Chapter 32

Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä Belisariusta vastaan.

Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.

Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja kaakosta -- läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna -- mutta Napolin satamaa hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.

Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä yhteydestään meren kanssa.

Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän pelkäämään. Tämä oli Totila.

Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhjästä.

Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta.

Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa, joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.

Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.

Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen miehistön mieliä.

Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle.

Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja rikkaita.

Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan.

Levollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja rakkaudelleen.

KOLMAS LUKU.

Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.

Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.

Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.

Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.

Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.

Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.

Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.

Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.

Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.

Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.

Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.

Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.

Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.

Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.

Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.

Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.

"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.

Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.

"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.

"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? -- 'minä uskon pyhäin ihmisten -- --'"

"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.

"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"

"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.

"Kuten me nyt.

"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.

"Mutta -- minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.

Arria oli hetken ääneti.

"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."

Mirjam punastui hiukan.

"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan hänelle".

"Kenelle?"

"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."

"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"

"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.

"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.

"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."

"Onko hän Totilan arvoinen?"

"Hän on hyvin kaunis.

"Ja ylhäinen.

"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.

"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.

"Minä annan hänelle ruusuja.

"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.

"Kuuluvatko siihen vain kristityt?

"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.

"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" -- hän huokasi.

"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.

"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.

"Täydellisesti levätä!

"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.

"Levätä elämästä.

"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?

"Ei minun luullakseni."

Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.

Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.

"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.

"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.

"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."

"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.

"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."

"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.

"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."

Mirjam pudisti hiljaa päätään.

"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.

"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?

"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?

"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.

"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.

"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen -- niin en kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja tuskani."

"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!

"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!

"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.

"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.

"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo ikipäiviksi.

"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!

"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.

"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.

"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen rakasta päätään.

"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan minä hänet nähdä."

"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!"

"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.

"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin."

"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?

"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta."

"Mutta hän palaa sittenkin.

"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.

"Hän oli hyvä poika.

"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.

"Silloin hän sanoi:

"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'

"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'

"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'

"Ja minä sanoin amen.

"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa.

"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.

"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla olevaan luolaan.

"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.

"Hän ei ole vielä tullut takaisin.

"Mutta hän ei ole kuollut.

"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.

"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin silmät näkivät hänet vielä.

"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.

"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.

"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."

Vanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.

Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas.

Mirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.

"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!

"Onko se totta?

"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa, onko hän Messias?

"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? -- Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.

"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.

"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut sielukseni.

"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman rakkauttani?

"Silloin en olisi enää Mirjam.

"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko iäisyyskin hänen rinnallaan?

"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen valkoisen vaippansa helman loistavan?

"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" --

"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ääni.

Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.

Uliaris meni päinvastaiselle taholle.

Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan -- -- kunnes se häipyi kaukaisten varjojen joukkoon.

NELJÄS LUKU.

Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita.

Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.

"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko? Missä?"

"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius. Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."

"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi."

"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.

"Onneksi se ei ollut myrkytetty.

"Sain sen yöllä.

"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.

"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää yötä, Napoli!

"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.

"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.

"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan harmaaseen päähäni."

"Varustus täytyy hävittää", sanoi Totila miettiväisenä.

"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki. Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.

"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.

"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. -- Siellä täällä heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.

"Jos tämä yltyy -- --! -- Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi aion minä" -- hänen kasvonsa synkistyivät --

"Mitä aiot?"

"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" --

"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.

"Tiedän paremman keinon. -- He näkevät nälkää. Toin eilen neljä laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."

"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovettä, hyi helkkari!"

"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!"

"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?"

"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen."

"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.

"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien muurien piiristä."

"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viiniä.

Uliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:

"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.

"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi."

Ja ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.

Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet viettivät hauskan illan.

Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi hän hieromaan silmiään.

Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu.

Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.

Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.

Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota Napolin edustalle.

Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja tehtävä loppu merirosvouksista.

Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle.

Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.

"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa leiriin päin.

Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, -- hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa -- kun henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja huusi:

"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu."

Raivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:

"Sen sanoman tuoja kuolkoon!"

"Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi."

"Kuka se oli?"

"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti."

"Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila."

"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."

"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on."

"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."

"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi Prokopius.

Mutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.

"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy sietämättömäksi.

"Nyt tästä täytyy tulla loppu."

Hän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:

"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy päinsä.

"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemistä.

"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan Belisariuksen."

Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.

Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan. Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.

Hän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.

Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen.

Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.

Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.

Surullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.

"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt taitoasi.

"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan on?"

"Kolmesataa viisikymmentä, herra!"

"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.

"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.

"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.

"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.

"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.

"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi vuorokauden aikana.

"Anna joukkojen vuorotella.

"Pane kaikki koneet käyntiin."

"Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit, tulenheittäjät?"

"Nekin! Ne etupäässä."

"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta."

"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä."

"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?

"Keisarin kaupunkia.