Chapter 33

"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?"

Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo.

Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön gootteihin.

"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.

"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.

"Tämähän on sulaa hulluutta!

"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.

"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."

"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveli Prokopius.

"He ovat huonoja isänmaanystäviä.

"Työhön, Martinus!

"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa."

"Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on välttämätöntä.

"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.

"Tuonko hänet tänne?"

Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen näköisen miehen.

"Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius.

"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.

"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.

"Mitä siitä tuli?"

"Luvallanne, herra, ei mitään."

"Miksi?"

"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle pyhyydelleen.

"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja Jumalalle otollisempi se on.

"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan."

"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa."

"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.

"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen."

"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa."

"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini."

"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.

"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!"

"Kaupunki-parka", huokasi Martinus.

"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja -- ne laukeavat helposti -- lapsikin voi niitä hoitaa."

Nyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.

Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.

Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät puolustuspuuhiin.

Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa.

Mutta Totila ei nauranut.

Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja rupeavan tähtäämään.

Ainoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.

"No", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, "aikovatko ne tuolta saakka ampua?

"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.

"Se olisi turvallisempaa."

Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.

Totila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta ampua.

Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa.

Turhaan!

Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.

Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä haavoittuneiden valitushuudoista.

Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.

Mutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.

Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.

Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.

Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.

Belisarius ratsasti Martinuksen luo.

"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen tähtäsi?"

"Minä", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.

"Huomatkaa!

"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita.

"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.

"Katsokaa!

"Se palaa pian."

Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti.

Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:

"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli on jo maan tasalla."

Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.

"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!

"Sammuttakaa talonne!

"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.

"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.

"Naiset sisään! -- mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun --

"Sinäkö, Mirjan?

"Sinäkö täällä?

"Nuolien ja liekkien keskellä.

"Tiehesi, mitä sinä haet?"

"Sinua", sanoi tyttö.

"Älä pelästy.

"Hänen talonsa palaa.

"Mutta hän itse on pelastunut."

"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?"

"Minun luonani.

"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.

"Minä näin liekin nousevan.

"Minä riensin paikalle.

"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä hänet kirkkoon.

"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.

"Neitonen on haavoittunut.

"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.

"Mutta haava on aivan vaaraton.

"Hän tahtoo nähdä sinua.

"Lähdin sinua etsimään."

"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!"

Hän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.

Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle päin.

"Oi, jos nyt -- jos nyt saisin kuolla -- kuolla hänen rinnoillaan, vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.

Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa.

Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja tyyni.

Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. -- --

Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi hän:

"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties Belisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.

"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."

"Sen teen", sanoi tämä, "sillä meillä on sama matka".

"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?"

"Kotiini Galliaan.

"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin, että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.

"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."

Ääneti Totila kääntyi Valeriaan päin.

"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on sammunut iäksi.

"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten käsiin."

"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?"

"Minä luotan miekkoihinne -- mutta en onneenne! Isäni talon palkkien romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.

"Hyvästi -- pitkiksi ajoiksi.

"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen."

Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten yhden kolmisoudun.

Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.

"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua", sanoi Valeria.

"Teen sen mielelläni", kuiskasi tämä.

"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys."

Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja.

"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä -- mutta sano minulle, rakastatko häntä -- nyt sinä voit hänet hylätä -- rakastatko häntä kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä niinkuin --"

Silloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:

"Rakastanko häntä niinkuin sinä?

"En, suloinen sisareni!

"Älä pelästy!

"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.

"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei saa sitä tietää.

"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!

"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.

"Ymmärrän sinua.

"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken surulle.

"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.

"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.

"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.

"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.

"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun -- sillä Valeria, niin pelkään -- ei tule koskaan hänen omakseen.

"Voi hyvin, Mirjam!

"He tulevat.

"Muista tätä hetkeä.

"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi."

Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta Valerian luota.

Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.

Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.

Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan, painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi viereiseen huoneeseen.

Valeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.

Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.

Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan.

Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti satamasta.

Totila katseli unelmoiden laivaa.

Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.

Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsensä ja kaiken.

Silloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,

"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. -- Tule! Mitä tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?"

Totila ojentautui vähitellen pystyyn.

"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? -- Siellä ne pakenevat! --"

"Kutka?" kysyi Torismut.

"Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.

Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.

"En antaudu koskaan!

"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.

"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja kuninkaalta?"

"En mitään."

"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.

"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi edes neljäsataa miestä."

"Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietittyään.

"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on neljäsataa viisikymmentä goottia.

"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.

"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa -- menen itse sinne aselevon kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."

"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."

"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"

Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.

Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.

"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"

"Se on minun asiani.

"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä -- viimeisen kerran tässä elämässä."

"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen", kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."

"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?

"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika.

"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.

"Minä yksin voin teidät pelastaa."

Hän tarttui Mirjamin käsivarteen.

"Sinäkö pelastaisit minut?" huusi tämä peräytyen. "Mieluummin kuolen."

"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi.

"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun käsistäni.

"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen hänen kalpeaan naamaansa."

"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.

"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.

"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden rappeutuneiden muurien yli."

"Kenties", irvisteli Jochem, "me lennämme lintujen tavoin niiden yli.

"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit -- sen sanon sinulle -- hautaavat heidät raunioihinsa.

"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi -- annanhan sinulle anteeksi -- kun vain tulet vaimokseni."

Hän tavoitteli Mirjamin kättä.

"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.

"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.

"Lähde tiehesi!"

"Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa -- vaimokseni et koskaan tule.

"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.

"Näkemiin!"

Hän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.

Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili hänen Jumalaansa.

Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.

Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen luonaan ja hänen Jumalansa luona.

Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti.

Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot.

Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkkiä.

"En minä sitä usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.

"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.

"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten kunnollinen ryöstö."

Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä odottavia etujoukkoja vastaan.

Belisarius hypähti pystyyn.

"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.

"Päälliköt, rynnäkköön!

"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista."

Päälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja voitonhimo.

Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri -- Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin -- kun joku kutsui häntä hiljaa.

Hämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.

"Mitä tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti.

"Minulla ei ole aikaa!

"Kova työ on edessä!

"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."

"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."

"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"

"En, mutta muurien alitse, maan läpi.

"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."

Johannes seisahtui.

"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"

"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.

"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"

"Minä olen sen rakennuttanut.

"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.

"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.

"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."

Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Ja jos sinä petät minut?"

"Minä kuljen miekkojenne välissä.

"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."

"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.

VIIDES LUKU.

Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet.

"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä, Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki. Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.

"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät rynnäkköportille.

"Mutta kuka suojelee portin tornia.

"Hänet meidän täytyy saada käsiimme."

"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla."

"Hän kuolee", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. "Eteenpäin."

Hän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.

"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."

Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.

Äkkiä huusi Johannes puoliääneen: "Ottakaa juutalainen kiinni!

"Pistäkää hänet kuoliaaksi!

"Vihollisia! Aseita!

"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme, joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"

"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto temppeliholviin."

"Mitä täällä on? -- Luita. -- Luuranko!"

"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs miehistä.

"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!" komensi Johannes.

"Minä näen tähden."

"Se on päivän valo Napolista", sanoi Jochem. "Vielä muutamia askeleita."

Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun juuriin.

Me tunnemme puun.

Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.

Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.

"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."

Puhuja oli Arria.

"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin.

"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.

"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."

Hän kääntyi aukkoon päin.

"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."

Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti.

"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken rukoustaan?"

Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."

Hän tuli nopeasti esille juurten varjosta.

Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean miehen nousevan maasta.

Autuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.

Hän levitti kätensä.

"Jucundus!" huusi hän.

Tämä oli hänen viimeinen sanansa.

Bysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.

Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien -- Mirjamin kukkien päälle.

Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.

"Missä on portti?"

"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan."

Perseus näytti sotamiehille tietä.

"Missä ovat tornin portaat?"

"Täällä oikealla", sanoi Jochem -- nämä olivat ne portaat, jotka veivät Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut -- "hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."

Iisak sieltä tulikin.

Hän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä portaille.

"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi hän.

"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." -- Hän hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.

Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.

"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan.

Silloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.

"Petturi, petturi", huusi hän. "Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku."

Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.

"Petturi!" huusi Iisak vielä kerran.

Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.

Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja riemuhuutojen kaikuessa -- oli tullut jo aivan pimeä -- tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.

Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.

Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.

Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka vielä olivat jäljellä.