Chapter 27

Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piiristä.

Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen sotapäälliköistä.

Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.

Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mielessä.

Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä vihollista ja suojeltava rannikkoja.

Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.

Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.

Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.

Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.

Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon, etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.

Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.

Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.

Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.

Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.

He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.

Valerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.

Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.

Sillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.

Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi vielä enemmän kuin vihasi.

Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla.

Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.

Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.

Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja sanoi:

"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.

"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."

Hän vaikeni.

"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."

"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän kuin luultava, se on varma."

"Furius", huudahti roomalainen, "mistä sen tiedät?"

"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.

"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan.

"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja päivät Italian aarteista.

"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee maihin."

Valerius kalpeni mielenliikutuksesta.

Furius huomasi sen ja jatkoi:

"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että -- tyttäresi oli mukanasi."

"Valeria on roomalaisnainen."

"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."

"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa -- hänen täytyy lähteä täältä -- turvalliseen paikkaan." -- --

"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan laineet Napolin yli -- Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan."

"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja ja vaatekauppiaita?"

"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."

"Sinä sanot _teistä_. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?"

"En, Valerius!

"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.

"Ei, aion varustaa saareni niin -- kuten tiedät omistan puolet Korsikaa -- ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta ja meriltä kaikuu taistelun melske.

"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan -- ja senvuoksi" -- hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta -- "senvuoksi aioin -- tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." --

Hän vaikeni.

Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.

Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi, olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.

Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään kieltävän vastauksen tuskan.

Mutta Furius jatkoi:

"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta.

"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.

"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain omaisuuteni suuruuden -- vain osittain -- sillä se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä -- olkoot ne kuinka suuret tahansa -- kaksinkertaisen summan -- --"

"Furius!" keskeytti Valerius.

"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.

"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä -- enemmän kuin omaa sieluani."

Hän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.

Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. -- Se kesti vain silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.

Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen, jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.

"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekemään tarjoustaan kahdesti.

"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin käsin. -- Nyt tarjoan minä itseäni -- enkä, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan --"

"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina.

"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle, mutta hänen sydämensä --"

"Hän rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen. "Ketä?"

Hän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.

Tuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.

Valerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.

"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain -- ei vain hän -- sano ei, vanhus, ei hän --"

Hän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.

"Kuka? Ketä tarkoitat?"

"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani -- gootti. Hän se varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat -- Totila!"

"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.

Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.

Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.

"Kerran ennen -- juuri ennen häitä --! Ja nyt -- minä tiedän -- Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni -- olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi.

"Ja jollen olisi häntä saanut", -- hänen silmänsä välähtivät taas -- "niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.

"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen ruumiinsa äärestä -- mutta nyt se on _hän_!

"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa -- ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." -- --

Hän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.

"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä ketään miestä maan päällä -- en olisi sietänyt, että minut olisi syrjäytetty toisen vuoksi -- mutta kun se oli Totila! -- Annan Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.

"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan -- en itsekään tiedä minne -- joka paikassa muistan tämän hetken."

Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. --

Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.

Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.

Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin Napoliin.

Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.

Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.

Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.

Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.

Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan välittömässä läheisyydessäkin.

Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin kallionkielekkeen takaa.

Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:

"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?"

"Mastokorissa on jo merkki" -- vastattiin. -- "Kauppalaiva -- Furius Ahalla -- oli täällä ankkurissa."

"Minne matka?"

"Itään -- Intiaan."

KYMMENES LUKU.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.

Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen synnyinmaahansa.

"Minäkin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiväisenä, "vaikkakin --"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Valerius.

"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."

"Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin."

"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.

Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syöksyi kiivaasti sisään.

"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille -- teidän täytyy lähteä."

Huoneessa olijat hypähtivät ylös.

"Mitä on tapahtunut -- ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?"

"Puhu", sanoi Julius. "Mikä sinua huolettaa?"

"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla vaiti -- eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin --"

"Ruumiin?"

"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen."

Valeria kalpeni, mutta ei vavissut.

"Se saattoi olla sattuma -- kenties hän on hukkunut."

"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli rinnassa."

"Se todistaa merisotaa, eikä muuta", arveli Valerius.

"Mutta tänään --"

"Tänään?" kysyi Julius.

"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole palannut." --

"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. -- Hänen sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. -- "Usein hyökyaallot tukkivat tien."

"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."

Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.

"Mitä on tehtävä?" kysyi hän.

"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käski Valerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."

"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan teitä. Rientäkää!"

Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja verinen goottisoturi.

"Paetkaa", huusi hän. "Ne ovat täällä!"

"Ketkä ovat täällä, Gelaris?" kysyi Torismut.

"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!"

"Puhu!" käski Torismut.

"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle --"

"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut.

"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä, niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.

"Kaksi noitaa -- metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat -- hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin -- ja hei vain --"

"Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius.

"He kiidättivät minua Regiumia kohti. -- Kun olin taas tullut täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.

"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin --"

"Entä luja Panormus?"

"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät kaupunkiin."

"Entä Syrakuusa?" kysyi Valerius.

"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin -- goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli -- sillä hänen konsulivirkansa päättyi sinä päivänä -- kultarahoja ympärilleen siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."

"Missä on merikreivi? Missä on Totila?"

"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta laivastaan.

"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä varusteissa -- eikä hänen ruumistaan -- ole vielä -- saatu ylös."

Valeria vaipui sohvalle.

"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä -- he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.

"Minun piti opastaa heitä.

"Vein heidät harhaan -- kauaksi länteen päin -- merenrantasuohon ja -- pakenin -- illalla pimeässä -- mutta he -- ampuivat -- jälkeeni -- nuolia -- joista -- yksi sattui -- en jaksa enää." --

Mies kaatui maahan.

"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä nuolia.

"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."

Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat järkähtämätöntä päätöstä.

"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian luona -- voikaa hyvin!"

Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen tilustensa rajaa.

Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.

Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.

Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.

Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti näkyisi useampia tulia.

Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.

Turhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.

He olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.

Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sisässä.

Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä karkua.

Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista heidän vähälukuisuutensa.

"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, -- ja tuolla tulee vielä lisäksi sola -- seis, mitä siellä liikkuu?"

Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville.

"Kuka siellä on?" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.

Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi hänen rintaansa.

"Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.

"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin ääressä.

Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää vastaan.

Solassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.

"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."

"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."

"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos --"