Chapter 5

"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse kiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta tämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja --"

"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien valtakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus. Urhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi tänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että kaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä ollessasi vaaraan tai" -- lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle -- "jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni. -- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla."

"Nuori Totila tulee vartioimaan sikäläistä satamaa", sanoi Cassiodorus.

"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried, jumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on totta. Kenties näiden italialaisten sydämet!" Hän huokasi ja jatkoi:

"Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?"

"Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, "tämä jalo roomalainen".

"Cethegus? Tunnen hänet hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus."

Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti painanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki hänen sielunsa läpi.

"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan poissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties vielä vaarallisempaa on, että sinä -- nyt -- ryhdyt valtion palvelukseen."

"Tämä ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas."

"Takaan hänestä", huusi Cassiodorus.

"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. -- Tuskin itsestään. -- Mutta", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti katsellen, "pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää -- tämä Caesarin pää -- petä Italiaa." Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan kotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja kuiskasi hänelle:

"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule enää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mikä melu ulkona on?" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi vartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.

"Ei mitään, kuninkaani! Ei mitään merkillisempää, isäni!"

"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo hallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa. Ovet auki!"

Etuhuoneesta ulompaan saliin vievät ovet avattiin.

Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja, omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti sudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut lammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.

"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme itärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?"

"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa -- turkiksia -- villamattoja -- miekkoja -- kilpiä. -- Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna -- me tulimme katsomaan --"

"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut vanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte kieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat."

Hän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita lähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä kärjestä, toisella kädensijasta --: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän heitti palaset lähettilästen eteen.

"Avaareilla on huonot miekat", hän sanoi levollisesti. "Tule tänne, Atalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä jaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun keihästäni."

Nuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti hänen kalpeat kasvonsa.

Hän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella voimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen salin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle puuhun.

Ylpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja huusi lähettiläille:

"Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, mitä olette täällä nähneet."

Hän kääntyi ja ovet suljettiin hämmästyneiden avarien mentyä.

"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. -- Kenties viimeinen? Ei, sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" -- Hän viittasi kreikkalaisen lääkärin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, tästä juomasta. -- Minä juon goottien onneksi."

Hän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti marmoripöydälle.

Mutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit olivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui taaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja antoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä koristettua päätä sylissään.

Kaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.

TOINEN KIRJA

ATALARIK

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.

Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen.

Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan.

Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset -- emmekä tahdo heitä siitä tuomita -- syvästi vieraan vallanalaisuuden häpeän.

Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja kerettiläisinä.

Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut. Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja tyrannien ikeestä.

Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.

Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle vihalle.

Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.

Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.

Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa, Bysantti voittaisi joka tapauksessa.

Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.

Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.

Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen.

Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli täydellisesti riippumaton Bysantista.

Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana.

Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.

Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.

Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan.

Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta hänen vallalleen.

Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.

Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.

Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.

Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin kuoltua.

Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle äitinsä holhoomana.

Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.

Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla.

TOINEN LUKU.

Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta osaa.

Tämä mies oli Cethegus.

Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.

Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levitä.

Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille -- joista hän useita oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.

Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella.

Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, -- kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä -- jolla hän viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään kaupunginpäällikön virkaan.

Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille.

Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. --

Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.

Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myöskin ollut suljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius kavalan näköisenä.

Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta, mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.

Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen, atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.

Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan.

"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.

"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa -- viha tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.

"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.

"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi Silverius tullessaan sisään.

"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan raakalaisille?"

"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"

"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius. Scaevolakin kalpeni vihasta.

"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.

"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö -- sen, mistä sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi konsulia --"

"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten? Entä sitten?"

"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"

"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille. "Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua polvillanne!"

Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne hämmästyneille salaliittolaisille.

"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi käynyt?"

Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:

"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän heittäen kauniin päänsä kenoon.

"Niin. Sitten kun _minä_ panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella iäti, Licinius, mutta näin ollen -- emme päivääkään."

"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.

"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi Cethegus olkapäitään kohauttaen.

Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.

"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.

Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi hänelle.

"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus."

Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä tyytyväisen silmäyksen.

"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.

"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä, mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"

"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja -- vapaa paavinvaali."

"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi. Olkoon menneeksi." --

Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.

"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen jälkeen. "Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin."

Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.

Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.

Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve _hallita_ teki äkkiä tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen.

Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä ja valtiomiehenä Caesarin aikana -- hänen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla.

Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.

Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.

Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään positiivisen vakaumuksen tunnetta.

Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen.

Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.

Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta.

Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi -- yhtä voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki -- huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyörteisiin.

Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.

Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa, mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.

Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.

Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.

Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskellä väkirikasta Roomaa.

Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli tutustunut.

Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.

Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.

Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä vahingonilosta.

Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena.

Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.