Chapter 6

Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten, hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että urhoollisuutta.

Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi väkisin hänelle antaa.

Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.

Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.

Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.

Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä -- kuten näytti -- sekä Jumalaan että koko maailmaan.

Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.

Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä diakonin kanssa.

Mutta nyt muuttuivat asiat.

Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.

Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa jättäneet.

Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä -- se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.

Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta, että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton -- hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan:

Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- --

Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen sielunsa läpi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain -- ja unelmana, -- hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.

Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!

Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.

Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä vastaan! --

Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin näiden roomalaisten avulla.

Hän oli yksin.

Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.

Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen katkonaisin lausein:

"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita, näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä palvelijoista taas maailman herroja -- se työ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma -- sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehdä, koska sitä voi ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin, Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."

Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen.

"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä -- se on suloisin kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."

Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman maailmanvallan sotakarttaa:

"Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin pohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri -- ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. -- Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi, seisahtukaa ajatukset!"

Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.

KOLMAS LUKU.

Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle.

Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.

Liiton entiset johtajat -- näköjään Silveriuskin -- olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa perikadosta.

Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.

Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja puolueelle varoja.

Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.

Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta.

Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista suunnitelmaansa.

Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedettävän vallan sijaan.

Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.

Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.

Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.

Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" -- kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin -- hallitusta vastaan.

Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.

Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma palkkansa.

Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen jättäneet.

Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.

Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.

Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei voitaisi häneltä riistää.

Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän, praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä kaupungin turvallisuudesta.

Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä. Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.

Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella.

Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten kuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan."

Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella sotapäällikön nerolla.

Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi.

Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.

Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.

Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla.

Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus kaupunkia _vastaan_, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.

Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.

Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.

NELJÄS LUKU.

Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön hänen päämäärälleen.

Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa kreikkalaisiakin Roomassa, _hänen_ Roomassaan, kuten hän kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja myöskin niille puolustajia.

Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.

Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.

Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.

Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.

Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.

Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.

Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville -- ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.

Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.

Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.

Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.

Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mikä oli kaikista tärkeintä -- erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.

Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.

Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.

Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.

Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myöskin paljon vastoin niitä.

Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista, mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.

Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.

Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.

Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.

Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.

Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.

Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.

Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.

Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.

Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.

Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja tyytymättömyyttä.

Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen.

Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän kansan voimat.

Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.

Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön vaikutusvalta Amalasuntaan.

Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.

Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.

Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.

Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.