Chapter 3

Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä, oli nähtävästi pakanuuden aikana -- mikä näkyi pitkin seiniä olevista pehmeistä lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan ylistää.

Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten tyyssija.

Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.

Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.

Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.

Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, _tämän_ käden tuon kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"

Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.

Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta."

"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin -- tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään -- tuskin itseäsikään. Synti oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti totella pirullista tahtoasi."

Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.

Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta. Asia näytti häntä kiinnostavan.

Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.

"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään ihmeellistä ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi.

"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.

"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.

"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä. Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa kestää liian kauan.

"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."

Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa ovelle.

Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille, katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.

Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.

"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja asiakirjoja.

"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"

Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena ilmaista liiton muille jäsenille.

"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."

"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."

"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet.

"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin yksityisestä.

"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."

"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten syömään persialaista omenaa.

Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.

Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön valvominen eivätkä muut ponnistukset.

Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.

"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä omatunto, siinä koko arvoitus."

"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies minusta arvoitus."

"Sitä toivonkin."

"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"

"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus muille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."

"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa."

"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.

"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä ja --"

"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt, hän voi heitä hallita.

"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.

"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.

"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen sinulle ja antaisin itseäni hallita -- jos vain voisin sen keksiä.

"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.

"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan, heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin -- sinä ja minä."

Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja ryyppäsi hiukan viiniä.

"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.

"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."

"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --"

"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi, ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä Silverius tahtoo."

Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.

"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä edelleen."

Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: -- "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin säilytettyä, mutta liian makeaa. --

"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain muuta?"

"Joko" -- Silverius sanoi innokkaasti -- "Länsi-Roomalle omaa keisaria --"

"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin kädessä --"

"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --"

"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.

"Hyvin, ystäväni.

"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.

"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi raakalaisia!"

Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.

"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."

Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.

Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina pysyisi sinä."

Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen Forum romanumista.

Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.

Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.

"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?

"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin täytyy tehdä sitä, mitä teen.

"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.

"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.

"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."

Näin sanoen hän meni taloonsa.

Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.

Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja luki:

"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus Aurelius Cassiodorukselta.

"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.

"Saat erittäin tärkeän valtionviran.

"Riennä heti Ravennaan."

VIIDES LUKU.

Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, epäkodikkaassa.

Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.

Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä kadonnut.

Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli.

Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.

Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.

Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa.

Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään sieltä.

Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.

Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen, väkirikkaaseen kaupunkiin.

Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.

Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana tunteena.

Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.

Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä -- oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.

Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen, eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.

Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin -- vilkkaassa liikkeessä.

Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.

Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.

Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.

Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties pahempaakin.

Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.

Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.

Edellinen laski sisään Cetheguksen.

Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen, tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet sisään.

Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä täällä nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita -- akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.

Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryöstöltä.

Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.

Hän meni edelleen.

Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita, kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.

Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, -- sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta päässyt länsigoottien valtaistuimelle -- sekä sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.

Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.

He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään mielenlaatuun.

Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi.

Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion etuhuoneeseen.

Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä. Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.

Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.

Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä, ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta.

Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa, goottien valtakunnan perillinen.

Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa.

Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan, eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.

Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan suvun jäsenet.

Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa.

Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.

Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua.

Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko hän neito? -- hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.

Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.

Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.

Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä olennosta.

Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.

Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.

Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan eloon.