Chapter 28

Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.

Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pimeään ympäristöön.

"Tässä se oli, herra", sanoi pakoon päässyt ratsumies, "katsokaa eteenne".

"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.

"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä tahdotte?"

"Samaa voin teiltä kysyä", vastasi johtaja samalla kielellä.

"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan."

Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.

"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."

Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:

"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?"

"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.

"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan. Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä, jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"

"Siis tieltä pois!" --

Hän kannusti hevostaan.

"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"

"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan."

"Vaikka helvetin puolella -- kun teitä vastaan on taisteltava."

Johtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.

"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."

Hän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.

"Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, ystävä!"

Jousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.

"Odotahan", huusi tämä peräytyen.

"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään laskeudu hevosen selästä.

"Mitä, herra? Ratsailtako?" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.

Silloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.

Mies ei liikahtanutkaan.

"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä mennä tuohon rotanloukkuun?"

Hän hyppäsi itse pois ratsultaan.

"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.

"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenpäin."

Hän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.

Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä solaa.

"Antautukaa!" sanoi hän.

"Tulkaa", huusivat gootit.

Johannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.

Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.

Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin, hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit peräytyivät hiukan.

Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenpäin asennostaan.

Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.

Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.

Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti veristä Valeriusta sylissään.

Silloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:

"Laiva! Herra -- laiva! Ne ovat laskeneet maihin.

"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä -- piilopaikkaan kallioiden lomassa." --

"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja --"

Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni. Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.

"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"

Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä oli kamala.

Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut tarpeeksi valoa.

Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.

Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.

Mutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.

"Kirottu pellavapää", huusi hän. "Sinä et siis hukkunutkaan?"

"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.

Silloin oli vastustus lopussa.

Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.

Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.

"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."

Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.

"Missä he ovat?" kysyi hän.

"Voitetut, pakenivat."

"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria -- lapseni -- onko hän pelastunut?"

"On, hän on pelastunut.

"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan Napolia ja pelastamaan teitä.

"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut -- mutta jouduinkin vain -- kostamaan puolestasi."

Hän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.

"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siitä kiittää."

Hän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.

"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi pelastaa, -- huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen, -- sinä teet sen, -- ja palkkanasi on rakas lapseni."

"Valerius! Isäni!"

"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" -- ja hän kohottautui viimeisillä voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, -- "vanno minulle Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten hallussa."

"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."

"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana -- kerro terveiseni hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi -- hänet ja Italian."

Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen -- ja kuoli.

Kauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.

Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.

Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.

"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.

Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.

Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.

YHDESTOISTA LUKU.

Näiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet aivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus oli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet voimakkaamman vastarinnan hyväksi.

Teodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen lähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä tahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä keisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.

Hänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun saapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten suunnitelmain toteuttamiseksi.

Sotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, -- eikä siihen hänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi sodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.

"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi. Belisarius tulkoon -- minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin."

Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.

Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa. Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa, laiminlyötiin.

Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat.

Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita.

Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.

Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen puolisonsa saapui takaisin.

Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian.

Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.

Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio.

Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka hän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän melkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä todistuksia.

-- Vain hän yksin oli nähnyt vihollisensa kuoleman. --

Ja hän tiesi, ettei häntä tuomittaisi ilman täydellisiä todistuksia.

Niinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi, esteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin sekä turvaan vastaiselta vainolta.

Kuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien varustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana niemimaan luoteisosaan. -- Heidän kanssaan meni useita tuhansia goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. -- Niinpä he luulivat, ettei tuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän vastustajiaan. -- Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana päivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan, monihaaraisen suvun jäseniä.

Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis suostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia goottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.

Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.

Kokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen lähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja Terracinan välillä.

Aikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle lähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton ja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä näyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha varustusten valmistamisessa.

Kun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa ilmeestä:

"Jumalan tähden, Cethegus! Minkä onnettomuuden sanoman sinä tuot?"

Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi sitten levollisesti:

"Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa.

"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen, minkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin."

"Vihdoinkin", huudahti Teodahad. -- Kuningatarkaan ei saanut salatuksi voitoniloaan.

"Älkää riemuitko liian aikaisin!

"Kenties kadutte vielä.

"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka ryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.

"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan varmasti hukassa."

"Hukassako?"

"Me olemme turvassa nyt."

"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle elävinä tai kuolleina."

Teodahad kalpeni.

"Mahdotonta", huusi Gotelindis.

"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta joutunut vihollisten käsiin.

"Vieläkin enemmän.

"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä myrskyisinä aikoina.

"Minä vangitsen teidät Rooman nimessä ja jätän Belisariuksen käsiin."

"Sinä et uskalla", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa.

"Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyssä.

"Minä sallin teidän paeta -- mitäpä minua teidän elämänne tai kuolemanne liikuttaa -- halvasta hinnasta."

"Suostun mihin tahansa", änkytti Teodahad.

"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen asiapaperit -- vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan salassa hieroneet kauppoja.

"Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Minä haluan kauppakirjan."

"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat kätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla kuorikellarissa!"

Hänen pelkonsa todisti hänen sanansa tosiksi.

"Hyvä on", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin ovia.

"Noudan ensin asiapaperit.

"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi. Jos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän mennä."

Hän lähti jättäen kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin puolisolleen. "Väistyäkö vai uhmaillako?"

"Mitäkö on tehtävä?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis jäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on ainoa pelastuksemme!

"Ensin Ravennaan -- se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston. Sieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että minun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia."

"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin", kysyi Gotelindis. "Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?"

"Liiankin varmassa! Katakombeissa!

"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä sokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on sittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä riennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi silmänräpäystäkään."

Hän lähti huoneesta.

Mutta Gotelindis jäi seisomaan mietteissään.

Hän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.

Hänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen luopua vallasta.

"Raha on valtaa", sanoi hän itsekseen, "ja vain valta on elämää."

Hänen päätöksensä oli varma.

Hän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä Roomassa odotellen laivaa.

Hän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan kantotuoliaan.

"Niin, pakene vain, raukka", sanoi hän, "minä jään tänne." --

KAHDESTOISTA LUKU.

Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan laajalla tasangolla.

Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne virranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen, joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.

Tällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja vakavin neuvottelu.

Se oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen yhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen katselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena tekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä suhteesta muihin valtioihin.

Ja yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli kansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden jäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät taas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.

Vapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti oikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.

Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa syyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta, murhasta ja muista suurista rikoksista.

Ylpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta olla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "käräjiin", jossa hän tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja näki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.

Mutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä syistä.

Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin, kun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa sotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla tärkeä sotajoukkojen katselmus.

Sen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan paljon väkeä.

Osa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin, vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on kahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.

He olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja käyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä, kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.

Muutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen", koska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan luona) kirkkaissa aalloissa.

Toiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat juoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa ja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen selkään.

"Mikä vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa saapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois otsalta, "vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras ratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin koettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen."

"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä", sanoi nauraen Guntamund, joka oli saapunut toisena, "sillä silloin tuskin olisin eilen saanut ensimmäistä palkintoa keihäänheitossa."

"Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään kilahteleva rengaspanssari, "Totila heittää hyvin keihästä, mutta varmemmin heittää musta Teja.

"Hän sanoo jo edeltäpäin, mihin kylkiluuhun hän heittää."