Chapter 22

"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen puhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.

"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja levoton -- enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. -- Sana sinun huuliltasi poistaa kaikki nämä sumut."

"Mitä pitkistä puheista", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin selustaan, "sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää."

"Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sinä syytön kolmen herttuan kuolemaan?"

"Ja ellen olisi -- eivätkö he ole kuolemaa hyvin ansainneet?"

"Amalasunta, minä pyydän sinua sanomaan: olen."

"Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon."

"Minä vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen, "Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen."

"Nouse", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, "sinulla ei ole oikeutta tehdä tuota kysymystä."

"Ei", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, "ei, ei enää.

"Sillä tästä hetkestä alkaen en enää kuulu tähän maailmaan."

"Cassiodorus!" huudahti kuningatar säikähtyneenä.

"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat arvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen."

"Minne, vanha ystävä, minne?"

"Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin.

"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia maan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole maan päällä mitään, joka minua pidättäisi.

"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka verentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle siunausta, vaan kirousta.

"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle armollinen."

Ennenkuin kuningatar ehti toipua hämmästyksestään, hän oli kadonnut.

Amalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta ovessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.

"Kuningatar", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, "jää tänne ja kuule minua. Minulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni."

"Ketkä sinua vainoovat?"

"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin minulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä ratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten, minkä voit. Minä uudistan ehdotukseni."

"Minkä ehdotuksen?"

"Eilisen."

"Häpeällisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu.

"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän, että sinut kutsutaan takaisin.

"En ryhdy keskusteluihin kanssasi."

"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan lähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan."

"Mahdotonta", huusi hyljätty ruhtinatar. "Minä peruutan pyyntöni."

"Liian myöhään! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona.

"Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sinä hylkäsit.

"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa viimeisenä todistuksena."

"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen tajuta asemansa.

"Ei hän tahdo syöstä sinua perikatoon. Hän tahtoo pelastaa sinut.

"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon. Tämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.

"Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta.

"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki linnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit lähtevät aseettomina Alppien yli."

"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään huomaan minä petollisuutenne.

"Minä pyydän apuanne ja te tahdotte tuhota minut."

"Ei sinua, barbaarit vain."

"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja heidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa."

"Mutta he eivät ole enää sinun puolellasi."

"Konna! Pois näkyvistäni! Pois hovistani!"

"Et tahdo kuulla minua.

"Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengestäsi."

"Hengestäni vastaa aseistettu kansani."

"Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta --"

"Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani."

"Hyvä on", sanoi Petros itsekseen. "Silloin täytyy jonkun muun se tehdä. --

"Tulkaa sisään, ystäväni", huusi hän seuraavaan huoneeseen. --

Mutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksinään, kädet ristissä rinnalla.

"Missä on Gotelindis? Missä on Teodahad?" kuiskasi Petros. --

Ruhtinatar huomasi hänen hämmästyksensä.

"Jätin heidät palatsin edustalle.

"Nämä naiset vihaavat toisiaan liian kiihkeästi.

"Heidän intohimonsa turmelisi asiat."

"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synkästi ja vetäytyi hänestä kauemmaksi.

"Kenties tällä kertaa", kuiskasi Cethegus mennen hänen luokseen.

"Sinä olet hylännyt bysanttilaisen ehdotukset. Sitä odotinkin.

"Käske tuo viekas kreikkalainen pois."

Kuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen.

"Mitä asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun enää."

"Sinä olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt näet seuraukset."

"Näen kyllä", vastasi hän surullisesti.

"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan Italiaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin sinulle usein."

"Muistan, enkä voi sinua siitä moittia."

"Mieluisinta minusta olisi, että Italia olisi aivan vapaa.

"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin alistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin tyranniuteen.

"Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin.

"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää pystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi tukea, sen sanon sinulle suoraan.

"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa eivätkä italialaiset sinuun luota."

"Miksi ei? Mikä erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?"

"Omat tekosi.

"Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen käsissä.

"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston Bysantista."

Amalasunta kalpeni.

"Sinä tiedät --"

"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat sinua."

"Onhan minulla gootit jäljellä."

"Ei enää.

"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. -- Mutta sitäpaitsi ovat roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko maailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut ensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.

"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa."

"Uskoton!"

"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.

"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua vastaan.

"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.

"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä, sinun kansasi ja minun kansani nimessä."

"Minkä uhrin sinä vaadit?"

"Korkeimman: kruunusi.

"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."

Amalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.

"Kruununi! Se on minusta niin kallis."

"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin."

"Voinko luottaa neuvoosi?"

"Jos se olisi sinusta -- mieluista, niin voisit epäillä.

"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.

"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua häpeään."

"Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta epäillen.

"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän kansaasi kuin valtikkaasi."

"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henkiäkään" -- hän tuuditti mielellään omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella -- "enkä kieltäydy nytkään -- mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"

"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali."

"Mitä? Heikko Teodahadko?"

"Hän ei tosin ole sankari.

"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä asetat hänet valtaistuimelle.

"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja pelkäisivät."

"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis kuningattarena."

Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.

"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.

"Luovu kruunusta!"

"Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja sydämeni sykkii kiivaasti.

"Salli minun miettiä ensi yö.

"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos siitä!

"Huomenna ilmoitan päätökseni."

NELJÄS KIRJA

TEODAHAD

ENSIMMÄINEN LUKU.

Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja, että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo oli noussut valtaistuimelle!

Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle.

Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.

Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa.

Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.

Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.

Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.

Uusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.

Gootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.

Ruhtinas Teodahad oli tosin mies -- mikä oli hänelle eduksi Amalasuntaan nähden -- ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.

Mutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.

Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan.

Yksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.

Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sillä" -- sanoo eräs sen aikainen kirjailija -- "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli naapureita."

Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.

Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.

Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan.

"Te tiedätte", päätti hän puheensa, "millainen kansan mieliala on.

"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.

"Nytkin on sopiva tilaisuus.

"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?

"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?"

"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän", huusi Hildebad.

"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."

"Ei", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, "ei vielä.

"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.

"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun, kenties voittamaankin.

"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys sen oikeuttaa.

"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.

"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.

"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia."

"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta", varoitteli Teja.

"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.

"Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, "te epäröitte.

"Minä en, sillä olen sidottu.

"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen suvustaan elää."

"Hullu vala", huusi Hildebad.

"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.

"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.

"Ja amalit ovat jumalien poikia", lisäsi hän salaperäisesti.

"Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen.

"Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sitä käsitä.

"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.

"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette välitä mitään.

"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.

"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.

"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen."

"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa --"

"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan."

"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta -- niin kauan kuin häntä voi sietää."

"Mutta ei hetkeäkään kauempaa", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. --

TOINEN LUKU.

Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla.

Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden näyttämönä.

Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.

Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.

Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.

Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ääressä.

Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.

Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.

Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.

Vihdoin -- salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet loistaneet -- hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.

Verkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia tähtiä.

Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt kuukausmääriin.

Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun Venus-temppelin luo.

Hän katseli kimaltelevalle merelle -- silloin välähti heikossa kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa."

"En. Olin kuolleiden luona."

"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.

"Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten.

"Useat kaipasivat sinua, Teja."

"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."

"Riistänyt isänperintösi?"

"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi, piirtävät nyt hänen auransa vakoja."

Ääneti hän katsoi eteensä.

"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi."

"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. -- -- -- Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan Bysanttiin."

"Sinä laulat enää hyvin harvoin."

"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas laulan."

"Ilonko aika?"

"Suurimman, viimeisen surun aika."

Molemmat olivat kauan ääneti. --

"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.

"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras ystävä.

"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin nuoruudentovereihisi."

Teja puristi hänen kättään.

"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymmärtäisikään. Nuo toiset --! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."

"Ketä?"

"Häntä, jota kaikki rakastavat."

"Totilaako?"

"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä synkiksi."

"Täytyy jäädä! Miksi?

"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma."

"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?

"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.

"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen, mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; -- joka kerran on huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti -- jos hän on sen kerran kuullut -- epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa elämää.

"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei voi enää häntä säikäyttää.

"Mutta -- hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut."

"Kauheata.

"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.

"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?"

"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy oppia kokemuksen tietä.

"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen ajatuksensa.

"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana, joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa -- ja että näkisit, kuinka kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun -- kerron muutamia palasia surullisesta elämästäni.

"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa vasten -- "kenties kerron vielä joskus nekin.

"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. --

"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se uskollinen.

"Sinä olit läsnä -- sinä muistat -- kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. -- Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi kuin äpärä. -- --

"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.

"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.

"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.

"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.

"Vihdoin onni hymyili hänelle.

"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.

"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat hänen saaliikseen.

"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja kutsui Italiaan.

"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa, Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. -- Mutta hänen onnensa ei ollut pitkäaikainen.

"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.

"He olivat katolilaisia -- eivät areolaisia -- ja sisarusten lapsia. Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko -- määräsi heidät eroamaan.

"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.

"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt --"

"Kuka tuo heittiö oli?"

"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.

"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella hänen sieluaan omantunnontuskilla.

"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja hänen lähettiläitään.

"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.

"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.