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua täältä -- eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.

Atalarik meni lähemmäksi.

"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni. He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa, ettet ilmaise minua."

Hän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.

Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään vastaukseksi ja painoi katseensa alas.

Nyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.

Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa. Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren peilikirkkaaseen pintaan.

"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota valon ja loiston luomaa siltaa."

Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.

"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä, kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."

"Autuaiden saarelle", toisti Camilla.

Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.

"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen pari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."

Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän oli ääneti tuskallisena odottaen.

Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti:

"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"

"Niin, ja entä nyt?"

"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"

Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.

Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa. Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:

"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat sivistyskansoista jäljessä."

"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä suhteessa: onnessa!

"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.

"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin.

"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."

"Eikö teiltä muuta puutu?"

"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.

"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan. Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."

Ja hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.

Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.

"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän ja teidän välillenne. Sano, miksi?"

"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!

"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.

"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi. Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret, joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät turmioon."

Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat käydä herkemmiksi.

"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?" sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.

Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa syvyydestä.

"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma, suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin -- yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä häntä, eikä kukaan linnastakaan.

Ajatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.

Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan. Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin tuntein ja mieli muuttuneena.

KAHDEKSAS LUKU.

Samana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.

Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.

"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan. Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua, Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai toisella."

"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena.