Chapter 23

"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.

"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn peräyttämistä.

"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.

"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet.

"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.

"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä luostarista puutarhan muurin ylitse.

"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta. Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.

"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, -- he tapasivat pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin koppiinsa.

"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.

"Sellainen oli vanhempieni kohtalo."

"Entä sinä?"

"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri -- hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."

"Entä perintösi, tiluksesi?"

"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."

"Ystävä parka!

"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?

"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja -- olit kerran Kreikassa vankina --"

Teja nousi.

"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.

"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.

"Olen saanut katkerasti katua sitä.

"En enää koskaan usko.

"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen kuin muut."

Hän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.

Vitiges katseli kauan ääneti eteensä.

Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.

Hän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.

Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pimeää.

Huoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.

KOLMAS LUKU.

Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa, kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.

Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.

Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis -- vielä eräs seikka." Hän nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.

Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen käsivarteen.

Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.

"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, -- on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."

"Olen sitä jo miettinyt", sanoi Petros.

"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä Vitiges --"

"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut tarkoin ympärillesi.

"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."

"Kuka?"

"Kreivi Teja, Tagilan poika."

"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?"

"Vaarallisin kaikista.

"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni."

"Mistä se johtui?"

"Hän oli naapurini Florentiassa.

"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa -- turhaan pyysin häntä luopumaan niistä.

"Ja", hän hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.

"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä tilukset ja antoi ne minulle halvalla.

"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa -- ystäväsi, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."

"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyvällä? Tietääkö Teja --?"

"Ei hän tiedä.

"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä -- ostin tilukset.

"Hän katselee minua aina karsaasti.

"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka Jumalan jalkojen juuressa."

"Vai niin?" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.

"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.

"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa.

"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."

Teodahad nyökäytti päätään.

"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.

"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja neljänneksi --"

"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit käsiinsä.

"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. -- Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" -- --

"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."

"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun. "Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."

Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.

"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. --

"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.

Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.

"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."

Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.

"Kuningatar", -- änkytti Teodahad.

"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.

"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.

"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."

Teodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa katsettaan.

"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön aikana uskottunasi.

"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni en liian myöhään kansaani nähden.

"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan."

"Sinä teet puheellasi vääryyttä", sanoi Petros, "ja olet kiittämätön."

"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.

"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.

"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten -- minä hylkäsin sen inhoten.

"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.

"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua."

Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti epäluuloisesti Petrosta.

Tämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:

"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?

"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?

"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet."

"Jätä meidät", sanoi Teodahad rohkaistuneena.

"Minä teen, mitä hyväksi näen.

"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.

"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään."

Hän näytti nimeään sopimuksen alla.

"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän todistajaksi", sanoi Petros.

"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.

"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidetään Regetassa.

"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."

"Sitä et voi tehdä", sanoi Petros rauhallisesti, "syyttämättä itseäsi."

"Minä aionkin syyttää itseäni.

"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni kärsiä ansaitsemani kuoleman.

"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heidät eläessäni syöksin."

Jalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.

Teodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.

"Neuvo, auta --", änkytti hän vihdoin.

"On olemassa vain yksi neuvo.

"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen annetaan toimia vapaasti.

"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.

"Siitä on sinun pidettävä huoli."

"Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En minä mitään voi.

"Missä on Gotelindis?

"Hän yksin voi auttaa."

"Entä prefekti", sanoi Petros -- "lähetä häntä noutamaan."

Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan päätökseen.

Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:

"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.

"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua kenenkään gootin kanssa -- hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen kaikkea."

Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi Amalasuntan oven eteen.

Pian hän palasi takaisin.

"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös, Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."

Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla Cethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.

Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja vetää ne tiukemmalle.

Hän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle -- niin ei saisi käydä.

"Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mikä nyt on kaikista tärkeintä?"

"Selvyys", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.

"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät toinen toistaan.

"Teillä on omat tarkoitusperänne -- niin on minullakin.

"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.

"Mutta minulla -- minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä salaisin.

"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa.

"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.

"Minun itseni on se teille ilmoitettava.

"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.

"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä maasta.

"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.

"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. -- Sinä tiedät Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle kirjoittanut.

"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.

"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa, ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.

"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa. Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."

Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt huomaavan. Hän jatkoi:

"Kuulkaa ehtoni!

"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto Sisilian luona.

"Hän ei saa laskea maihin.

"Hänen on palattava kotiin.

"En tarvitse Belisariusta Italiassa.

"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.

"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.

"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.

"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.

"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.

"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi tuumaakaan tästä maasta.

"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros."

"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.

"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.

"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.

"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.

"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään."

Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä kyennyt vastaamaan mitään.

Mutta katseesta välähti sammumaton viha.

"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä, "olet oikeassa.

"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.

"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?"

"Ehdottomasti."

"Entä Amalasunta?"

"Hänet jätän teidän käsiinne."

"Hyvä", sanoi bysanttilainen, "minä suostun."

Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.

"Saat itse toimittaa määräyksen perille."

Cethegus luki sen tarkoin.

"Hyvä on", sanoi hän pistäen taulun povelleen, "asia on siis päätetty."

"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros.

"Ensi kuun alkupäivinä. Minä menen Roomaan. Voikaa hyvin."

"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen -- Teoderikin tyttären tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "Säälitkö sinä taas häntä?"

"Hänen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella mennessään. "Tuomari lähtee -- pyöveli alkakoon työnsä."

Hän meni ylpein askelin ulos.

Silloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.

"Petros", huusi hän, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet tehnyt?

"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt palautat kotiin."

"Ja annat tuon kopean riemuita", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.

Mutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti hänen kasvoistaan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tällä kertaa on hän voitettu. Pilkattu Petros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen."

Hän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen, katsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:

"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se merkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta kirjoitettu.

"Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon."

NELJÄS LUKU.

Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa.

Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina. Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.

Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.

Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten vihollisten läheisyyden tunne.

Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan.

Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.

Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.

Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.

Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.

Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.

Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi -- tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli -- alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.

Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa -- hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot -- pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.

Hän tunsi heti -- Cassiodoruksen käsialan --.

Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.

Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:

"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.

"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon sielusi joutuu kadotukseen.

"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.

"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.

"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa Venus-temppelin luo puutarhaan.

"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."

Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "Uskollinen Cassiodorus", kuiskasi hän.

Hän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.

Hän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.

Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.

Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja kunnian loisteen ympäröimänä.

Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.

Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta vielä enemmän pelko -- ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan -- siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.

Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-järven ohi.

Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen suunnitelmansa toimeenpanoa.

Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat.

Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille, jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä Cassiodorus tavallisesti oleskeli.

* * * * *

Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.

Hän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.

Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.

Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.

Vihdoin aurinko laski.

Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan portaille.

Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.

Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin -- kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan vakoilija seurannut hänen askeleitaan.

Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.

Hän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.

Se oli vapaa.

Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui kammottavalta.

Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.