Chapter 29

"Mitäpä noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikkiä.

"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase, jota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin paljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.

"Miekan käyttäjänä kiitän minä parhaaksi kreivi Vitigestä Faesulaesta.

"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa! Hän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa ruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi Guntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! -- Katsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme heitä vastaan!"

Joka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja vaunuilla.

Laajan kentän täytti yhä enemmän kuohuva, aaltoileva elämä.

Joen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi yhä kasvava väkijoukko.

Ystävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet, etsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.

Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli aikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.

Jalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut italialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti kullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, -- seisoi raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä tammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen läheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen turkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin korvassa.

Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava tämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita muureja villejä svaaveja vastaan.

Vielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa eikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan samoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.

Tuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut roomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.

Ja vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan karhunpesän viereen lautavajansa.

Niin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut siitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen lähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.

Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he puhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat, loistavat silmät ja -- ennen kaikkea -- samanlainen tunne rinnassa: voittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai kuolleina.

Suunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin nouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin vanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen sekamelska näyttänyt loppuvankaan.

Mutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven omituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä vaikeni tuhansien äänten sorina.

Tarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta läheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.

Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa, päät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja vanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja palvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja päättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.

Saavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella, pitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä vastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi aseitaan.

Heti sen jälkeen oikeudenpalvelijat ryhtyivät toimeensa.

He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle, toinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt pähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.

Idässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden päihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat, ettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.

Kun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta keihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:

"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt Jumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita."

Lyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta kuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi melkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa. Kaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan nimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.

Ainakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut paikalle kentän aitaamisen aikana.

Mutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan käräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi lausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan epäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa muistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen puolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.

Ja kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei käräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista, ystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut saapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun heitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja tienoilla.

Tämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien virallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka johtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.

Useat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ääntänsä kuuluviin.

Silloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva raikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.

Kaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä käräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen, joka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi kaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.

Kun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot. Hänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.

Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet tarumaiseksi henkilöksi.

Kun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus:

"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet sen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä ettekä muuta edustajaa.

"Älkää tästä pelästykö!

"Jos kuningas luulee sillä tekevänsä käräjät tyhjiksi, erehtyy hän.

"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada oikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.

"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea minua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on päämahtimme. Goottien kansa on vapaa."

"Niin, me olemme vapaat", huusi tuhatääninen kuoro.

"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään", huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin kuningas ja kreivi.

"Kukapa tuntee oikeuden käytännön paremmin kuin Hildebrand, Hildungin poika?

"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme!"

"Niin", kaikui joka taholta, "Hildebrand olkoon käräjäkreivimme."

"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni yhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen valtakirjan paperilla ja pergamentilla.

"Esi-isäni ovat johtaneet goottien käräjiä vuosisatoja.

"Tulkaa, sajonit, auttakaa minua käräjien avaamisessa."

Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä metsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit puhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi neliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea tuomarinistuin.

Goottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja paimenjumalan alttarilta.

Toiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen, laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat hänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle puolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.

Sitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle puolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti kirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:

"Minä vaadin hiljaisuutta ja rauhaa!

"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä käräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti ja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?"

Silloin lähinnä seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa:

"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on oikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla goottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon."

"Hyvä", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren vaaran aikana. Minä kysyn --"

Hänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä päin tuli yhä lähemmäksi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Hämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.

Auringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei voinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.

Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti kädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:

"Ne ovat goottilaisia aseita! -- Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka -- se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen etunenässä.

"Pitkä mies hänen vasemmalla puolellaan on väkevä Hildebad!

"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa pitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan."

Nyt syntyi yleinen hälinä, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin.

Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien hevostensa selästä.

Riemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon läpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.

"Kuinka?" huudahti Hildebad hengästyneenä. "Te istutte täällä ja pidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius, vihollinen on laskenut maihin!"

"Me tiedämme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista."

"Kuninkaan kanssa", sanoi Hildebad katkerasti.

"Hän ei ole täällä", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. "Se vahvistaa epäluuloamme.

"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan paikallaan.

"Mutta siitä myöhemmin. Jatkakaa siitä, mihin jäitte.

"Kaiken tulee mennä oikeassa järjestyksessä. Hiljaa, ystäväni!"

Työnnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.

Kun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus:

"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin tyttären murhaamisesta.

"Minä kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?"

Hadusvint-vanhus astui esille pitkään nuijaansa nojaten ja sanoi:

"Punaiset ovat langat tämän käräjäpaikan ympärillä.

"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja kalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.

"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa eikä oikeutta.

"Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan."

"Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki häntä siitä.

"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää häntä murhasta?"

"Minä", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä rinnalleen.

Suosion murinaa kuului joka puolelta.

"Hän rakastaa kaunista Matasuntaa."

"Hän on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia hallussaan."

"Hän kosii Matasuntaa."

"Rakastettunsa äidin kostajana hän esiintyy!"

"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.

"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet -- hänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä -- eivät täytä verikoston käskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin tietänyt siitä.

"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman ruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan sijasta.

"Syytän kuningatarta murhasta ja verityöstä!"

Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa ja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.

"Ja todistuksesi? Sano --"

"Seis, käräjäkreivi", kajahti vakava ääni.

Vitiges tuli esille ja asettui syyttäjää vastapäätä.

"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen vaikuttaa itseesi.

"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden ensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei."

"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä", sanoi Hildebrand levollisesti.

"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja edustajansa."

"Häntä ei ole näkynyt."

"Onko hänet kutsuttu?"

"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat", sanoi Arahad. "Sajonit, tulkaa esiin."

Kaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan tuomarintuolia.

"Mutta", jatkoi Vitiges, "älköön sanottako, että goottinainen on tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on hän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen edustajakseen ja puoltajakseen."

Hän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten tämäkin.

Syntyi hiljaisuus.

"Kiellätkö sinä siis murhan?" kysyi tuomari.

"Minä sanon: se ei ole todistettu."

"Todista se", sanoi tuomari kääntyen Arahadiin päin.

Tämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges, hämmästyi.

"Pitäisikö se todistaa?" huusi hän kärsimättömänä.

"Tarvitaanko tässä todistuksia?

"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut ruhtinattaren verivihollinen.

"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa tavataan eräästä Gotelindiksen talosta -- kuolleena. -- Murhaaja pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?"

Hän silmäsi kärsimättömänä ympärillään olevia gootteja.

"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä", sanoi Vitiges levollisesti.

"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla tuomitaan.

"Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma.

"Voi, voi sitä kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen.

"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi, että vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan."

Hän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän voitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.

"Missä ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko hänet tavattu itse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä puhdistusvalalle?"

"Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita todistuksia kuin sydämeni luja usko."

"Silloin", sanoi Hildebrand --

Mutta samalla hetkellä tuli portilla seissyt sajoni hänen luokseen ja sanoi:

"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He sanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta."

"Vaadin, että heitä kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei syyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina."

Hildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehiä uteliaan joukon keskitse.

Edellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi vyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen jäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.

Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta, melkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.

Kun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoi Arahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.

"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari. "Tuntemattoman muukalaisenko?"

"Ei", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois. "Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän on Marcus Aurelius Cassiodorus."

Hämmästyksen huutoja kuului joka puolelta käräjäkenttää.

"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana", sanoi todistaja, "nyt on nimeni veli Marcus."

Hänen piirteistään kuvastui juhlallinen kieltäytymisen leima.

"No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mitä sinulla on kerrottavana Amalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus."

"Minä sanon sen.

"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan -- kosto on minun, sanoo Herra! -- Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani onnettoman tyttären viimeistä pyyntöä."

Hän otti papyruskäärön poveltaan.

"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit, jotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:

"Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus ystävyydestäsi.

"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin pelastuksen toivo.

"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja kärsin rangaistukseni.

"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani langettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani, jonka sokeudessani vein perikatoon.

"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi, jonka vuotamiseen -- kaikki saakoot sen tietää -- olin minä syypää, vaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään kansani Bysantin tähden.

"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä voimilla: pelätkää Bysanttia.

"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha tulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt Petrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on tehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.

"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani sovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut."

Hiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut vapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.

Vielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun aiheuttama hiljaisuus.

Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "Hän on rikkonut, hän on sovittanut.

"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää sinua uskollisuudestasi."

"Antakoon Jumalakin hänelle samoin anteeksi, amen!" sanoi Cassiodorus.

"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan sitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki maatilani Gotelindikselle."

"Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa", sanoi Arahad, "tuohon taloon väärentämällä Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kieltää, kreivi Vitiges?"

"En", sanoi tämä levollisesti, "mutta", jatkoi hän kääntyen Cassiodorukseen päin, "onko sinulla todistuksia siitä, ettei ruhtinatar kuollut tapaturmaisesti, vaan että Gotelindis aiheutti hänen kuolemansa?"

"Astu esiin, Syrus, ja puhu", sanoi Cassiodorus. "Minä takaan tämän miehen uskollisuuden."

Orja astui esiin, kumarsi ja puhui:

"Olen kaksikymmentä vuotta hoitanut järven sulkuja ja kylpytornin vesilaitoksia Bolsena-järven huvilassa. Minä yksin tunsin niiden salaisuudet.

"Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki Cassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren palvelijoita. Minä yksin sain käskyn jäädä sinne.

"Silloin saapui saarelle eräänä varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta ja kohta hänen jäljessään kuningatar.

"Tämä kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpeä ja käski minun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien avaimet sekä selittää kaikki laitoksen salaisuudet.

"Minä tottelin, annoin hänelle avaimet sekä pergamentille piirretyn kylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin häntä erityisesti, ettei hänen pitäisi avata kaikkia järven sulkuja eikä panna kaikkia putkia yht'aikaa käyntiin, sillä se voisi maksaa ihmishenkiä.

"Hän käski minut vihaisin sanoin luotaan. Minä kuulin, että hän käski kylpyorjattaren täyttämään kattilat kuumalla eikä tavallisuuden mukaan lämpimällä vedellä. Menin matkoihini peloissani hänen turvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen läheisyydessä.

"Vähän ajan perästä kuulin minä mahtavasta pauhusta ja kohinasta, että kuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla kuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seiniä. Kun samalla olin kuulevinani tuskallisia, marmoriseinäin heikentämiä hätähuutoja, riensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren.

"Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni vesilaitoksien hoitamispaikassa Medusan pään luona täysissä vaatteissa kuningattaren, jonka luulin olevan hengenvaarassa kylpytornissa.

"Hän painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi kylpytornissa apua.

"Kauhistuneena ja hämärästi aavistaen tapahtuman hiivin tieheni, onneksi hänen huomaamattaan."

"Mitä, kurja raukka", sanoi Vitiges, "sinä aavistit, mitä siellä tapahtui ja hiivit pakoon."

"Olen vain orja, herra, enkä mikään sankari. Ja jos julma kuningatar olisi minut huomannut, niin en olisi nyt täällä häntä syyttämässä.

"Heti sen jälkeen kuului huuto, että ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut kylpytorniin."

Uhkauksia, nurinaa ja huutoja kuului kokoontuneen kansan seasta.

Riemuiten Arahad huusi: "No, kreivi Vitiges, vieläkö aiot häntä puolustaa?"

"En", sanoi tämä pistäen miekkansa levollisesti tuppeen, "en puolusta murhaajaa. Toimeni on päättynyt."

Näin sanoen hän meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syyttäjien joukkoon.

"Teidän, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan", sanoi Hildebrand, "minun tehtäväni on vain teidän tuomionne täytäntöönpano.