Chapter 21

"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettä Berytuksessa ja Ateenassa.

"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai keskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen johtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta ja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.

"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi muuttanut."

"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja Justinianus --"

"Tahtoo tietysti kaikin mokomin säilyttää barbaarien vallan Italiassa."

"Se on totta", sanoi kaunopuhuja hämillään, "mutta voi sattua tapauksia --"

"Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "älä viitsi enää syöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.

"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas ollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.

"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.

"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla valtaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä päämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.

"Minun ei tietenkään pitäisi saada tietää, mitä keisari aikoo.

"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun kerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo."

Ilkeä ja katkera hymy väreili lähettilään huulilla.

"Keskustelutaitosi on yhtä osuva kuin Ateenassa", sanoi hän myrkyllisesti.

"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen, Prokopius toinen ja sinä vasta kolmas."

Silloin Syphax astui sisään.

"Hunnutettu nainen", ilmoitti hän, "odottaa sinua Zeus-salissa."

Iloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi prefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:

"No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi."

"Niin, mutta itsellesi", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos.

"Saat vielä katua pilkkaasi, kopea mies", ajatteli bysanttilainen.

Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin veistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun puetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean vaippansa hilkan.

"Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus hämmästyneenä, "mikä tuo teidät luokseni?"

"Kosto", vastasi käheä, ruma ääni ja ruhtinatar meni hänen luokseen.

Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat. Häntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti vuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna. Hän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.

Jäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha, että Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.

"Kostoko?" kysyi hän. "Kenelle?"

"Sen saat sittemmin tietää.

"Suo anteeksi", sanoi hän koettaen tyyntyä, "että häiritsen teitä.

"Ystäväsi Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikö olekin?"

"On. Mistä sinä --"

"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään", sanoi hän välinpitämättömän näköisenä.

"Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Minähän laskin hänet sisään puutarhaportin kautta.

"Nuo molemmat ovat siis päättäneet tavata toisensa täällä.

"Minun ei pitäisi aavistaa sitä.

"Mutta mitä asiaa heillä on minulle?"

"En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.

"Voin kukistaa tuon naisen -- Teoderikin tyttären -- ja minä tahdon sen tehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?"

"Ahaa, Petros-ystävä", ajatteli prefekti, "nyt tiedän jo, mitä sinulla on Amalasuntan kanssa tekemistä.

"Mutta katsokaamme, kuinka pitkällä he jo ovat."

"Gotelindis", sanoi hän arvellen, "sinä tahdot kukistaa hallitsijattaren -- sen kyllä uskon -- mutta epäilen, voitko sen todella tehdä."

"Kuule ja päätä sitten, voinko sen tehdä.

"Hän on murhauttanut nuo kolme herttuaa."

Cethegus kohautti olkapäitään: "Monihan sitä epäilee."

"Mutta minä voin sen todistaa."

"Tuskin", arveli Cethegus epäillen.

"Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tiedät.

"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet talooni.

"Kuten tiedät, oli hän serkkuni -- minähän olen baltien sukua. -- Hän kuoli käsiini."

"No, mitä sairas houraili haavakuumeessaan."

"Ei hänellä ollut haavakuumetta.

"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei päässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet kuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki."

Cethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. "No, mitä hän sanoi?"

"Murhaaja oli", sanoi Gotelindis terävästi, "isaurilainen palkkasoturi, eräs Rooman vallitustöiden työpäälliköitä. Hän sanoi: prefekti Cethegus lähetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin luo."

"Kuka paitsi sinua kuuli tunnustuksen?" kysyi Cethegus vaanivasti.

"Ei kukaan. Eikä kukaan saa siitä tietää mitään, jos autat minua. Mutta jollet --"

"Gotelindis", keskeytti prefekti, "älä viitsi uhkailla. Se ei sinua auta.

"Saat nähdä, että sinä vain sillä ärsytät minua, mutta et voi pakottaa.

"Hätätilassa voin laskea asian julkisen oikeuden käsiteltäväksi. Sinä olet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi yksin -- olit kyllin varomaton myöntämään, ettei tunnustusta kukaan muu kuullut -- ei saa kukistetuksi häntä eikä minua.

"Sinä et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan. Korkeintaan voit hyvällä saada minut puolellesi, jos pystyt todistamaan, että minulle on siitä hyötyä.

"Ja sitäpaitsi hankin sinulle erään liittolaisen.

"Tunnethan sinä Petroksen, ystäväni."

"Hyvin, jo useita vuosia."

"Sallitko, että kutsun hänet osalliseksi keskusteluumme?"

Hän palasi työhuoneeseensa.

"Petros, nainen on ruhtinatar Gotelindis, Teodahadin puoliso.

"Hän tahtoo puhua meidän molempien kanssa.

"Tunnetko hänet?"

"Minäkö? En. En ole koskaan nähnytkään häntä", vastasi kaunopuhuja nopeasti.

"Hyvä on! Tule mukanani."

Kun he olivat saapuneet Zeus-saliin, huusi Gotelindis Petrokselle:

"Terve tuloa, vanha ystävä. Hauska nähdä sinua pitkistä ajoista."

Petros oli ääneti.

Cethegus seisoi kädet selän takana ja nautti bysanttilaisen valtiomiehen ällistyksestä.

Kiusallisen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Siinä näet, Petros, että olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia metkuja.

"Mutta älä nyt ole noin alakuloinen, vaikka viekkautesi tulikin ilmi.

"Te molemmat olette siis tehneet liiton kukistaaksenne hallitsijattaren.

"Te tahdotte saada minut apulaiseksenne.

"Minun täytyy sitävarten saada tarkat tiedot aikomuksestanne.

"Kenet aiotte asettaa Amalasuntan valtaistuimelle?

"Sillä tie ei ole vielä Justinianukselle vapaa."

Molemmat olivat vaiti. He ihmettelivät itsekseen sitä, että prefekti oli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi:

"Teodahadin, puolisoni, viimeisen amelungin."

"Teodahadin, viimeisen amelungin", toisti Cethegus hitaasti.

Sillä aikaa hän punnitsi mielessään kaikkia mahdollisuuksia.

Hän mietti, että Teodahad, josta gootit eivät erityisesti pitäneet ja jonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan bysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi loppuisku aikaisemmin kuin hän tahtoisi.

Hän mietti, että hänen täytyisi joka tapauksessa koettaa pitää itäroomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja hän päätti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyistä asiaintilaa ja samalla Amalasuntaa.

Kaiken tämän hän oli silmänräpäyksessä ajatellut, punninnut ja päättänyt.

"Kuinka aioitte panna suunnitelmanne toimeen?" kysyi hän levollisesti.

"Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyväksi uhaten muutoin syyttää häntä murhasta."

"Ja jos hän kieltäytyy?"

"Niin täytämme uhkauksemme", sanoi Petros, "ja lietsomme goottien keskuuteen myrskyn, joka --"

"Maksaa hänelle hengen", huudahti Gotelindis.

"Kenties maksaa kruunun", sanoi Cethegus.

"Mutta se ei silloin joudu Teodahadille.

"Sillä jos gootit valitsevat kuninkaan, ei sen nimi ole Teodahad."

"Se on totta", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.

"Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi paljon vastenmielisempi kuin Amalasunta.

"Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teidän puolellenne, kannatan Amalasuntaa."

"Hyvä on", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, "siis taistelu meidän välillämme alkaa. Tule, Petros."

"Hiljaa, ystäväni", varoitti bysanttilainen.

"Kenties Cethegus muuttaa mielensä luettuaan tämän kirjeen."

Hän ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut Amalasuntalta Justinianukselle.

Cethegus luki. Hänen piirteensä synkistyivät.

"No", tuumi Petros ivallisesti, "vieläkö aiot puolustaa kuningatarta, joka on määrännyt sinut itsesi tuhottavaksi.

"Mitä sinusta tulisi, jos hän saisi suunnitelmansa täytäntöön, eivätkä ystäväsi pitäisi sinusta huolta."

Cethegus tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Kurja", mietti hän. "Ikäänkuin se minua huolestuttaisi.

"Ikäänkuin hallitsijatar ei olisi oikeassa.

"Ikäänkuin voisin hänelle siitä suuttua.

"Mutta hän on varomattomuudessaan tehnyt sen, mitä minä vasta Teodahadin taholta pelkäsin. Hän on tuhonnut itse itsensä ja uhkaa suunnitelmiani. Hän on pyytänyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne tulevat, tahtoi hän tai ei.

"Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, näyttelee keisari suojelijan osaa."

Hän kääntyi näköjään hyvin liikutettuna lähettilään puoleen ja antoi kirjeen takaisin.

"Ja jos hän panisi päätöksensä täytäntöön, jos hän jäisi valtaistuimelle -- kuinka pian voisivat joukkonne ehtiä tänne?"

"Belisarius on jo matkalla Sisiliaan", sanoi Petros ylpeänä siitä, että oli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, "viikon kuluttua hän voi jo olla Rooman edustalla."

"Mahdotonta", huudahti Cethegus tosissaan hämmästyneenä.

"Siinä näet", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sillä välin antanut kirjeen, "että se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu sinä ennen häntä."

"Ja herrani ja keisarini nimessä pyydän minä sinua auttamaan itseäni goottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa.

"Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun voitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle -- senaattorin arvon Bysantissa."

"Onko se mahdollista?" huusi Cethegus.

"Mutta teidän liittoonne ei tämä suuri kunnia houkuttele minua niin paljon kuin vihani kiittämätöntä kohtaan, joka palkaksi hyvistä töistäni uhkaa elämääni. --

"Oletko varma siitä", kysyi hän huolissaan, "ettei Belisarius heti laske maihin?"

"Rauhoitu, ystäväni", hymyili Petros, "minä hänet tänne kutsun silloin, kun aika on tullut.

"Mutta ensin on Teodahad saatava Amalasuntan sijalle."

"Hyvä on", ajatteli Cethegus, "kun voitetaan aikaa, voitetaan kaikki.

"Eikä bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan aseissa olevan Italian etunenässä."

"Olen liittolaisenne", sanoi hän, "ja luulen saavani hallitsijattaren taipumaan omin käsin panemaan kruunun puolisosi päähän.

"Amalasunta luopuu valtikasta."

"Sitä hän ei koskaan tee", huusi Gotelindis.

"Kenties. Hänen jalomielisyytensä on suurempi kuin hänen vallanhimonsa.

"Vihollisensa voi tuhota heidän hyveidensäkin avulla", sanoi Cethegus miettiväisenä.

"Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar", sanoi hän lopuksi hiukan kumartaen.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen odottavalla kannalla.

Hän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua saavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa kutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti puhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties hän menettäisi henkensäkin.

Vain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet hänelle suojaa.

Hän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin puolin ennen ratkaisevaa hetkeä.

Cetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän kylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja katakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli, pitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.

Hän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston saapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti sitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän ystäviä.

Hän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia, amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita, kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi Grippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen lupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.

Tämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään vastaan -- eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista muka valtiolle vaarallisina -- mutta kuningattaren täytyi hankkia itselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän verikostoaan vastaan.

Hän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien ja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa. Heidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi Arahad.

Hän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän tarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. --

Eräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja tytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.

Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle levollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar edestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen ihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi hänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.

"Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen. "Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa."

"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin", sanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.

"No, sano edes, mitä sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia vastaan."

"Ei mitään muuta kuin etten häntä rakasta."

Kuningatar ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan.

"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä naimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja -- mikä sinun silmissäsi oli luultavasti huono puoli" -- hän lisäsi katkerasti -- "roomalainen".

"Ja siitä huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin."

"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin sinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota."

Matasuntan kauniit huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.

"Turhaan! Minä kutsuin sinut takaisin --"

"Sinä erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!"

"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis, jalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi ylhäisin.

"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu valtaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat auttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä -- sinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?"

"Siksi, etten häntä rakasta."

"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär -- sinun on uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi."

"Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä, "eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan sydäntäni." --

"Niinkö minun tyttäreni puhuu?

"Katso minua, hullu lapsi.

"Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin.

"Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylhäistä, mainitsevat he minun nimeni.

"Olen saavuttanut ihanimman, mitä elämä voi tarjota, enkä ole --"

"Koskaan rakastanut. Tiedän sen", sanoi hänen tyttärensä huoaten.

"Tiedätkö sen?"

"Tiedän, se oli lapsuuteni kirous.

"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.

"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän rakkautta, jota häneltä puuttui.

"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen lämpimän sydämensä."

Amalasunta seisahtui hämmästyneenä:

"Sinä olet hyvin rohkea."

"Olen tyttäresi."

"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin -- näyt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana -- sinä rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi johtuu."

Matasunta punastui ja oli ääneti.

"Puhu", huusi vihastunut äiti, "tunnusta tai kiellä se!"

Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän ollut koskaan ollut.

"Tahdotko sinä kieltää totuuden? Oletko sinä pelkuri, amelungien tytär?"

Ylpeästi tyttö kohotti katseensa. "En ole pelkuri enkä kiellä totuutta. Niin, minä rakastan."

"Ketä, onneton?"

"Sitä ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan."

Hän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää urkkia.

"Hyvä on", sanoi hän, "tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle."

"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein hyväni. Sille tahdon minä uhrata."

"Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on epäkuninkaallista. Katso, sinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin tuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi."

"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun naisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen."

"Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?"

"Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi."

"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole minkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?"

"En, äiti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siitä, melkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit' ei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan minun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani, jotka ovat sitten säilyneetkin.

"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut sydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti."

"Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syypää.

"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen hukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden."

Hän tarttui tyttärensä käteen.

Matasunta veti kätensä pois katkerasti hymyillen.

"Äiti, älä käytä väärin tätä pyhää sanaa. Sinun rakkautesi!

"Et ole koskaan rakastanut.

"Et minua, et veljeäni, et isääni."

"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!"

"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä toivoit valtaistuimen perillistä.

"Ajattele isäni hautaa ja --"

"Lopeta jo", käski Amalasunta.

"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan kruunuun.

"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja löysimmekin kuningattaren."

"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani."

"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.

"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.

"Ei sinua itseäsi ole uhattu -- sinun puolestasi uhraisin kaikki -- valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa, sydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan uhraa rakkauttani, en, en, en!"

Hän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin suojellakseen rakkauttaan.

"Voi sinua!" sanoi kuningatar kiukuissaan, "sinä itsekäs, sydämetön lapsi!

"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten esi-isiesi kruunusta -- sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä etkä äitisi kehoitusta -- hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!

"Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi.

"Tällä hetkellä lähdet sinä seurueinesi Ravennasta.

"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen puolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.

"Kreivi Arahad saattaa sinut sinne.

"Pois luotani. Aika taltuttaa sinut."

"Minutko", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, "ei iäisyyskään!"

Ääneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat koskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.

"Vallanhimo", sanoi hän itsekseen. "Ei, vallitseva tunteeni ei ole vallanhimo.

"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin kruunua.

"Tunnen voivani uhrata elämäni, kruununikin, jos kansani onni sitä vaatii.

"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?" kysyi hän itseltään pannen vasemman kätensä epäillen sydämelleen.

Hänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli huoneeseen.

"No", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, "tuotko huonoja uutisia?"

"En, tekisin vain yhden kysymyksen."

"Minkä kysymyksen?"

"Kuningatar", alkoi hän juhlallisesti, "olen palvellut isääsi ja sinua kolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen, barbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia, joka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän hallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja lempeä.

"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja Symmachuksen -- kuten luulen viattoman -- veren vuotavan. Mutta he kuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina. Minun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään. Mutta nyt --"

"Entä nyt?" kysyi kuningatar ylpeästi.

"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko sanoa, oppilaaltani --"

"Kyllä sen voit sanoa", huudahti Amalasunta lempeämmin.

"Suuren Teoderikin jalolta tyttäreltä pientä sanaa, myöntävää vastausta.

"Jos sinä voit myöntävästi vastata -- minä rukoilen Jumalaa, että voisit -- niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin saakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa."

"Ja jollen minä voi?"

"Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon jäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille."

"Mitä aioit kysyä?"

"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla, kun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua vastaan tehtiin tuo kamala syytös.

"En uskonut tietoa -- minä riensin tänne Tridentumista. --