Chapter 17

"Mutta lue ensin kuningattaren kirje -- se on luullakseni hyvin tärkeä."

VIIDESTOISTA LUKU.

Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!"

"Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sepä omituinen arvonimi!"

"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat tässä maassa.

"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.

"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista sukuperää.

"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.

"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.

"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.

"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto -- keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen -- muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään vahva linnoitus.

"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.

"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale."

Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.

"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja goottien valtakunnan."

Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.

"Henkivartiasto -- sen hän saa. -- Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius, johdat niitä."

"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sisään. "Tässä on avain."

Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetillä.

"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta, tavallista äänekkäämmin.

Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.

Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.

Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"

Hän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.

Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.

Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.

Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän, epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi tuoreena ja hurmaavana.

Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.

Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.

Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä orjattarella joka päivä suuri puuha.

Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin.

Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia. Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat väsymystä.

Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.

"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.

Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.

Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.

Se oli liian myöhäistä.

Keisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.

"Me ihailemme", sanoi keisari hämillään, "puitteiden kauneutta."

Ja hän ojensi punastuen kuvan hänelle.

"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista.

"Mutta kuva ei ole huono.

"Varmaankin goottiruhtinatar?"

Lähettiläs nyökäytti päätään.

"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"

"Noin neljänkymmenen viiden."

Justinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.

"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros.

"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä vuonna tehty."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus.

"No", änkytti lähettiläs, "silloin imartelevat maalarit kuten --"

"Kuten hovilaiset", täydensi keisari.

Mutta Teodora tuli hänen avukseen.

"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"

"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän, sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."

Silloin Narses sanoi levollisesti:

"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin säästää sanamme."

"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?"

"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä kielestään kuolinhaavan."

"Olet hyvin varomaton, Narses."

"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta.

"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.

"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."

Keisari hymyili:

"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen."

Narses meni hänen luoksensa.

"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."

Keisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.

"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.

"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."

"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."

"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.

"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.

"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot -- ja onneksi heitä on kaksi.

"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"

"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."

"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."

"Kenet sinne lähetät?"

"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."

"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"

"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." --

"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."

"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."

"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."

"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.

"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."

"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.

"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."

"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."

"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.

"Ja vielä eräs asia" -- nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.

"Minä aavistan, mutta puhu."

"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.

"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi -- mutta tiedäthän sinä.

"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.

"Mutta onko taivas siitä tyydytetty -- kuka tietää?

"Hävittäkäämme" -- ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta -- "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."

Justinianus puristi hänen kättään.

"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."

"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi -- ei maan päällä eikä taivaassa.

"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.

"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."

Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.

"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?

"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla? Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.

"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?

"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."

"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"

"Sinä saat selittää tämänkin unen.

"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" -- hän katsahti huolestuneena vaimoonsa -- "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."

"Tietysti! Ne lähettää Jumala. -- Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.

"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala -- Italiaa.

"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.

"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.

"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.

"Hän heräsi ja huusi nimeäni.

"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."

"Entä nainen?"

"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."

"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa aaltoili.

"Unesi on hyvin onnellinen.

"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.

"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota toisensa."

"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."

"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."

"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan -- Belisarius lähteköön."

Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.

"Vielä yksi asia."

Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.

"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".

"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan -- mitä -- mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"

"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."

Justinianus hengitti vapaammin.

"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."

Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.

"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."

"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."

"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."

"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."

"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."

"Mutta kuka virittää verkon?"

Teodora mietti hetkisen ja sanoi:

"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."

"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."

"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."

Hän mietti kauan.

"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan -- lähetä hänet."

"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus -- Petros -- Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä vuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt pontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.

Vuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa oli puhtaasta kullasta tehty kuula.

Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen hopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.

Kädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.

Sitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli aasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä huolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan kasvoja ja kaulaa.

Sitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi oikean kätensä ylös.

Teodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa polvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.

Hän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.

Hän kumarsi, kääntyi oveen päin, huusi: "Agave" ja katosi.

Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon joukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan, niskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin kastetuilla liinoilla.

Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla päällystetylle tuolille, katedralle.

"Suuri kylpy vasta puolenpäivän tienoissa", sanoi hän.

Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta kilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta tuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat siihen.

Sitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa keisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille ja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.

Hän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille, kumarsi ja meni tiehensä huutaen: "Galatea!"

Hänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja, ikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka olikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.

Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa vastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.

"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi hän ojentaen Teodoralle merenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan Adanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät keisarinnaa varten.

"Hyvin. Minä näin unta hänestä."

"Aleksandroksestako?"

"En, narri. Kauniista Aniciuksesta."

"Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa."

"Hän on kärsimätön", hymyili pieni suu. "No, laske hänet sisään."

Hän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen päälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.

Galatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.

Patsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun Galatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko, jonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä oli tumma verho.

Galatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi sisään.

Hän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan käteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.

Teodora veti sen hiljaa pois.

"On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi hän nojaten kaunista päätään taaksepäin, "laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole hauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina miellyttää.'

"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran tulla luokseni vieraisille aamulla.

"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon vuokseni.

"Kiinnitä palmikot lujemmalle!" huudahti hän Galatealle, joka oli alkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.

"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." -- Ja hän ojensi hänelle kaksi oikean kätensä sormea.

"Oi, Teodora", huusi nuorukainen, "tämän hetken vuoksi kuolisin kymmenesti."

"Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä viimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää lähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan saavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli Amalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä."

"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin kaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä."

"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua. En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi."